perjantai 31. lokakuuta 2008
Yritin eilen kirjoittaa riemastuttavasta kulttuuri- ja muusta kokemuksesta, jonka Sirkku, hänen ystävänsä Outi ja Tiina ynnä minä teimme Baselin Beyeler-museon Venetsia-näyttelyyn, mutta ennen kuin ehdin saada tarinan lähtemään, kone ryppyili taas ja katkaisi nettiyhteyden. Sinne meni taas sekin kertomus.
Siis siinä lumipyryssä ajoimme Baseliin ja tutkimme sen näyttelyn.
Minulle oli elämys taas pitkästä aikaa kohdata Monet’a, Manet’a, Gardia, Turneria jne. ja ennen kaikkea se kuuluisa Canaletton Markuksen torin kuva ”livenä”. Se kuvahan on aivan varmasti jokaisessa Venetsia-oppaassa, jos ei päällyskannessa niin ainakin jossain sisäsivulla.
Näyttely tulvi eri aikakausien taiteilijoiden näkemyksiä Venetsiasta, erilaista tunnelmaa ja tunteita. Ajatuksia ja kaihoa antavaa hiljaisuutta.
Sargentin valon ja varjon leikki vedessä, usein niin yksinkertaisin vedoin aikaan saatu, Odilon Redonin purjelaivojen värit, Whistlerin näkemykset takapihoilta olivat mieleenpainuvaa, totutuista Venetsia-kuvista poikkeavaa romantiikkaa.
Pointismiin yleensä en ole saanut makua. Tässä näyttelyssä oli esillä Signacin kokonaan pilkullisia kuvia, ja joissakin kanaalin vesissä oli Manet’kin pilkuttanut aaltojen liikkeitä.
Matka oli muutenkin riemastuttava. Neljä naista irrallaan. Juttua, naurua riitti ja pari kyyneltäkin...
Siis siinä lumipyryssä ajoimme Baseliin ja tutkimme sen näyttelyn.
Minulle oli elämys taas pitkästä aikaa kohdata Monet’a, Manet’a, Gardia, Turneria jne. ja ennen kaikkea se kuuluisa Canaletton Markuksen torin kuva ”livenä”. Se kuvahan on aivan varmasti jokaisessa Venetsia-oppaassa, jos ei päällyskannessa niin ainakin jossain sisäsivulla.
Näyttely tulvi eri aikakausien taiteilijoiden näkemyksiä Venetsiasta, erilaista tunnelmaa ja tunteita. Ajatuksia ja kaihoa antavaa hiljaisuutta.
Sargentin valon ja varjon leikki vedessä, usein niin yksinkertaisin vedoin aikaan saatu, Odilon Redonin purjelaivojen värit, Whistlerin näkemykset takapihoilta olivat mieleenpainuvaa, totutuista Venetsia-kuvista poikkeavaa romantiikkaa.
Pointismiin yleensä en ole saanut makua. Tässä näyttelyssä oli esillä Signacin kokonaan pilkullisia kuvia, ja joissakin kanaalin vesissä oli Manet’kin pilkuttanut aaltojen liikkeitä.
Matka oli muutenkin riemastuttava. Neljä naista irrallaan. Juttua, naurua riitti ja pari kyyneltäkin...
torstai 30. lokakuuta 2008
Yksinpuhelua, sitä samaa... [Photo]Sirkun Villa KunterbuntPari päivää Sirkun villassaRäntää ja lunta ja 5 astetta lämmintä. Miten kahdessa vuodessa unohtaakaan onnellisesti tällaiset ajat ja unelmoi vielä lokakuun lopussakin ikuisesti kestävistä kesäsäistä. Tämä lumentulo yllätti totisesti.Olin tehnyt tärskyt eiliseksi sen yhden asunnonomistajan kanssa (sen unelma-asunnon) Locarnossa että jutellaan nyt raha- ja muut pikkuasiat valmiiksi ja jos hommasta sovitaan, niin sovitaan sitten myös jo muuttopäivät ynnä muut. Kohtalo puuttui peliin ja heitti vuorille paksun lumikerroksen ja lupasi sitä vähän ohuemman kerroksen ala-maailmaankin seuraavaksi päiväksi ja minäpä en kesärenkaillani halunnutkaan lähteä sinne vaan siirsin tapaamisen ensi viikkoon. Eteeni ilmestyi mukava vuokrahuoneistokin. Ja toista mukavaa luvattiin näyttää ensi tiistaina.Ja rupesin yhä uudelleen ajattelemaan tätä touhua. Miksi ostaa nyt mitään, kun euro menee alas kuin lehmän häntä ( rahanihan ovat tallessa (hyväkorkoisena, hah ?!) euroina) ja kenkään ei tiedä mitä tästä kaikesta tulee. Eikä sekään pelkästään, vaan se, että tämä talven tulo tekee minut hermostuneeksi ja minä palelen. On paljon maita, joissa on kesä ja kukat kukkivat ja leuto merituuli huojuttelee palmunlatvoja. Miksi en voisi olla siellä jossain minäkin, uitella varpaitani lämpimässä merivedessä tai altaan reunalla, kerätä simpukoita, haukkailla ananasta ja pureskella kookospähkinää.Jos se ensi viikon vuokrakortteeri, mikä on luvassa ja on hinnaltansa jokseenkin ok, on sitä myös sisältänsä, voisin muuttaa kamat sinne varastosta ja sitten lähteä kesää kohti. Ja ah, kun palaan, on minulla vihdoin taas oma koti (kullan kallis), johon kallistaa päänsä.Mutta jos se ei ole sellainen, niin adios marraskuun puolessa välissä tämä talvenalku ainakin kolmeksi kuuksi. Voihan sitä keväälläkin asuntoa etsiä...
maanantai 27. lokakuuta 2008
"Juorurouva Hildegard Schwaninger luetteli eräässä kolumnissaan 35 julkkiksen nimeä, jotka odotti kaikkien tuntevan. Minä tunnen heistä 5, olenko siis täysi banause? Olen, sillä unelmoin salaa kohtaavani Brad Pittin ja kysyväni häneltä aidon viattomasti:
- Anteeksi, kuka olettekaan?
Mutta aivan todella unelmoin kyllä siitä, ettei minulla olisi sellaisia unelmia," kertoi muuan...
- Anteeksi, kuka olettekaan?
Mutta aivan todella unelmoin kyllä siitä, ettei minulla olisi sellaisia unelmia," kertoi muuan...
sunnuntai 26. lokakuuta 2008
Monen päivän tarinaa
18.10.08 Brissago, Hannen ja Rolfin kakkosasunto, 3. päivä ja lauantai.
Taas Tessinissä, viikko edellisen reissun jälkeen. Tällä kertaa herätessäni tänä aamuna sumu oli verhoillut koko Lago Maggioren harmaalla hunnullaan. Sadepilviä soutelee vuorten kupeilla. Se ihana eteläisten päivien tunnelma, joista sai nauttia eiliseen asti sai nyt pienen rypyn, mutta huomenna jo taas kuulemma korjaantuu. Huomenna menen laivalla Italian puolelle Cannobioon, torille, sillä en ole ollutkaan ulkomailla ainakaan kolmeen viikkoon. Laivamatka tulee kestämään 15 minuuttia ja matkaa sinne on vain muutama kilometri Brissagon satamasta.
Jotta ette kyllästy minuun kokonaan, en kerro yhtään mitään asuntoasiasta. Kypsyy, kypsyy hiljalleen.Kerron sitten vain päätöksestäni, kun sen aika on.
19.10. Tämä toripäivä olikin jo sitten taas melkeinpä hellepäivä. Kiertelin siellä Cannobion torilla aikani, ostin Ibulle kravatin, Hannelle kashmirshaalin (asunnonkäyttölahja), itselleni yöpuvun ja 15 euron laukun. Siisti väsky ja se on sen näköinen, että voisi maksaa enemmänkin, esim. vaikka 16 euroa. Vaikka kukapa sitä rupeaa toisten laukkujen hintoja arvioitsemaan. Illemmalla kävin Hubereilla (Hanne ja Rolf) syömässä heidän ”alatalossaan”. Heidän uuden asuntonsa (nykyinen kokovuotisasunto siis, tämä alatalo), katto näkyy tämän heidän vanhemman asuntonsa, (entinen lomapaikkansa, jossa nyt pidän majaa, kai pysytte kärryillä) terassilta. Molemmista autuaallinen näköala Lago Maggiorelle.
Ja kun nyt täällä olen, kerron vähän Tessinistä, tästä Sveitsin eteläisestä osasta, jonka Alpit erottavat muusta maasta ja jonka niin monet ulkolaisetkin taiteilijat, kirjailijat tai muuten vain nimelliset ovat jo kauan valinneet kodikseen (nimiä mm.: Stendahl, Herman Hesse, Erich Maria Remarque - hänen haudaltaan otin parikymmentä vuotta sitten kauniinvärisen hortensian, jonka kuivatin ja se pölyyntyi vuosikausia kirjoituspöydälläni -, Patricia Highsmith, Max Frisch, Max Ernst etc.).
Täällä kasvavat palmut kastaniapuiden joukossa, rinteitten viinirypäleet ovat maailmankuuluja (Merlot), agave tunkee juurensa kivimuurien rakoihin. Maisemat ylhäällä vuoripoluilta järven rinteillä muistuttavat etelä-Ranskan maisemia. Ilmasto on maan leudointa, Brissagon saarilla jopa subtrooppista. Jasmiinin ja villin rosmariininkin kesäinen tuoksu huumaavat kuulemma kävelyretkillä, kertoo opaskirja, mutta se on tältä erää minulta kokematta.
Sanovat, että siitä pohjois-Sveitsin viikkokausia kestävästä syyssumusta ei ole huolta täällä, paitsi nyt, nyt sataa.
20.10 Tänään oli taas epätoivoista asuntojen hakua.
22.10. Pyyhkäisin eilen Alppien yli etelä-pohjoissuuntaan ihanassa syysauringon paisteessa ja huokailin näitä Sveitsin maisemia körötellessäni. Silmiähivelevää kauneutta katsoit minne
tahansa, kaikki nuo Axenstrasset, Vierwaldstätterseet, Brunnenit ja muut...
Kävin ensin juttelemassa Brigitin kanssa Meilenissa, sitten tulin Stäfaan Jeannetten luo asuakseni täällä sen kolme ja risat viikkoa, mitä hän seilailee Balilta Indonesian muille saarille purjelaivalla. Hän juoksenteli ympäri huushollia hermostuneena, viimeiset pakkaukset kesken, tärkeät muut asiat (puhelinsoitot, huomasin) mielessä ja minä tuskin uskalsin kissaa sanoa, etten häiritsisi. Yritin lukea, mutta ei tullut oikein mitään siitäkään kun piti kuitenkin olla jonkinlaisena moraalisena tukena ja neuvonantajana laukkujen pakkaamisessa. öhöm.
Vein hänet aamulla lentokentälle ja palasin vesisateessa Stäfaan. En osaa kotiutua tänne.
En saa edes taaskaan omaa tietokonettani käymään tässä supermodernissa langattomassa ja yhteydessä. Yritin Martinin, Jeannetten edellisenä kesänä kuolleen miehen koneella, mutta koneen langaton hiiri tyssäsi kesken kaiken ja piti sulkea kone noin vain hiirettä ja kesken kaiken. Olin juuri katsomassa rahtilaivamatkoja jonnekin. Ihan vain jonnekin. Esimerkiksi Malesiaan.
Huomenna menen Sirkulle. Sirkku valittaa, ettei halua asua yksin isossa talossaan...
18.10.08 Brissago, Hannen ja Rolfin kakkosasunto, 3. päivä ja lauantai.
Taas Tessinissä, viikko edellisen reissun jälkeen. Tällä kertaa herätessäni tänä aamuna sumu oli verhoillut koko Lago Maggioren harmaalla hunnullaan. Sadepilviä soutelee vuorten kupeilla. Se ihana eteläisten päivien tunnelma, joista sai nauttia eiliseen asti sai nyt pienen rypyn, mutta huomenna jo taas kuulemma korjaantuu. Huomenna menen laivalla Italian puolelle Cannobioon, torille, sillä en ole ollutkaan ulkomailla ainakaan kolmeen viikkoon. Laivamatka tulee kestämään 15 minuuttia ja matkaa sinne on vain muutama kilometri Brissagon satamasta.
Jotta ette kyllästy minuun kokonaan, en kerro yhtään mitään asuntoasiasta. Kypsyy, kypsyy hiljalleen.Kerron sitten vain päätöksestäni, kun sen aika on.
19.10. Tämä toripäivä olikin jo sitten taas melkeinpä hellepäivä. Kiertelin siellä Cannobion torilla aikani, ostin Ibulle kravatin, Hannelle kashmirshaalin (asunnonkäyttölahja), itselleni yöpuvun ja 15 euron laukun. Siisti väsky ja se on sen näköinen, että voisi maksaa enemmänkin, esim. vaikka 16 euroa. Vaikka kukapa sitä rupeaa toisten laukkujen hintoja arvioitsemaan. Illemmalla kävin Hubereilla (Hanne ja Rolf) syömässä heidän ”alatalossaan”. Heidän uuden asuntonsa (nykyinen kokovuotisasunto siis, tämä alatalo), katto näkyy tämän heidän vanhemman asuntonsa, (entinen lomapaikkansa, jossa nyt pidän majaa, kai pysytte kärryillä) terassilta. Molemmista autuaallinen näköala Lago Maggiorelle.
Ja kun nyt täällä olen, kerron vähän Tessinistä, tästä Sveitsin eteläisestä osasta, jonka Alpit erottavat muusta maasta ja jonka niin monet ulkolaisetkin taiteilijat, kirjailijat tai muuten vain nimelliset ovat jo kauan valinneet kodikseen (nimiä mm.: Stendahl, Herman Hesse, Erich Maria Remarque - hänen haudaltaan otin parikymmentä vuotta sitten kauniinvärisen hortensian, jonka kuivatin ja se pölyyntyi vuosikausia kirjoituspöydälläni -, Patricia Highsmith, Max Frisch, Max Ernst etc.).
Täällä kasvavat palmut kastaniapuiden joukossa, rinteitten viinirypäleet ovat maailmankuuluja (Merlot), agave tunkee juurensa kivimuurien rakoihin. Maisemat ylhäällä vuoripoluilta järven rinteillä muistuttavat etelä-Ranskan maisemia. Ilmasto on maan leudointa, Brissagon saarilla jopa subtrooppista. Jasmiinin ja villin rosmariininkin kesäinen tuoksu huumaavat kuulemma kävelyretkillä, kertoo opaskirja, mutta se on tältä erää minulta kokematta.
Sanovat, että siitä pohjois-Sveitsin viikkokausia kestävästä syyssumusta ei ole huolta täällä, paitsi nyt, nyt sataa.
