sunnuntai 25. marraskuuta 2018

Teleskafin kristitty kylä


Esitin toivomuksen käydä kristityssä Teleskafin kylässä.  Se oli minulle tuttu vuosilta 2015 ja 2017, jolloin  kävin katselemassa kiikarilla kylää suojelevien peshmergojen kanssa parin kilometrin päässä hääräävää Isis-väkeä.

Teleskafin Checkpoint vuonna 2015.  

Vuonna 2015

Bunkkerissa 2015

Kylän herrojen rupattelutuokio





Asukkaat olivat paenneet elokuussa 2014 Isisin lähestyessä ja valloittaessa kylän. Pian olivat tulleet peshmergat ja saaneet kylän takaisin, mutta Isis oli jäänyt lähistölle ja onnistunut saamaan kylän taas yhdeksi päiväksi haltuunsa.
Nyt he ovat poissa maisemista kokonaan ja kyläläiset ovat tulleet takaisin ja korjaustyöt ovat vauhdissa.
Jossakin takapihoilla leikkivät lapset ja heidän äänensä ennen niin kolkoilla kujilla ovat iloista kuultavaa. Kauppa käy niissä muutamassa kaupassa jotka on kunnostettu ja lisää on tulossa.

Ensimmäinen uusi rakennus oli kirkko.  Hämmästykseni on suuri, kun näen sen. Entisestä vanhasta, kirkon näköisestä, mutta Isisin vihan kohteena olleesta rakennuksesta on  tullut palatsi. Se loistaa nyt upeana helmenä ja ylpeytenä raunioitten keskellä. Näkee, että ollaan kristityillä mailla.  Sairaalaa ja kouluja en kuitenkaan löydä  mutta kuulen, että ne on"vain kunnostettu".
Tuhotuissa muslimikylissä kohoaa ensimmäisenä upea torni Allahille,  samoin on kristityillä  kiire päästä uuteen kirkkoon rukoilemaan, mutta sairaat saavat odottaa tai matkustaa pitkien matkojen päähän hoitoon ja lapset kyhniä kylmissä ja häthätää toimivissa luokkahuoneissa.

Minun kaksi opastani, Jemal ja Teleskafin entinen asukas Raid, kuljettavat minua.
Ensin mennään kylän kristityn peshmergaosastan päällikön puheille.   En ehtinyt laskea hänen tähtiään hartioilla, mutta hänellä oli kyllä  kylän valloittavin hymy. 
Tämä kristityistä koostuva peshmergajaosto on perustettu vuonna 2004, ja se pitää huolen kylän järjestyksestä ja turvasta. Kristityt ovat aina varpaillaan huonoista kokemuksista oppineina.

Tuskin saamme teen juotua ja muutaman sanan vaihdettua, kun tulee jo siirtyä toiseen huoneeseen. Kyläpäällikkö, jota minulle ei esitellä  ottaa käteensä paperin, josta lukee Teleskafin ja naapurikylien asukasmääria ennen ja jälkeen Isisin, pinta-aloja ja jotain muuta. 
 Teleskafissa oli ennen 1415 perhettä, nyt 600. Monet ovat jääneet pakoalueelleen, moni muuttanut ulkomaille. Moni on vielä palaamassa. tänne takaisin.

Teleskaf kuuluu Irakin ja Kurdistanin välisiin kiisteltyihin alueihin, joiden kohtaloa ja kuuluvaisuutta ei olla vielä ratkaistu. Teleskafin asukkaat eivät missään tapauksessa halua kuulua Irakiin ja saada sen arabilaisia asukkaita naapureikseen. Liian monta kertaa he ovat joutuneet kokemaan saman kohtalon kuin jesiditkin: heidän kyliinsä ja kaupunkeihinsa on hyökätty ja heitä on murhattu ja ajettu kodeistaan.  Kurdistaniin muuttaaa Irakin rauhattomiltä alueilta paljon ihmisiä, etenkin juuri kristittyjä.. Sitä pidetään Irakin rauhallisimpana alueena. 
Lähikylissä  tiedetään olevan  Hashd-el-Shaabin iranilaismielisiä arabimiliisejä, jotka ovat olleet tunnetusti   ennen Isisin joukoissa. ja nyt vaihtaneet paitaa., minkä johdosta  moni on siirtänyt kotinsa Teleskafin peshmergojen läheisyyteen.

Lyhyen informaation jälkeen, jonka aikana en ehdi esittää kysymyksiäni, alkavat paikalla olevat herrat keskustella kiivaasti keskenään. Siihen tapaan kuin täällä on tapana,  kovalla äänellä ja kaikki yhtä aikaa. Kuulemma teemana on jonkun yhteisen tuttavan  tytär. Hmm.
Yritän piipittää jotain väliin, mutta eivät he mitään kuule. Minulla on liian vähän desibelejä. Sitten mukhtar sanoo, että nyt hänellä on kiire. Katson tilaisuuteni tulleen kuitenkin edes parille kysymykselle nuorisosta ja heidän pulmistaan, mutta mukhtarin on mentävä ja mikäs auttaa, party on päättynyt ja meidän on lähdettävä.

Päätämme mennä papin puheille.
Juuri ennen  ihailimme ja ihmettelimme kirkon komeutta ja nopeaa ilmestymistä raunioihin. Joku mietti, mitähän se oli tullut maksamaan. Lausuimme sen kai liian äänekkäästi.
 Pappi ei ole paikalla, mutta saapuu hetken kuluttua. Kättelee ja siirtyy papereittensa keskelle. Pihalla ollut poika kuiskaa hänelle jotain. Minä alan puhua, kertoa jotain, hänhän puhuu täydellistä englantia  . Mutta kas, hänellä ei ole myöskään aikaa. : Ei edes kahta minuuttia, kysyn.
_ Ei, on vastaus ja me poistumme jälleen
.
Jälkeenpäin kuulin, että hän ehkä pelkäsi meidän esittävän epämiellyttäviä kysymyksiä kirkon finansseista. Ihan kuin minä ainakaan niistä jotain ymmärtäisin. Voi tätä maata, näitä ihmisiä! Ota nyt sitten kaikesta tästä selvää.





lauantai 24. marraskuuta 2018

Tarinaa eräältä jesidien pakolaisleiriltä

Blogi jatkukoon.

 Olen puolessa välissä tämän kertaista Kurdistanin matkaa. Koko ajan tapahtuu, koko ajan olen menossa johonkin suuntaan.  Kun kohtaan paikkoja tai ihmisiä vuosien takaa, olen menossa  ajassa taaksepäin. Näihin menneisiin aikoihin täällä törmään usein,ja mielellänikin, sillä noista ajoista muutama kymmenen vuotta sitten kehkeytyi rakkauteni Kurdistaniin ja sen ihmisiin. Tämänhetkiset asiat ja tapahtumat ovat kuitenkin päällimmäisinä tällä hetkellä ja vievät mukanaan.

Viimeisten vuosien käyntini ovat pyörineet jesidipakolaisten ympärillä, heidän hirveät kokemuksensa paossa, vankina ja Isisin orjina, heidän pakonsa ja pelastuksensa ovat saaneet monta sydäntä heltymään ja olemme perustaneet jesideille kummikerhon, jonka varoja käyn tuomassa tai lähetän paikan päälle, joka ainoan sentin mennessä vain heidän tarpeisiinsa. 

Joitakin avustamiamme  on päässyt  Australiaan ja Kanadaan.
Chomana, Raid ja Akram sekä heidän myös vapauteen ostetut sisaruksensa  setänsä suuren perheen kanssa ovat Australiassa. Kaunis Berivan kahden lapsensa ja kolmen kälynsä kanssa on Kanadassa.  Berivanin terveys kohenee eikä hän enää ajattele itsemurhia.
Hadi on mennyt naimisiin ja on pienen pojan isä. Leiriolosuhteisiin nähden heillä menee mukavasti.

Meidän vakiavustettavamme koostuu nyt yhdestätoista pikku perheestä, eri-ikäisistä naisista lapsineen. Heidän miehensä on surmattu, heidän yli 14-vuotiaat poikansa viety Isisin leireilla ja moni heidän tyttäristään vielä kadoksissa. . Henkilömäärä heiluu noin kahdenkymmenen paikkeilla.He ovat kaikki samasta Solarin kylästä, sukulaisia keskenään. Perheen vanhin, Aisha menetti Isisille seitsemän poikaansa ja miehensä ja nämä naiset ovat poikien vaimoja ja muita sukulaisia.

Yksi uusista, minulle vielä tuntematon nainen on neljän lapsen äiti, 27-vuotiasVian, ja hänellä on todella järkyttävä melkein neli-vuotinen Isis-menneisyys

Olen ystäväni ja tulkkini kanssa Khanken jesidileirillä.. Vian antaa ymmärtää, että hän haluaa puhua kanssani ja vedän  hänet eroon muista naisista ja menemme hänen telttansa ulkopuolelle, jonne saamme naistemme ainoa tuolit, punaisen muovisen ja puisen pienen jakkaran, kuin muinaisen suomalaisen lypsytuolin.

Vian alkaa kertoa. Hienoinen tuuli heiluttaa mustaa ohutta huivia, minkä tarkoitus on suojella  hiuksia ja jonka taakse hän voi itsekin piiloutua. Vian ei  juuri kohota silmiään sylistään. Hän puhuu hiljaisella äänellä ja nieleskelee välillä. Joskus, kertomuksen pahimmissa kohdissa, kun hänen silmänsä kostuvat  kyynelistä ja puhe takeltelee,  tartun hänen käteensä ja olemme molemmat hetken hiljaa. Tuskallista kerrottavaa, mutta myös vaikea kuunnella, mutta hän haluaa kertoa. - Tekee hyvää puhua tästä, hän sanoo. Leirillä kukaan ei halua kuunnella, kaikilla on omat pahat muistonsa.

Kun Isis hyökkäsi kylään, sen soturit tekivät kuten kaikkialla, he haetuttivat ihmiset koululle, puhelimet ja muut arvoesineet kerättiin, miehet erotettiin naisista  eikä miesten kohtalosta ole sen jälkeen kuultu mitään. Jatkuvasti löydetyistä joukkohaudoista odotetaan löytyvän tämänkin kylän jäsenten jäämistöä DNA-kokeiden avulla.
Kauniit naiset ja naimattomat vietiin Tel Afarin kylään. Nämä toiset, joihin raskaana oleva Viankin kuului, vietiin lähellä Mosulia olevaan Badushin pikkukaupunkiin.
 Badush on surullisen kuuluisa siitä, että kesäkuussa 2014, juuri ennen kuin Isis valloitti Mosulin, se hyökkäsi Badushin vankilaan, tappoi kaikki 670  shiia-muslimia sekä 39 intialaista rakennustyöläistä. Sunni-muslimivangit päätyivät todennäköisesti Isisin joukkoihin.  Ammuttujen joukkohauta löydettiin puolitoista vuotta myöhemmin.
Sinne samaan vankilaan vietiin nyt Vian ja satoja muita jesidinaisia. Siellä Vian synnytti neljännen lapsensa tätinsä avulla, piilossa, kylpyhuoneessa. Isis ei saanut tietää mitään lapsen syntymästä, sillä Vian oli kuullut tarpeeksi järkyttäviä tarinoita lasten katoamisista ja kuinka vastasyntyneitä heitettiin seinään, hukutettiin tai ammuttiin.
Jonkin aikaa synnytyksen jälkeen heidät vietiin taas takaisin Tel Afariin ja Vianin kiertokulku paikasta toiseen alkoi. Raqqassa, Syyriassa alkoi naisten ja tyttöjen myynti  ja sitä  kesti Vianin kohdalla 15 päivää. Hänet osti sikäläisen Isis-joukon päällikkö kuuden muun tytön kanssa. Hän sai pitää lapsensa ja todennäköisesti juuri synnyttäneenä hän säästyi ensihätään raiskauksilta.
 - Sinua en raiskaa, hän sanoi, mutta saat palvella kolmea vaimoani.
Vian joutui seuraamaan muiden kuuden tytön raiskauksia  itkuja ja kärsimyksiä joka yö, ei vain päällikön vaan muidenkin taholta.
Päällikkö ja hänen kolme vaimoaan olivat hirviöitä Vianille ja hänen lapsilleen. Heitä lyötiin ja potkittiin, kutsuttiin eläimiksi ja sanottiin ettei heillä ollut mitään arvoa elämässä jesideinä.Vianin pienet lapset pelkäsivät ja yrittivät kulkea näkymättöminä pitkin seiniä. Pahat unet herättävät heidät nykyisinkin usein ja he herättävät Vianin itkullaan.  Kun Isisien autojen näköinen ajopeli lähestyy heitä, he karkaavat kauhuissaan.
Eräänä yönä, kun muslimijoukko meni moskeijaan, Vian päätti karata lapsineen lähellä olevan muslimiperheen luo. He olivat olleet hänelle joskus ystävällisempiä kuin muuta ja hän kuvitteli heidän auttavan häntä, mutta perhe ilmoittikin päällikölle ja tämä haki heidät takaisin. Rangaistukseksi häneltä otettiin kaksi lasta pois ja hän sai 70 raipaniskua, joista jäi elinikäiset jäljet. Sähköiskut rintoihin ja muualle ruumiiseen olivat vielä pahempia. Hänen vielä pienet poikansa joutuivat lentokentälle Isis-taistelijoiden riveihin, jossa heitä opetettiin ampumaan ja tappamaan. Vauva oli sairas.
 Hänet myytiin libyalaiselle, joka raiskasi hänet ensimmäisenä kahdenkeskeisenä hetkenä ja joka päivä monta kertaa sen jälkeen. Mies  otti ns. vaimokseen myös toisen jesidityötön, mutta erosi tästä jo kolmen viikon kuluttua ja myi tytön edelleen.
