Yritin eilen kirjoittaa riemastuttavasta kulttuuri- ja muusta kokemuksesta, jonka Sirkku, hänen ystävänsä Outi ja Tiina ynnä minä teimme Baselin Beyeler-museon Venetsia-näyttelyyn, mutta ennen kuin ehdin saada tarinan lähtemään, kone ryppyili taas ja katkaisi nettiyhteyden. Sinne meni taas sekin kertomus.
Siis siinä lumipyryssä ajoimme Baseliin ja tutkimme sen näyttelyn.
Minulle oli elämys taas pitkästä aikaa kohdata Monet’a, Manet’a, Gardia, Turneria jne. ja ennen kaikkea se kuuluisa Canaletton Markuksen torin kuva ”livenä”. Se kuvahan on aivan varmasti jokaisessa Venetsia-oppaassa, jos ei päällyskannessa niin ainakin jossain sisäsivulla.
Näyttely tulvi eri aikakausien taiteilijoiden näkemyksiä Venetsiasta, erilaista tunnelmaa ja tunteita. Ajatuksia ja kaihoa antavaa hiljaisuutta.
Sargentin valon ja varjon leikki vedessä, usein niin yksinkertaisin vedoin aikaan saatu, Odilon Redonin purjelaivojen värit, Whistlerin näkemykset takapihoilta olivat mieleenpainuvaa, totutuista Venetsia-kuvista poikkeavaa romantiikkaa.
Pointismiin yleensä en ole saanut makua. Tässä näyttelyssä oli esillä Signacin kokonaan pilkullisia kuvia, ja joissakin kanaalin vesissä oli Manet’kin pilkuttanut aaltojen liikkeitä.
Matka oli muutenkin riemastuttava. Neljä naista irrallaan. Juttua, naurua riitti ja pari kyyneltäkin...