Tutkiskelin Amnestyn tekemää syntilistaa Malesiasta. Samalla mietin, voinko jo vihdoin, kerrottuani muutaman vuosikymmenen aikana näkemieni aasialaisten valtioiden epäkohdista nyt vaieta ja nähdä vain paratiisin ympärilläni.
Luulin saaneeni jo tarpeeksi, halusin sulkea silmäni ja nähdä vain kauneuden ja hyvyyden, olla naivi täti, joka työntelee mummokärryään, ostaa papaijoita ja vastaa ystävällisesti kaikkialla kohdattaviin hymyihin.
Poliittisen toimittajan työ on jättänyt jälkensä. Irak saa minut itkemään. Irak, minun Irakini, kaikki ihanat ystäväni siellä, jotka yhä odottavat rauhaa. Afghanistan saa minut sulkemaan silmäni ja näkemään Kabulin kurjuuden. Israel saa minut voimattomaksi ja muistamaan lapset molemmin puolin aitoja, muistan palestiinalaisnuorison leireillä, ilman toivoa, uskoen terrorismin voimaan, muistan leirien vanhukset, jotka kertoivat kotikylistään, joista heidät karkoitettiin, muistan juutalaisten asumusten jatkuvan pommipelon. Muistan Myanmarin kauhunhetket, muistan kaiken, kaiken, enkä halua enkä voi unohtaa mitään.
En halua uusia kauhumuistoja, uusia kertomuksia menetetyistä elämistä. Suljen television, kun näen aseen, kidutusta tai tappelun. Sylvester Stallonea katson joskus ehkä hetken nostalgian merkeissä ja muistan miten hän käytti käsiään silloin kerran kanaa syödessään .
Katselen merelle, Intian Valtamerelle. Pienemmät ja suuremmat laivat seilaavat Penangin ohi. Tässä lähellä on rahtilaivasatama, mutta en näe sitä. Gurney Hotelli oikealla sivullani peittää sen.
Värit meressä muuttuvat koko ajan. Nyt se on kolmivärinen. Läheltä sininen, kauampana se muuttuu vaaleaksi turkoosiksi, vielä kauempana tumma turkoosi rajaa taivasta.
Altaalta kuuluu lasten riemua. Se on ainakin asia, josta osaan iloita ja saatan unohtaa Amnestyn kertomukset ja elää oman itseni nykyisyydessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti