Goethe käski. Orvieto

Tai ainakin kehoitti.

Hän on nimittäin sanonut, että matkustaminen on fiksulle ihmiselle parasta opiskelua, tai jotain siihen tapaan, niin että minäkin, toiveena ainakin tulla vähän fiksuksi, otin eilen taas reppuni ja matkustin Orvietoon.

Aivan ensimmäisenä, kun kaupunkiin saapuva astuu siitä vuoren seinämää kapuavasta funikulaarista kukkulakaupungin porteille, törmää alkajaiseksi Albarnozin linnoituksen raunioihin, kaunis puisto ympärillään. Näköala joka suuntaan tietenkin on päätä huimaava. Paras olla kurkkimatta valleilta alas. Helppo kuvitella miten viholliset kiepsautettiin aikoinaan muurin yli ikuisuuteen.

                                           Orvieton Albarnozianan portti
 

Jo Spoletossa olin tutkinut sinne rakennetun, paljon paremmassa kunnossa olevan Rocca Albarnozianan aika tarkkaan, sehän oli tietääkseni keskiajan suurimpia kirkolle kuuluvia linnoituksia ja kaikkein tärkeimmässä asemassa.
 

                                      Spoleton linnoitus vesijohtomuureineen


Vähän historian kertausta noista "sur la pont d'Avignon"-ajoista:

Ranskan kuningas Filip lV Kaunis oli taivuttanut paavi Klemens V:n Roomassa   siirtämään paavinistuimen Avignoniin, joten paaveista hallintoineen tuli Ranskan kuninkaitten alaisia,   1309 -1377 elikka noin 70 vuotta.  Sen väliajan paavit olivatkin sitten kaikki ranskalaisia.

Vasta Paavi Grigorius XI:n aikana Roomasta tuli jälleen monien yritysten ja selkkausten kautta  uudelleen paavien hallintopaikka. Hänen seuraajansa, italialaisen Urbanus VI:n valinta paaviksi johti taas kuitenkin katolisen kirkon hajaannukseen ja Avignonissa syntyi vastarintaa usean vuosikymmen ajaksi ja ns. vastapaavien tukikohta.

Näinä sekaisin aikoina ilmestyi näyttämölle espanjalainen Edigio Albornaz, joka silloinen paavin suojeluksessa ja puolustajana rakennutti useita linnoituksia, mm. juuri Spoletooon, Narniin , Orvietoon ja Viterboon. Näiden linnoitusten tarkoituksena oli vahvistaa kirkkovaltion puolustussysteemiä ja sieltä käsin voitettiinkin takaisin alueita, jotka oli hävitty, kun Umbrian, Sabrinan ja Tuscanian pikkuruhtinaat keljuilivat paavin valtaa vastaan. Se, että kaikki niistä olivat kukkuloille, helpotti alueen hallintaa ja vartioimista. Albarnoz palautti Roomaan paavien auktoriteetin.

Mietin, mistä Orvieto on kuuluisa. Viineistäänkö? Upeasta tuomiokirkostaan ja palatseistaan? Kapeista, romanttisista kaduistaanko, joista jotkut ovat pysyneet melkein sellaisinaan aina 1200-luvulta asti?

Kieltämättä se on kaikkea tätä. Sen viinejä voi maistella, sen renesanssia, barokkia, goottilaisuutta voi ihailla, sen kaduilla voi kuljeskella ja haaveilla, sen vuosisatoja vanhoja ruokia voi nauttia, mutta minulle Orvieto on ennen kaikkea etruskilaishistoriaa ja sinne mieleni minun tekevi.

Upeassa duomossa viivyin jonkin aikaa. Sen 1500-luvulla yhdestä marmorikappaleesta veistettyyn pietàan ihastuin, mutta sen tuomiopäiväkuvat saivat minut pakenemaan. Jotkut enkelit taivaalla harppuineen ja luuttuineen soittivat sulosäveliä sillä aikaa kun toiset enkelit heittivät kuolettavia nuolia maanpäälle, paholaiset olivat raakalaisia, hurskaat ja pelastetut olivat kaikki nuoria ja kauniita, apostolit ja ylhäällä kirjojensa kanssa hääräävät olivat tekopyhiä. Armoa ei tunnettu.

Koko keskiajan kapea ja tavallisille ihmisille ja heidän elämälleen epäinhimillinen maailmankuva, jossa paavit ja yläluokka hallitsivat miten halusivat , tuli niissä selvästi esille. Tavallisen pienen ihmisen tuli olla hurskas ja nöyrä päästääkseen taivaaseen, Muilla oli piletti itsestään selvänä taskussa.