Hän oli  uupunut surusta, heikosta ruuasta, jatkuvista löynneistä ja pahoinpitelyistä ja huumeista.  Hänen lapsensa oli viety, hänellä oli sairas vauva ja tytär, josta hän ei itse saanut huolehtia. Tyttöäkin oltiin viemässä jo muualle. Vian yritti itsemurhaa. Sen seurauksena Libyalainen heltyi ja haki hänen poikansa takaisin. He muuttivat Syyrian Deir e-Zor'in kaupunkiin  vuodeksi. Liittoutuneitten ilmavoimat alkoivat pommittaa Isis-aluetta jossa he asuivat ja he muuttivat keskustaaan. Koska Vian ei suostunut vapaaehtoisesti miehen eläimelliseen seksiin, antoi mies hänelle aina pistoksen, mikä huumasi Vianin ja mies saattoi antautua vapaasti leikkeihinsä. Useita kuukausia myöhemmin Libyalainen meni Aleppoon taistelemaan ja jätti Vianin jonnekin suureen hyvin vartioituun rakennukseen useiden muiden jesidivankien kanssa. Taloa pommitettiin ja Vian ja yksi hänen lapsistaan haavoittui pommien sirpaleista. Mies tuli takaisin ja vei heidät jonnekin saamaan hoitoa, ja osti kaksi nuorta jesidityttöä ystävilleen lahjaksi. He muuttivat kaikki samaan taloon. Vian yritti karata, monta kertaa, mutta aina hänet palautettiin lapsineen ja rangaistukset kovenivat. Häntä vahdittiin erikoisesti. Yksi jesidivaimoista oli raskaana ja kun tuli synnytyksen aika, Vian joutui hänen kanssaan sairaalaan tulkiksi, sillä hän osasi arabiaa. Sillä välin heidän tätäkin asuintaloansa   pommitettiin ja hänen sama pieni poikansa sai jälleen osuman. Moni kuoli, mutta Vian ei tiedä kuinka moni ja oliko joukossa jesidityttöjäkin. Jälleen vaihdettiin asumaan jonnekin, jossa poika sai pikaista hoitoa.Sekä Vianin etä juuri synnyttäneen jesiditytön mies menivät Mosuliin taistelemaan ja hänen veljensä jäi vahtimaan naisia lapsineen. Pommit sinkoilivat täälläkin, mutta heidän talonsa säästyi tällä kertaa. Silti he muuttivat taas. Vuoden kuluttua miehet palasivat Mosulista. Vianin mies vei heidät jonnekin, missä oli paljon taistelijoita, paljon jesidinaisia ja siellä Vian koki kauheimmat hetkensä.
Hän vaikenee ja huomaan, että hänen on vaikea puhua. Sanon, että voimme lopettaa, jollei hän jaksa, pääasia, että hän on nyt täällä ja turvassa.
Mutta Vian jatkaa;
-Voisin puhua viikon yhteen menoon. Olisi niin paljon kertomista. . Sitten hän on taas hiljaa.
Kaikkein pahinta oli, että kymmenet miehet raiskasivat silmieni  edessä 8-vuotiasta lasta  , yhä uudelleen ja uudelleen   - Nauroivat, - nyt on sinun vuorosi, mukavan ahdas, anna mennä vain, älä välitä, sidotaan sen kädet ja jalat…
Vian vetää huivia kasvojensa eteen. Tyttö huusi ja huusi, kunnes yhtäkkiä oli hiljaa. En tiedä mitä hänelle tapahtui. Hänet vietiin pois. 
Uusi joukko miehiä tuli ja he vetivät joukosta 60-vuotiaan naisen. …...Raiskasivat, moni. Hän huusi ensin, sitten vaikeni. Silloin minut haettiin pois. 

Jonkun ajan kuluttua paikalle tuli jesidityttö Kochon kylästä.. Hänet oli myyty 50 kertaa. Voin vain kuvitella mitä kaikkea hänelle oli tapahtunut.

Kaikki miehet joutuivat taisteluihin ja me, sekä Isisien muslimivaimot ja me jesidinaiset jäimme yksin. Vartioita oli vähän ja meidän oli helppo karata. Lähdimme kaikki. Isis-vaimot menivät omille teilleen, me jesidit lapsinemme suuntasimme Turkkiin. Pääsimme piiloon jonnekin autotalliin, josta PKK-sotilaat löysivät meidät ja veivät meidät Afriniin, josta pääsimme helposti Irakiin ja minä tänne leirille. Kochon tytöllä ei ollut enää ketään sukulaisia elossa ja hän on nyt jollain muulla leirillä.

Vian vaikenee ja olemme kauan hiljaa. Kysyn sitten, saanko kertoa hänen tarinansa.
-On hyvä, jos maailma tietää, mitä meille on tapahtunut, hän sanoo.

Tämä on vain yksi tuhansista jesidityttöjen ja -naisten  samanlaisista kohtaloista.