20.10 Tänään oli taas epätoivoista asuntojen hakua.
22.10. Pyyhkäisin eilen Alppien yli etelä-pohjoissuuntaan ihanassa syysauringon paisteessa ja huokailin näitä Sveitsin maisemia körötellessäni. Silmiähivelevää kauneutta katsoit minne
tahansa, kaikki nuo Axenstrasset, Vierwaldstätterseet, Brunnenit ja muut...
Kävin ensin juttelemassa Brigitin kanssa Meilenissa, sitten tulin Stäfaan Jeannetten luo asuakseni täällä sen kolme ja risat viikkoa, mitä hän seilailee Balilta Indonesian muille saarille purjelaivalla. Hän juoksenteli ympäri huushollia hermostuneena, viimeiset pakkaukset kesken, tärkeät muut asiat (puhelinsoitot, huomasin) mielessä ja minä tuskin uskalsin kissaa sanoa, etten häiritsisi. Yritin lukea, mutta ei tullut oikein mitään siitäkään kun piti kuitenkin olla jonkinlaisena moraalisena tukena ja neuvonantajana laukkujen pakkaamisessa. öhöm.
Vein hänet aamulla lentokentälle ja palasin vesisateessa Stäfaan. En osaa kotiutua tänne.
En saa edes taaskaan omaa tietokonettani käymään tässä supermodernissa langattomassa ja yhteydessä. Yritin Martinin, Jeannetten edellisenä kesänä kuolleen miehen koneella, mutta koneen langaton hiiri tyssäsi kesken kaiken ja piti sulkea kone noin vain hiirettä ja kesken kaiken. Olin juuri katsomassa rahtilaivamatkoja jonnekin. Ihan vain jonnekin. Esimerkiksi Malesiaan.
Huomenna menen Sirkulle. Sirkku valittaa, ettei halua asua yksin isossa talossaan...
tiistai 14. lokakuuta 2008
Odotellaan yhä...
Mikä harmi, etten ole edelleenkään omalla koneellani. Tällä kertaa Marin ja Ibun koneella. Joka huushollissa, missä majailen, on omanlaisensa nettisysteemi, jota en osaa yhdistää omaan koneeseeni.
Tämä alkajaisteksti vain siksi, että olisi muutamia kuvia, jotka haluaisin liittää tähän, olimme nimittäin Jeannetten kanssa Walenseellä kävelemässä ja ilma oli loistava myös juuri kuvanottoa varten. Pilvetön ja kirkas syyssää, sininen vuorijärvi, vuoret sen ympärillä ja kaikki nuo hehkuvat syksyn värit, joita Lapissa olimme jo odotelleet. Laivamatka takaisin autolle kruunasi retken.
Huomenna menen takaisin Tessiniin, Hannen ja Rolfin kakkosasuntoon Brissagoon, josta käsin sitten edelleen tutkin Tessinin asuntomarkkinoita. Jospa se oma kortteeri vihdoin löytyisi, ettei tarvitsekaan mennä pakomatkalle Malesiaan.
Se, etten jo päätä innokkaasti näistä jo tarjolla olevista asumismahdollisuuksista johtuu siitä, etten tiedä mitä haluan. SE asunto/elämäntapa, heureka-elämys ei ole tullut vielä vastaan. En ole vielä kertaakaan huudahtanut että voilà, tässä se on. Jokaisen asunnon jälkeen olen sanonut että hmm, pitääpä miettiä.
Ja kun ajatten noita lämpimiä maita, joihin olen koko ikäni haaveillut muuttavani, tekevät ne minut sitä epävarmemmiksi, mitä lähemmäksi päätöksenteko tulee. Haluanko todella jättää tämän kulttuurin, nämä ihmiset, ystävät ja ns. ystävät, taide-elämykset, konsertit, tavat ja alkaa taas alusta. Perussa se ei onnistunut. Costa Rica, jossa olin vain päivän on yhä listalla, koska olin siellä vain sen päivän enkä tiedä siitä mitään. Malesia tuntuu jännittävältä, koska se on uusi enkä tiedä siitäkään mitään. Maailma on niin suuri, mahdollisuuksia liian paljon ihmiselle, jota kukaan ei pysäytä.
Teen näin hitaasti ja näin harkiten tätä päätöstä siksi, että tajuan vanhenemiseni ja voimieni ja mahdollisuuksieni hupenemisen ja tuskin tahdon enää montaa kertaa muuttaa. Kerran, sen ainoan oikean kerran. Ja nyt vielä jaksan melkein mitä vain, jaksan jopa odottaa...
Tämä alkajaisteksti vain siksi, että olisi muutamia kuvia, jotka haluaisin liittää tähän, olimme nimittäin Jeannetten kanssa Walenseellä kävelemässä ja ilma oli loistava myös juuri kuvanottoa varten. Pilvetön ja kirkas syyssää, sininen vuorijärvi, vuoret sen ympärillä ja kaikki nuo hehkuvat syksyn värit, joita Lapissa olimme jo odotelleet. Laivamatka takaisin autolle kruunasi retken.