Ulkopuolelta tuomiokirkko on todalla kaunis. Siinä on niin monta mielenkiintoista yksityiskohtaa, kuvia ja tarinoita, että aika menee nopeasti niitä tutkiessa niin kauas kuin silmä yltää.

 
Suurimman osan aikaa vietin kuitenkin duomoa vastapäätä olevassa Claudio Fainan arkeologisessa museossa, jossa oli etruskiesineitä minun mieleeni.

                                        Etruskilainen sargofagi noin 500 e Kr.

Ja kun sieltä pääsin pois, oli kello niin paljon, että kadut olivat tyhjentyneet ja nälkäkin oli. Kun palasin ravintolasta, olinkin sitten ainoa ihminen, joka hiippaili kaduilla ja junan lähtöön oli vielä melkein kaksi tuntia aikaa.

Mitään museokierrosta eivät jalkani eivätkä aivoni olisi enää kestäneet. Eksyin kahvilaan, jossa vähäinen italiankielen sanastoni joutui kovalle koetukselle, kun joukko sisilialaisia miehiä halusi tietää kuka-mistä-ja-miksi.

Siinähän se aika sitten meni, hyvä, että ehdin loppujen lopuksi junaan.

Vain pieni osa siitä, mitä Orvieto tarjoaa, tuli nähtyä, joten taas tänne(kin) on tultava uudelleen.

Spoleton hiljaiset päivät

Joskus , arvaamatta ja usein juuri silloin, kun kaikki näyttää niin hyvältä se tapahtuu. Elämän rauhallinen kaari repeää. Taivas tuntuu putoavan päälle. Turvallisuus muuttuu epävarmuudeksi. Onnellisena tehdyt suunnitelmat yhteisesta hyvästä tulevaisuudesta saavat kysymysmerkin. Mitä nyt, miksi meille, miksi juuri hänelle, joka on niin hyvä, niin energinen, niin terve ja täynnä elämää ja hyvää tahtoa? Miksi hän, joka on naiselleen kaikki, mitä vain voi toivoa, turva, rakkaus ja lämpö?

Heillä molemmilla on ollut paljon vaikeita vuosia, yksinäisiä vuosia, koettelemuksia ja epätoivoa, kunnes tapahtuu se pieni ihme, että he löytävät toisensa ja pienestä ihmeestä kasvaa suuri onni.
Sydän kohtaa arvoisensa sydämen ja elämä hymyilee taas. He ovat kiitollisia ja onnellisia. Rakkaus on taas tullut elämän kuvaan.

Yhtäkkiä paratiisin linnut vaikenevat. Maailma seisahtuu ja mykistyy. Odotetaan. Odotetaan tuloksia, lausuntoja, odotetaan omia pelokkaita ajatuksia yön nukkumattomina hetkinä. Odotetaan, että paha uni päättyisi. Että kun herätään, kaikki onkin taas kuin ennen. Toivotaan, rukoillaan.

Spoleton syysaurinko paistaa yhä lämpimänä. Kylmät yöt värittävät puiston puiden lehtiä, jotka vähitellen peittävät maan ja saavat lapset kahlaamaan lehtikasoissa riemuissaan.

Elämä jatkuu.
Nyt vain odotellaan. Rakkaus ei anna periksi.

 

Bell`Italia

Ensin oli vain se saappaan näköinen Italia siellä kaukana jossain, Rooma ja entinen Rooman valtakunta ja sillai.
Sitten tuli kuvaan Ernesto Maggi, isonsiskon ystäviä, joilla oli jäätelötehdas Helsingissä (Suomen ensimmäinen, kuulemma), kuin myös jonkinlainen posliiniesineitten tehdas ja meidänkin kirjahyllyille ilmestyi erilaisia posliinipyttyjä ja figuureja. 

Italian kartalle pääsi Erneston mukana  Luccan kaupunki, jossa sisareni miehineen  kävi Erneston ja vaimonsa (suomalainen, nimi unohtunut) kanssa, eikä Erneston kotitalo ollutkaan mikään savimaja, kuten me kotiväki olimme epäilleet, vaan ihan kunnollinen suuri kivitalo. Kuvista päätellen.

