Odotan jo kärsimättömänä sitä aikaa, kun vihdoin saan aloittaa ne muutkin asiat kuin uimisen, kuten esim lukemisen, joogan ja viikottaiset hieronnat ja jalkahoidot. Jalkahoidolla tarkoitan ( onkohan se suomeksi vyöhykehoitoa) sitä jalkapohjien painelua. Nyt, kun seison ja kävelen laatikoitteni välissä ja ympärillä koko päivän, se tuntuisi todella tarpeelliselta.



Katselen pimenevää merta. Kalastajaveneet ovat kadonneet. Valot mantereella ja saarellani syttyvät vähitellen ja Gurney-Drive edessäni rauhoittuu. Sen varrella Penangin kuuluisat ravintolat täyttyvät pian ruokailijoista. En ole kokeillut näistä vielä ainoatakaan. Jotenkin tuntuu, että ne ovat enemmän sitä schicky-micky-kansaa varten, johon en tunne kuuluvani.

Vastapäätä lipuu hiljalleen täysillä valoilla risteilyalus kohti länttä ja aavaa merta. Näin sen tulevan aamulla. Se toi turisteja päiväksi Penangiin. Voin kuvitella paikat, minne heitä kuljeteltiin päivän aikana, minne lie pysähtyvät seuraavan kerran...

Tuo on matkailua, jota olen aina vähän kaihtanut, mutta kuka tietää, iän karttuessa ehkä minäkin liityn seuraan. Ja myönnettävä on, että ei ollut hullumpi Kambotschan matkakaan viime jouluna, jolloin tutustuin Bobin perheeseen. (Joskus vielä opettelen mitä tuo Kampotscha, Kampodsha, Kamputsea jne. on suomeksi)

Seuramatkalla on koko ajan "seuraa" yksinmatkaajallekin, mutta toisaalta taas noiden kaikkien pariskuntien kanssa voi tuntea itsensa ehkä enemmän yksinäiseksi.