Huomenna menen takaisin Tessiniin, Hannen ja Rolfin kakkosasuntoon Brissagoon, josta käsin sitten edelleen tutkin Tessinin asuntomarkkinoita. Jospa se oma kortteeri vihdoin löytyisi, ettei tarvitsekaan mennä pakomatkalle Malesiaan.
Se, etten jo päätä innokkaasti näistä jo tarjolla olevista asumismahdollisuuksista johtuu siitä, etten tiedä mitä haluan. SE asunto/elämäntapa, heureka-elämys ei ole tullut vielä vastaan. En ole vielä kertaakaan huudahtanut että voilà, tässä se on. Jokaisen asunnon jälkeen olen sanonut että hmm, pitääpä miettiä.
Ja kun ajatten noita lämpimiä maita, joihin olen koko ikäni haaveillut muuttavani, tekevät ne minut sitä epävarmemmiksi, mitä lähemmäksi päätöksenteko tulee. Haluanko todella jättää tämän kulttuurin, nämä ihmiset, ystävät ja ns. ystävät, taide-elämykset, konsertit, tavat ja alkaa taas alusta. Perussa se ei onnistunut. Costa Rica, jossa olin vain päivän on yhä listalla, koska olin siellä vain sen päivän enkä tiedä siitä mitään. Malesia tuntuu jännittävältä, koska se on uusi enkä tiedä siitäkään mitään. Maailma on niin suuri, mahdollisuuksia liian paljon ihmiselle, jota kukaan ei pysäytä.
Teen näin hitaasti ja näin harkiten tätä päätöstä siksi, että tajuan vanhenemiseni ja voimieni ja mahdollisuuksieni hupenemisen ja tuskin tahdon enää montaa kertaa muuttaa. Kerran, sen ainoan oikean kerran. Ja nyt vielä jaksan melkein mitä vain, jaksan jopa odottaa...
torstai 9. lokakuuta 2008
jospa tästä taas......
Voi mitä lööperryksiä olenkaan jaksanut vouhottaa tämän asunnonhaun tiimoilta.
Nyt ihan lyhyesti vain, että jatkoin etsintää Locarnon kulmilla kahtena päivänä, näin noin 15 toinen toistaan parempia, sekä uusia että vanhoja ja tuli pulma valita.
Karkasin ja päätin paeta vieläkin kauemmaksi, Malesiaan. Ihan totta. En tunne itseäni sittenkään vielä tarpeeksi vanhaksi asettuakseni villahuivi harteilla jonnekin talviasuttavaan sukankutimen kanssa.
Joo, näen, kuinka puistelette kaikki päätänne...
Nyt ihan lyhyesti vain, että jatkoin etsintää Locarnon kulmilla kahtena päivänä, näin noin 15 toinen toistaan parempia, sekä uusia että vanhoja ja tuli pulma valita.
Karkasin ja päätin paeta vieläkin kauemmaksi, Malesiaan. Ihan totta. En tunne itseäni sittenkään vielä tarpeeksi vanhaksi asettuakseni villahuivi harteilla jonnekin talviasuttavaan sukankutimen kanssa.
Joo, näen, kuinka puistelette kaikki päätänne...
lauantai 4. lokakuuta 2008
Asuntohöpinää, sinne tänne ja takaisin
Ei oikein onnistu tämä irtolaismallinen eläminen. Marin keittiön sohvasänkykin alkaa natkua liitkoksistaan, kun sitä liikaa käytetään. Se olisi kai ennemminkin sellainen katselusohva, ja siihen on kiva laittaa pari viehkoa tyynyä (esim. niitä Marin tekemiä jordanialaisia) valkean nahan koristukseksi, jonkun kirjankin voi heivata sinne kiireesti, mutta tälläinen monen kilon keijukainen (en kerro kuinka monen) taitaa ylittää sen sietokyvyn. Vaikka kyllä minä mielelläni Marin luona olen ja viihdyn, mutta ei yhden lapsen huushollia saa liiaksi rasittaa... Joten:
Siirryin siis tänään Mikan tyhjään taloon, lämmittämättömään, mutta menetteleehän tämä kahden villapaidan kanssa. 17 astetta. Yritin laittaa lämmitystä päälle mutta kestää kaksi päivää ennen kuin resultaatit näkyvät. Enkä tiedä muutenkaan, onnistuinko.
Ja sitten se asunnonetsintä...! Olen katsastanut aivan hulluja asuntoja, hullun näköisiä ja hullun hintaisia. Joihinkin on saanut kiivetä melkein palotikkaita pitkin kymmenien metrien korkeuksiin ja siellä on odottanut jo joukko nuoria aivan innoissaan. Jotkut ovat olleet pimeitä läpiä ja minä tarvitsen VALOA VALOA. Sellainen pimeä olisi tarjolla Schauspielhausin takana, hyvällä paikalla, mutta liian pimea ja alakerta. Ei kiitos.