No, se oli sitä aikaa, kun koulussa aloin opetella englantia  ja tietysti piti saada kirjeenvaihtokaveri Italiasta. Saapas sai uuden "tutun" kaupungin, Napolin, sillä sieltä ilmoittautui James Silvestrin. Myöhemmin kyllä aloin epäillä että Jamesin oikea etunimi olisi ollut ehkä Giacomo tai  Giuseppe, mutta James kuulosti kyllä paljon hienommalta.

James katosi johonkin ja Napolista ilmoittautui sitten Gianni, joka kävi meillä Helsingissä kavereittensa kanssa ja keitti meille spaghettia niin että äitini kuulemma pesi viikon keittiön seiniä. Ensimmäistä kertaa meillä silloin spaghettia syötiinkin.

Gianni oli se vihreähousuinen, jonka housuista puhuttiin vuosikaudet. Ei Suomessa siihen aikaan kukaan mies vihreitä housuja olisi älynnyt käyttää. Miesten housujen väri oli musta tai harmaa. No, kesällä ehkä joku vaalea setsuuri. Silloin oli kuitenkin talvi ja Giannin housut jäivät meidän perheen historiaan ikiajoiksi.

Aika kului ja tämä tyttö lähti  maailmalle lastensa kanssa. Mutkien kautta tultiin Sveitsiin.
Lasten ensimmäiset leikkitoverit olivat italialaisia ja heidän ensimmäiset uudet sanansa olivat italiaa.
Ja minä pääsin sinne Roomaankin ihmettelemään. Se oli sitä  sellaista Valerion aikaa -  mutta minä jäin Sveitsiin. 

Aila oli meillä aupairina. Ailan poikaystävä oli Leo, italialainen, Leccestä, mutta hänpä lähtikin harmikseni pian Afrikkaan töihin ja jäi sille tielle. Aila ei kai harmitellut pahemmin, sillä heillä ei ollut oikein yhteistä puhekieltä ja seurusteleminen oli vain Leon oppimien suomen sanojen varassa, kuten vaikka - minä rakastan sinua  - ja silleen...
Siis minä harmittelin, sillä Leo toi kerran Leccessä käydessään isänsä tekemää rose-viiniä sellaisen metrin korkean mahapullon ja arvatkaa, kuka kävi siellä aina vähän väliä maistelemassa,  silleen arvokkaasti, tottakai (!).  Cyrillille se oli aivan liian makeaa. Parisen viikkoa sitäkin onnea kesti. Sitten tyhjeni pullo ja Ailan Leokin lähti. Ei unohdu tämäkään italialainen. 

Kun lapset olivat pieniä ja vielä vähän suurempiakin, oltiin aina kesäisin Marina di Pietrasantassa. Mari opiskeli italian kielensä Firenzessä.
Minä reissasin pari kertaa vuodessa sorelloitten (suomalaiset ystäväni Zürichissä)  kanssa Milanossa ja muuallakin päin Italiaa ostoksilla. Joskus ihan päiväsiltäänkin. Cyrillin (mieheni) kanssa ajeltiin ympäriinsä ja aina se oli meille se Bell`Italia

Onhan tätä Italiaa riittänyt vuosien varrella. Vähitellen saappaankuva on saanut kasvot ja tullut tutuksi

Jos nyt vihdoinkin, täällä Leilan Spoletossa, oppisi sen kielenkin sillä lailla, etteivät nauraa hekota, kun yritän jotain sanoa.
 



 

Kurssilla, oh boys.

Alakerran Feliciana raahasi minut tänään kouluun. Olin kyllä tuudittautunut siihen onnelliseen olotilaan, että opiskelen sitä nyt sitten ihan itse niistä monista mukaani tulleista italian  oppikirjoista - Leila opettajanani.
Mutta kuinkas kävikään. Koulukin kun on viiden minuutin päässä - jalan - eikä maksakaan mitään.  Ja pahus, siellä alkoi uusi  kurssikin sopivasti juuri tänään.

En saanut itseäni kiemurreltua pois Felicianan aamuotteesta,, kun  hän kiikutti minut sinne  niin sanotusti paikkaa katsomaan.  Siellä kyllä sanottiin, ettei ole varma, onko minun tasooni sopivaa kurssia juuri alkamassa ja toivoin tietysti koko sydämestäni ettei olisi, vaikka vähän ihmettelin, että mistä he minun tasoni tietävät, kun puhuttiin enklanttia.

No, löysin  itseni sitten iltapäivällä hyvissä ajoin kuulemassa onko taso löytynyt ja harmikseni se oli.
Siitä vaan luokkaan ja pulpettiin istumaan noin 10-14 ukrainalaisten, moldavialaisten, intialaisen, espanjalaisen, uusi-seelantilaisten, amerikkalaisen ja Nikitan kanssa. Nikitan kansallisuudesta en päässyt perille, mutta ainakin hän oli koko ajan äänessä.
Ja se taso oli kyllä sitten sitä nollatasoa.

Ne asiat, jotka vauhdikas Maria (meitä oli kai noin 6 Mariaa, joksi minutkin laskettiin) meille yritti päntätä,  olin kyllä oppinut jo vuonna yks ja kaks, kun nuorena ensimmäisen kerran kiinnostuin tästä kielestä ja olin kurssilla.
Se oli niitä Valerion aikoja, ennen Cyrilliä. Tai melkein ennen.

Kaksi tuntia aakkosia ja ihan vähän jotain muuta.
Katsotaan nyt, miten tässä jatketaan, mutta olenpahan ainakin ollut taas kerran italiankurssilla.
Ja hyvää se Feliciana tarkoitti. Hän on todella avulias ja mukava ihminen.. Juotiin mehutkin kahvilassa sen aamuisen katsastuksen jälkeen ja hyvin  juttu suijui ilman kurssiakin. Tai jotenkin sujui.

 

Ympäristökierros lähivuorilla ja kylissä

Ovat he ihania, Leila ja Sörtsö....

Taas pääsin siivellä tutkimaan Umbrian vuoristoista maaseutua ja uskomattomia pyhiä metsiä, vanhoja kirkkoja ja kauan sitten eläneitten pyhimysten salaisia pikku pyhäkköjä jyrkän vuorenseinämän kupeessa.

 Ilma oli kuin hunajaa. 1500 metrin korkeudessakin arvion mukaan  oli 27 astetta ja maisemat huikeita. Norcian reippaasti yli 1000-vuotinen kylä oli täynnä historiaa ja RUOKAA, kuten juustoja, villlisikaa, tryffeleitä ja ties mitä muita herkkuja, joita ei ehditty maistelemaan. Ja turisteja riitti, suurin osa Italian omaa väkeä ruokaostoksilla,  muutama japanilainenkin oli löytänyt sinne tiensä.

  

Matkan varrelle sattui myös vanha luostari, tänään toimiva kirkko,  jossa entisaikojen munkkien  klausuurikammiot olivat nähtävinä. Huoneet olivat pieniä ja paljaita koppeja, jossa oli kapea puulaveri, krusifiksi ja tuskin paljon muuta, mutta jotenkin sellaisenaankin viehättäviä.
Ovet tehtiin tahallaan pieniksi, että sisään menijä joutui kumartumaan - jonkinlaista nöyryyttä - muistan lukeneeni jostain.


                   Pyhän Fransiskuksen kirkko ja vanha luostari 800 - 900-luvulta

 

 

Perugia. Oikea paikka mutta väärä päivä.

 

Oli tarkoitus mennä Perugiaan ja  kalauttaa kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Meninkin,  mutta en tainnut saada kumpaakaan kalautettua.
Ajattelin nimittäin, että samalla kun siellä on nämä eurooppalaiset suklaatimarkkinat, voin tutustua itse kaupunkiinkin, kuuluisaan vanhaan Perugiaan, jossa  historia huokuu paljon Spoletoakin enemmän.
Väärin ajateltu.

 

Muutkin olivat suunnitelleet lähteä sinne samalla aamujunalla, suuri osa Roomasta  tai paljon kauempaakin junassa kuulemistani jutuista päätellen.  Juna oli kukkuroillaan nuoria ja samoin oli bussi, joka lähti ylöspäin kohti näitä juhlallisuuksia, kuuluisia eurooppalaisia suklaamarkkinoita, johon, kaikki Euroopan tärkeät suklaan valmistajat tuovat tuotteitaan. Fazerin sinistä eikä muutakaan väriä näkynyt.

 

Ja vaikka olin ostanut bussilipun, en leimannut sitä, sillä olin nähnyt sen ainoan vapaan istumapaikan ja ryntäsin sille mieluummin kuin leimasin. En halunnut huojua täydessä bussissa kaikissa noissa katujen jyrkissä kulmissa pomppivassa bussissa. Ei sinne kyllä olisi kontrollööriä sekaan mahtunutkaan, eikä sitä tullutkaan.  Ja kunhan kerron tarinan loppuun, huomaatte, ettei tarvinnut olla edes huono omatunto. 