Mutta sitten...:
Siellä Bolleystrassen ja Universitätstrassen kulmassa , jonka ah niin hyvin tunnen entisiltä ajoilta, on se hotelli Poly purettu ja tilalle rakennettu uusi pieni 4-kerroksinen talo ja sieltä saisin asunnon. Tosin se on vain vuokra-asunto ja vain 65 neliötä, mutta aivan ihana. Valoisa, ikkunat lattiasta kattoon ja koko kaupunki tai ainakin puoli silmien alla. Mutta kaksi huonetta ja köökki. Kaksi huonetta....!!! Kuinka mahdun kahteen kammariin kamoineni. Kirjoineni ynnä muineni!!
Keittiö on kyllä niin iso että sinne mahtuu se iso ruokapöytyäni, mutta sinne pitäisi mahtua sitten vieraatkin nukkumaan kun niitä saapuu.
Kaikki sanovat että ota ota, mutta minä itse en tiedä mitä ajatella,
kun valittavana olisi Tessinin auringon alla Locarnossa, Asconassa ja vaikka missä vaikka mitä, ainakin suurempaa ja lämpimämpitalvisempaa. Ja se Universitätstrassen asunto on hurjan kallis. Sillä hinnalla makselisin omistusasunnon lyhennyksiä kummasti. Eikä siellä ole parkkitallia ja se pitäisi etsiskellä naapuritaloista ja lisäisi hintaa.
Huomaatte siis, että olisin enemmän sen Etelä-Sveitsin kannalla, josta en kylläkään vielä mitään tiedä. Olisi ainakin Roomakin parin tunnin päässä. Ja Firenze ja vaikka mitä.
Zürichistä Tessiniin pyyhkäisisin autolla noin 2-3 tunnissa.
Mutta entäs kun olen siellä oikeastaan vain talvisin ja silloin siellä on vain ne pari paljasjalkaista tessiniläistä. Kaikki turistit ja kaikki, jotka ovat sieltä ostaneet loma-asunnon, ovat häipyneet, ravintolat on suljettu suurimmaksi osaksi, festivalit vietetty ja palmut värisevät kylmyydessä ja sateessa, järvi on hyhmäinen ja uima-allas kylmä, mites sitten suu pannaan? Halutaanko sitä sitten yhtäkkiä Zürichiin kulttuurin kehtoon, elokuviin, teattereihin, museoihin, luennoille, ystävien luo? Kaduttaako, että on pannut rahansa likoon asuntoon, josta ei sitten noin vain muutetkaan muualle.? Vai onko kiva kuljeskella isossa asunnossa yksiksensä, vaipua vällyihin kirjojen kanssa. Voi vaikka ollakin...Ja voi kirjoittaa....on vihdoinkin aikaa, ei tarvitse mennä mihinkään kun ei ole mihin mennä.
Vaikka onhan siellä parit entiset tututkin jo , Hanne, Rolf ja Marjattaja lisää voi järjestää. Ei kai Tessinkään mikään autio saari ole, talvellakaan. Ja sitä paitsi, se ns. talvi tulee sinne joulukuussa joskus ja kevät helmikuussa. Helmikuussa kukkivat jo monet puut, kahviloissa istutaan ulkona jne. Ja ehkä siellä Tessinin alamaastossa sataa kerran luntakin.
Jotta tässä tätä miettimistä. Huomenna ajan sinne kuitenkin ja katson asuntoja.
Siirryin siis tänään Mikan tyhjään taloon, lämmittämättömään, mutta menetteleehän tämä kahden villapaidan kanssa. 17 astetta. Yritin laittaa lämmitystä päälle mutta kestää kaksi päivää ennen kuin resultaatit näkyvät. Enkä tiedä muutenkaan, onnistuinko.
Ja sitten se asunnonetsintä...! Olen katsastanut aivan hulluja asuntoja, hullun näköisiä ja hullun hintaisia. Joihinkin on saanut kiivetä melkein palotikkaita pitkin kymmenien metrien korkeuksiin ja siellä on odottanut jo joukko nuoria aivan innoissaan. Jotkut ovat olleet pimeitä läpiä ja minä tarvitsen VALOA VALOA. Sellainen pimeä olisi tarjolla Schauspielhausin takana, hyvällä paikalla, mutta liian pimea ja alakerta. Ei kiitos.
Mutta sitten...:
Siellä Bolleystrassen ja Universitätstrassen kulmassa , jonka ah niin hyvin tunnen entisiltä ajoilta, on se hotelli Poly purettu ja tilalle rakennettu uusi pieni 4-kerroksinen talo ja sieltä saisin asunnon. Tosin se on vain vuokra-asunto ja vain 65 neliötä, mutta aivan ihana. Valoisa, ikkunat lattiasta kattoon ja koko kaupunki tai ainakin puoli silmien alla. Mutta kaksi huonetta ja köökki. Kaksi huonetta....!!! Kuinka mahdun kahteen kammariin kamoineni. Kirjoineni ynnä muineni!!
Keittiö on kyllä niin iso että sinne mahtuu se iso ruokapöytyäni, mutta sinne pitäisi mahtua sitten vieraatkin nukkumaan kun niitä saapuu.