 

 Marssi siinä sitten monituhatpäisen joukon keskellä ja yritä ihailla suklaakojujen koristelua ja kaupungin komeutta samalla. Ei onnistunut. Näin kyllä kauniita vanhoja rakennuksia, mutta etruski- ja longobardiasiat jäivät nyt tällä kertaa näkemättä.

Suklaatakaan en ostanut.

Yhdeltä ilmaislautaselta nappaamani palanen tyydytti suklaanälkäni täysin. Aikamoinen ihme tosin se,  että suklaaparatiisissa mieleni ei tehnyt yhtään suklaata. Luultavasti ensimmäinen kerta elämässäni.

 

Ostin jonkunlaisen voileivän pahimpaan nälkääni ja sekin oli virhe, sillä löysin siellä kuljeskellessani ihastuttavia ruokapaikkoja kukkien katveessa ja  ilman  ja jossakin niistä olisin mielelläni syönyt perugialaisittain hyvin ja lepuuttanut väärissä kengissä kituvia jalkojani. Helle, hitaasti kojujen ohi valuva  ihmisjoukko ja ne kengät saivat aikaan sen, että halusin lähteä takaisin aikaisemmalla junalla kuin mitä olin suunnitellut. Mutta löydäpäs sieltä sitten ne samat liukuportaat alas, joita olit tullut ylös.

Kyselin ja sain aivan vääriä neuvoja ja kun vihdoin olin bussiasemalla, josta piti löytää bussi rautatieasemalle, mikään niistä busseista, joista kysyin, ei mennyt asemalle. Luulin itseäni hyvinkin viisaaksi, kun  menin informaatioon saamaan informaatiota.

Eikä se ollut minun kielitaidottumuuttani, että jouduin kadun toiselle puolelle, sinne,

missä aurinko porotti ilman pienintäkään varjopaikka ja missä ei sitten seisonut kukaan muu kuin minä noin 20 minuuttia.  Se informaatiomies sanoi sen nimittäin aivan selvästi ja englanniksi eikä italiaksi,  että other side of the street, not this side.

 

Se juna oli jo aikaa sitten lähtenyt, eikä minulla enää ollut kiire, mutta kuuma kylläkin.  Halusin taas olla viisas ja kysyin talibaniparralla varustetulta kauniilta nuorelta mieheltä, että tietääkö hän mahdollisesti, milloin se asemalle tuleva bussi tulee. Hän katsoi minua oudosti ja sanoi parran takaa, että siellähän noita menee koko ajan kadun toiselta puolelta.

Siis....informaatio oli antanut väärää informatiota. Ensimmäinen bussi, johon siellä sitten törmäsin, meni suoraan ja heti sinne asemalle. Ja nyt leimasin sen bussilipun, sillä en ollut ostanut uutta ja ajattelin, että ähäkutti, kostin tämän väärällä puolella seisomisen jo etukäteen aamulla.

 

Perugian asemalla oli yli tunti aikaa junan lähtöön. Ihastuin siihen odotushuoneeseen. Olen aika helppo ihastumaan kai, mutta se oli ikivanha, korkeutta ainakin 25 metriä ja katossa upeita vanhoja maalauksia ja kaunis lamppu. En saanut kyllikseni siitä katosta ja taitaa olla ensi yönä vähän jäykkä niska.

 

Tämä Perugian reissu uusitaan ilman suklaata piakkoin, paremmilla kengillä ja vähemmmällä ihmismäärällä.

 

 

 

Italian junat

Tuli mieleen näistä Italian pikavauhtijunista.

Silloin kun nämä uudet "frecce" (nuoli) junat tulivat käytäntöön parisen vuotta sitten, niitä varten oli tehty uudet saumattomat raiteet noin tuhannen kilometrin verran, oli kaivettu kukkuloiden läpi tunneleita (enkös arvannut!) ja ylikäytäviä. Ja tämä lysti tuli maksamaan 150 miljardia euroa. Ei olisi Italian hallituksen taloussuunnitelmassa ollut sellaisia rahoja tähän tarkoitukseen, ei myöskään Italian yksityisellä Rautatieyhdistyksellä, joka lainan oli nimiinsä ottanut.

EU:n toimesta päätettiin, että summa liitettiin Italian valtionvelkaan. Jotta velalle saataisiin edes jossakin muodossa hieman hyvitystä, muutettiin monen muun uudistuksen lisäksi myös Milano Centralen asemaa luxuspuotien mekaksi siinä toivossa, että nuolijunia käyttävillä varakkailla olisi aikaa tuhlata vähän liikoja rahojaan noissa putiikeissa.

Eipä minulla ollut mahdollisuutta tämän junanvaihdon aikana mennä laiturien vieriltä minkäänlaiseen mekkaan, eikä haluttanutkaan.
Voisin hyvin kuitenkin kuvitella, että sitten kun olen jälleen pysyvämmin Sveitsin maaaperällä ja aikaa on enemmänkin ja mieli tekee lähi-Italiaan, voisin  tutkia nuokin markkinat. Ennenhän oli aina alettava ostoskierros Duomon seuduilta. Nyt ei tarvitsisi mennä asemaa pidemmälle.
Hah...Tulee mieleen alusvaateostos Tallinnan satamassa.

Tämä juna, jolla tulin, oli se frecciarossa, joka pyyhkäisee 300 km tuntivauhtia niillä sitä varten tehdyillä raiteillaan kolmessa tunnissa Milanosta Roomaan.
Muistelenpa aikoja, jolloin köröttelin yöjunassa Zürichistä Roomaan. Se oli niitä Valerion aikoja. Ja niistä on kauan.

On muitakin nuolia. On hopeanuoli, frecciargento, 250 km tunnissa, sekä frecciabianca, valkoinen nuoli, joka niillä vanhoilla raiteilla pääsee 200 kilometriin tunnissa, kun parhaansa puskee.

Tätä kaikkea olen lueskellut nyt jälkikäteen Tim Parksin kirjasta "Italien in vollen Zügen", jonka ostin Zürichissä matkalukemiseksi junaan, mutta junassa kuitenkin oli hauskempi lukea  torkahdusten välillä Ian Weilerin "Maria, ihm schmeckt es nicht", aivan ihastuttavaaa tarinaa saksalaisesta miehestä, joka nai italialaisen tytön ja saa kaupanpäälliseksi appiukon ja koko suuren Italiassa asuvan suvun. Tämä vain näin sivulauseena.

Tim Parks on  perehtynyt Italian junailuun täysillä. Hän on asunutkin maassa yli 30 vuotta ja käyttää junaa päivittäin.
Hän oli jo ennen näiden nuolijunien tuloa tutkinut edellisten, Italian monien erilaisten junien  historiaa ja tuntûu tietävän kaiken junista, aikatauluista junamiesten palkkoihin.
Hän kertoi muun muassa, että 1840-luvulla, jolloin Italian junailuhistoria oli alullaan, paavi Gregor XVI piti junaa kaiken pahan alkuna, Teufelswerk. Se sai ihmiset liian helposti lähtemään omiensa luota, jättämään perheensä ja sen ainoan paikan maailmassa, jonne he ehdottomasti kuuluivat, päästi lapset vanhempiensa kontrollin ulottuvuudesta, houkutteli ihmiset viettämään kaksoiselämää muualla. Junan ansiosta ihmiset eivät enää tienneet, keitä he olivat. Juna vei ihmiset nopeasti todellisuudesta toiseen. Kaikki tämä oli luontoa vastaan samoin kuin oli  jumalanpilkka, koronkiskonta ja homoseksualisuus, kuten Danten kirjoituksessa oli todettu.  Juna teki ihmisestä jotain muuta, kuin mihin Jumala oli heidät luonut.

No, tällä nykyisellä paavilla taitaa olla ihan ikioma frecciarossa, jolla hän matkustaa, kun matkalle lähtee. Niin ne ajat muuttuvat. -
Onpa hän kiitänyt sillä v. 2011 Spoletonkin läpi, pysähtymättä ja vilauttaen kättään ohi mennessään asemalle kerääntyneille ihmisille.

Ei tiennyt Garibaldikaan vuonna 1848 kolme viikkoa Apenniineja ylittäessään, että joskus se ylitys tapahtuisi muutamassa minuutissa

Pieni kaupunkikierros

 

Roomalaisten 1.vuosisadalla tekemä teatteri, johon mahtui 3000 katsojaa. Se oli kauan maan alla ja kaivettiin esiin vasta 19:llä vuosisadalla.

Tämä Umbrian, ja etenkin Spoleton historia vie niin mennessään, ettei siitä kieliopiskelusta ole tullut tähän mennessä mitään.
Sorruin sen sijaan eilenkin kuljeskelemaan Spoleton kaduilla. Oli lämmin ja jokseenkin aurinkoinenkin päivä ja kadut ja kujat veivät koko ajan eteenpäin, ylöspäin, sivulle, pienille satoja vuosia vanhoille kujille,  roomalaisten kaarien ali, longobardien
aikaisten rakennustan kuvien ja koukeroiden ohi. Ohi niin monien eri aikoina rakennettujen kirkkojen, mm vaatimattoman näköisen San Nicola'n kirkon, jossa Martin Lutherkin on viettänyt aikaa.