Kaikki sanovat että ota ota, mutta minä itse en tiedä mitä ajatella,
kun valittavana olisi Tessinin auringon alla Locarnossa, Asconassa ja vaikka missä vaikka mitä, ainakin suurempaa ja lämpimämpitalvisempaa. Ja se Universitätstrassen asunto on hurjan kallis. Sillä hinnalla makselisin omistusasunnon lyhennyksiä kummasti. Eikä siellä ole parkkitallia ja se pitäisi etsiskellä naapuritaloista ja lisäisi hintaa.
Huomaatte siis, että olisin enemmän sen Etelä-Sveitsin kannalla, josta en kylläkään vielä mitään tiedä. Olisi ainakin Roomakin parin tunnin päässä. Ja Firenze ja vaikka mitä.
Zürichistä Tessiniin pyyhkäisisin autolla noin 2-3 tunnissa.
Mutta entäs kun olen siellä oikeastaan vain talvisin ja silloin siellä on vain ne pari paljasjalkaista tessiniläistä. Kaikki turistit ja kaikki, jotka ovat sieltä ostaneet loma-asunnon, ovat häipyneet, ravintolat on suljettu suurimmaksi osaksi, festivalit vietetty ja palmut värisevät kylmyydessä ja sateessa, järvi on hyhmäinen ja uima-allas kylmä, mites sitten suu pannaan? Halutaanko sitä sitten yhtäkkiä Zürichiin kulttuurin kehtoon, elokuviin, teattereihin, museoihin, luennoille, ystävien luo? Kaduttaako, että on pannut rahansa likoon asuntoon, josta ei sitten noin vain muutetkaan muualle.? Vai onko kiva kuljeskella isossa asunnossa yksiksensä, vaipua vällyihin kirjojen kanssa. Voi vaikka ollakin...Ja voi kirjoittaa....on vihdoinkin aikaa, ei tarvitse mennä mihinkään kun ei ole mihin mennä.
Vaikka onhan siellä parit entiset tututkin jo , Hanne, Rolf ja Marjattaja lisää voi järjestää. Ei kai Tessinkään mikään autio saari ole, talvellakaan. Ja sitä paitsi, se ns. talvi tulee sinne joulukuussa joskus ja kevät helmikuussa. Helmikuussa kukkivat jo monet puut, kahviloissa istutaan ulkona jne. Ja ehkä siellä Tessinin alamaastossa sataa kerran luntakin.
Jotta tässä tätä miettimistä. Huomenna ajan sinne kuitenkin ja katson asuntoja.
keskiviikko 1. lokakuuta 2008
n.s. kotona
Matka meni hyvin. Oli ilo nähdä Siglind Würzburgissa, kuunnella hänen jännittäviä vaiheitaan maailmalla, kuulla uutisia Amerikasta tai Kathmandun koulustamme, niistä lapsista siellä, rehtorista, ihanasta Dorjesta ja hänen työstään. Me molemmat, Siglind ja minä olemme olleet mukana koulun asioissa sen perustamisesta asti, auttaneetkin aika tavalla. Siglind on ollut uskollinen koululle, hän käy siellä joka vuosi ja vie sinne keräämänsä sponsorirahat mennessään. Siglind kertoi Intian ystävistämme, myös tiibetiläisistämme, joista yhden hänen tyttärensä nai, sai lapsen ja erosi. Nyt Irmgard on tibetoligina kalifornialaisessa yliopistossa ja Siglind viettää sielläkin osan aikaa. Niin että on niitä jännittäviä tapahtumia ja mielenkiintoista elämää muuallakin. Näin puusta katsoen.
Kommunikaattori (onks tää suomee?) neuvoi kivasti matkan Mikalle asti, yöpymisineen Lübeckissä ja Siglindinkin osoite löytyi erehtymättä. Ilman tätä vehjettä en enää suostu ajelemaan vierailla mailla/paikoilla.
Kiljuset odottivat tuloani ulkona ja halauksista ei ollut tulla loppua.
Silti jätin heidät jo seuraavana päivänä ja hyppäsin Leenan autoon ja ajoimme sorella-kokoontumiseen Katrin lomatalolle Tessiniin. Ilma oli yhtä kesää ja lämpöä, oltiinhan Alppien Italian puoleisella laidalla.
Ihanaa ruokaa, tottakai ja sitä niin tuttua kalkatusta ja kilkatusta. Oltiin taas yhdessä, me mummoikään ehtineet entiset tytöt.
Ja sitten kolmen päivän kuluttua takaisin Zürichiin ja karuun todellisuuteen. Asunnon etsintää.
Jo samana iltana, kun olin vienyt kiljuset vanhempineen lentokentälle (2 viikkoa Dubaissa) avasin homegate.ch-linkin ja yritin löytää sopivia asuntoja. Ei mitään hätkähdyttävää.
Olen käynyt katsomassa muutamaa. Ei hätkähdytä edelleenkään.