Joka kulmassa tervehtii historia ja kertoo Spoleton uskomattomasta entisestä elämästä. Sen entisen elämän sekaan on tuotu vanhoihin rakennuksiin ihastuttavia pikku puoteja, vaatteita viimeisen upean italialaisen muodin mukaan, paikallisia herkkuja, joiden hyvin säilyneet reseptit ovat lähtöisin ammoisilta ajoilta. Kauan sitten rakennetuille piazzoille  tai rauhallisille pikku puistikoille, niiden vanhoihin palazzoihin ovat löytäneet pienet baarit tai ravintolat upeine näkymineen alas laaksoon.

Tässä kaupungissa ei voi tulla aika pitkäksi. On oikeastaan onni, että se itse vanha historiallinen kaupunginosa on asunnostani muutaman kilometrin ja bussimatkan päässä, muuten minua tuskin näkisi italiankirjoijeni kotona sanoja ja kielioppia pänttäämssä.

Tänään - ainakin nyt -  sataa ja todennäköisesti suunnitelma, että olisin kavunnut tänä aamuna  St. Elian kukkulalle Rocca Albarnozin linnoituksen museoon ja iltapäivällä tutkiskellut kieltä, taisi muuttua.

Leila on lupautunut auttamaan kielen opiskelussa ja jottei hän turhaan tulisi huomenna, on vain toivottava, että sade jatkuu...

Fonti del Clitunno

Fonti del Clitunno

Pieni järvi Spoleton ulkopuolella, jolle Leila ja Sergio veivät minut tänään, hurmasi minut täysin.
Sen ympärillä kasvaa pajuja, pappeleita ja sypressejä ja joitakin täällä harvinaisia muita puita, Se on paikkakuntalaisten yksi mieluisista picnic-paikoista viikonloppuisin.

Kerrotaan, että jo Plinius ja Vergilius ylisitivät sen kauneutta runoissaan, 
Caligula souteli sen vesissä, jotka hänen aikanaan  olivat paljon runsaammat ja uskoi salaisuuksiaan Clitunnon oraakkelille, joen jumalalle,  neuvoa pyytäen. Silloin siellä uhrattiin suuria valkoisia härkiä rituaaleihin ja  ympäristössä oli useita temppeleitä ja komeita villoja, joissa vuosittain pidettävät uskonnoliset menot gladiaattorinäytöksineen vetivät paljon katsojia.
Myöhemmin sinne löysivät myös varakkaat eurooppalaiset, Lord Byronia ja Carduccia myöten, joiden runoissa se on säilynyt.

Jossakin siellä on yhä pieni temppeli, joka on Unescon suojelukohteena kuuden muun Italian  longobardien rakennusten kanssa.
Se jäi nyt näkemättä, mutta olemisenihan on täällä vasta alullaan. Varmaan senkin vielä löydän. 
 

Zürich - Spoleto

Viikon verran Sveitsiä herätti tutut tunteet. Sen maan olen tehnyt lasteni kodiksi. Sitä he rakastavat omanaan ja siellä heidän on ollut hyvä olla. Se on ollut minunkin kotini ja olen viettänyt siellä niin monet turvalliset ja hyvät vuodet.
Tunne siitä, että haluan takaisin sinne, sitten joskus, joko pian tai myöhemmin, vahvistuu.
Se,  tällä kertaa kodittoman viikko vierähti nopeasti. Seilasin Sirkun mielenkiintoisen villa-asumisen ja oman rakkaan Marini kodin väliä yöpymismerkeissä, vein tavaroita varastooni ja hain, tapasin ystäviä, tapasin kiljuseni ja halasin Mikaakin pitkästä aikaa. Mikakin tuntuu olevan taas selvillä vesillä. Oma poikani, tuntuu vihdoinkin löytäneen työpaikan, josta pitää. Söimme lounasta yhdessä Zürichissä viimeisenä päivänäni ja tapasin sattumalta hänen esimiehensä. Äidin sydän läikahti onnesta, kun hän kehui poikaani.