Pitänee siirtyä Locarnon asuntomarkkinoille ensi viikolla.
Pahinta kaikesta on se, etten tiedä mitä haluan. En tiedä millaista ja missä. En tiedä miten haluan viettää tulevat vuoteni.
Olin eilen päivällä elokuvissa. War child. Kertoi sudanilaisesta entisestä lapsisotilaasta, joka oli sattuman ja musiikin avulla päässyt eteenpäin elämässään ja tullut kuuluisaksi. Autenttinen tarina, jossa hän itse näytteli. Unicef oli käynyt noilla lapsileireillä silloin kun hän oli pikkupoika ja haastatellut häntä niihin aikoihin. Nekin tapahtumat oli dokumentoitu filmiin mukaan. Takapenkiltä kuului silloin tällöin nyyhkäisyjä ja silmiä pyyhittiin ahkerasti. Tämä filmi oli totta, sitä samaa sotaa, josta puhuttiin käydään yhä. Lapset pakotetaan/opetetaan tappamaan Afrikassa yhä.
Olin kauan hiljaa sen filmin jälkeen.
Muistelen sitä kahdeksantuntista, jonka itse vietin irakilaisessa lasten ja nuorten iranilaisvankien leirillä. Muistelen Alin kuiskauksia korvaani, kun vartijan silmä vältti: älä usko heitä, tämä on yhtä helvettiä täällä. Haluaisin löytää Alin, kuulla miten se oli ja mitä hänestä tuli.
Vastasin Quimen maileihin pari päivää sitten ja sain tänään postia häneltä.
____________
Kuka sanoikaan, että kaikki punainen on sievää, kaikki uusi on kaunista, kaikki tavallinen on katkeraa, kaikki mikä on muualla, on ihanaa.
Tajuan, että kaikki tavallinenkin on melkein yliluonnollista.
Älkää pyytäkö minua tätä selittämään.
Kommunikaattori (onks tää suomee?) neuvoi kivasti matkan Mikalle asti, yöpymisineen Lübeckissä ja Siglindinkin osoite löytyi erehtymättä. Ilman tätä vehjettä en enää suostu ajelemaan vierailla mailla/paikoilla.
Kiljuset odottivat tuloani ulkona ja halauksista ei ollut tulla loppua.
Silti jätin heidät jo seuraavana päivänä ja hyppäsin Leenan autoon ja ajoimme sorella-kokoontumiseen Katrin lomatalolle Tessiniin. Ilma oli yhtä kesää ja lämpöä, oltiinhan Alppien Italian puoleisella laidalla.
Ihanaa ruokaa, tottakai ja sitä niin tuttua kalkatusta ja kilkatusta. Oltiin taas yhdessä, me mummoikään ehtineet entiset tytöt.
Ja sitten kolmen päivän kuluttua takaisin Zürichiin ja karuun todellisuuteen. Asunnon etsintää.
Jo samana iltana, kun olin vienyt kiljuset vanhempineen lentokentälle (2 viikkoa Dubaissa) avasin homegate.ch-linkin ja yritin löytää sopivia asuntoja. Ei mitään hätkähdyttävää.
Olen käynyt katsomassa muutamaa. Ei hätkähdytä edelleenkään.
Pitänee siirtyä Locarnon asuntomarkkinoille ensi viikolla.
Pahinta kaikesta on se, etten tiedä mitä haluan. En tiedä millaista ja missä. En tiedä miten haluan viettää tulevat vuoteni.
Olin eilen päivällä elokuvissa. War child. Kertoi sudanilaisesta entisestä lapsisotilaasta, joka oli sattuman ja musiikin avulla päässyt eteenpäin elämässään ja tullut kuuluisaksi. Autenttinen tarina, jossa hän itse näytteli. Unicef oli käynyt noilla lapsileireillä silloin kun hän oli pikkupoika ja haastatellut häntä niihin aikoihin. Nekin tapahtumat oli dokumentoitu filmiin mukaan. Takapenkiltä kuului silloin tällöin nyyhkäisyjä ja silmiä pyyhittiin ahkerasti. Tämä filmi oli totta, sitä samaa sotaa, josta puhuttiin käydään yhä. Lapset pakotetaan/opetetaan tappamaan Afrikassa yhä.
Olin kauan hiljaa sen filmin jälkeen.
Muistelen sitä kahdeksantuntista, jonka itse vietin irakilaisessa lasten ja nuorten iranilaisvankien leirillä. Muistelen Alin kuiskauksia korvaani, kun vartijan silmä vältti: älä usko heitä, tämä on yhtä helvettiä täällä. Haluaisin löytää Alin, kuulla miten se oli ja mitä hänestä tuli.
Vastasin Quimen maileihin pari päivää sitten ja sain tänään postia häneltä.
____________
Kuka sanoikaan, että kaikki punainen on sievää, kaikki uusi on kaunista, kaikki tavallinen on katkeraa, kaikki mikä on muualla, on ihanaa.
Tajuan, että kaikki tavallinenkin on melkein yliluonnollista.
Älkää pyytäkö minua tätä selittämään.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)