Parin-kolmen kuukauden Spoleton aikaani varten olin pakkaavinani vain kaikkein välttämättömimmän mukaani, mutta huh, kertyihän sitä ja osa niistä ns. tärkeistä joutui kyllä jäämään kyydistäkin.
Valitsin junan. Lentokonetta en ylipainon ( enkä nyt puhu omastani) takia halunnut ajatellakaan, ja samaan aikaan olisimme aikataulun mukaan olleet Spoletossakin.    Varmuuden vuoksi ensimmäinen luokka, että varmasti mahdutaan sekaan.

Ihmeen helposti matka sujui. Maisemat olivat tutut. Luin, mutta en kirjoittanut, vaikka olin suunnitellut. Aurinko paistoi kirkkaasti Zürich-järven sivua ajaessamme, mutta sen jälkeen sumu peitti maisemat. Zugin järvellä ei toista rantaa näkynyt.
Alpeilla sumu nojaili vuorten seiniin kerroksittain, jättäen  joitakin kerroksia vihreäksi ja vapaaksi. Näkymät olivat runoutta hämyineen.
Pulskia lehmiä rinteillä. Kohta tulee aika, jolloin ne juhallisin menoin, kukkasin koristeltuina johdatetaan alas navettoihinsa. Paljon muistoja niistäkin kerroista, jolloin olen  ollut mukana.
Näin lampaita paimenineen ja ajattelin omaa paimenaikaani, josta kirjoitin  artikkelinkin silloin Kodin Kuvalehteen.

Hitaasti ja rauhallisesti puksutti juna Sveitsin halki, mutta matkan tahti muuttui, kun pääsimme Milanoon, tuli junanvaihto ja italialainen nopea juna. 
Vuorten mutkat jäivät taakse ja juna kiisi kuin Japanissa (melkein).

Siitä on kauan, kun viimeksi kuljin junassa Milanosta eteläänpäin ja siksi  yritin olla kiinnostunut matkan näkymistä. Jos muistaisin vaikka jotain. Se ei ainakaan muistunut mieleen,  että niin paljon tunneleita olisi ollut.

Olin nukkunut aika vähän edellisenä yönä ja silmät alkoivat lupsia. Aina kun avasin ne, oltiin tunnelissa ja aloin jo epäilla,  että italialaiset ovat rakentaneet junatunnelin Milanosta Firenzeen, jossa hetken verran näin kaupunkiakin. Toskanan kukkuloiden ali kuljettiin taas putkia pitkin, välillä vähän näki aurinkoa, joka ilmestyi joskus Milanon jälkeen, luultavasti. Tunneleissahan on harvoin ikkunoita, joten en ollut varma sen ilmestymiskohdasta.

Roomassa taas junanvaihto, johon sain apua nuorelta hennolta tytöltä, jonka kanssa työnsimme ja vedimme matkalaukkuani junan rappuja ylös. Yksin se olisi ollut melko mahdoton tehtävä, ottaen huomioon niiden rappujen arkkitehtuurin.

Matka oli mennyt hissunkissun ja suunnitelmien mukaisesti Zürichistä Roomaan, siis aika tylsästi, ilman mainittavia tapahtumia. Narnissa, Spoletoa edellisellä pikkuasemalla nekin vähät tapahtumat loppuivat. Toisin sanoen, juna ei lähtenyt mihinkään enää.
Oli alkanut lakko. Junalakko. Pari tuntia istuttiin siinä jokainen paikallaan ja mietittiin tulevaisuutta.   Sen parin tunnin kuluttua tuli junamies ja kertoi, että yritetään järjestää busseja, mutta siihen voi muutamia tunteja mennä, sillä matkustajia on paljon ja busseja vähän. Takseja ei ollut. Tai ehkä oli ollut, mutta ne olivat myös jo menneet.
Me kaikki sadat matkustajat nousimme siis junasta sinne Narnian asemalle. Minäkin sain laukkuni jotenkin ulos.
Vastapäätäni istunut nainen, jonka kanssa olin vaihtanut pari italian sanaa oli soittanut jollekin ystävälleen Spoletoon ja he tulivat pikku Fiatillaan jonkin ajan kuluttua hakemaan häntä. Rouva kaivoi minut esiin ihmisjoukosta ja pääsin heidän mukanaan Spoletoon. Ensin oli vain keksittävä keino, miten suuri laukkuni mahtuisi mukaan. Mahtuihan se ainoana sinne matkatavarakoloon, kun kaikki muut kimpsut olivat sylissämme.

Yhä olivat Leila ja Sörtsö asemalla ja odottivat. Kiitos heille.  Väsyneitä odottamiseen hekin.

Ja nyt sitten aletaan elää italiaksi.