Matka meni hyvin. Oli ilo nähdä Siglind Würzburgissa, kuunnella hänen jännittäviä vaiheitaan maailmalla, kuulla uutisia Amerikasta tai Kathmandun koulustamme, niistä lapsista siellä, rehtorista, ihanasta Dorjesta ja hänen työstään. Me molemmat, Siglind ja minä olemme olleet mukana koulun asioissa sen perustamisesta asti, auttaneetkin aika tavalla. Siglind on ollut uskollinen koululle, hän käy siellä joka vuosi ja vie sinne keräämänsä sponsorirahat mennessään. Siglind kertoi Intian ystävistämme, myös tiibetiläisistämme, joista yhden hänen tyttärensä nai, sai lapsen ja erosi. Nyt Irmgard on tibetoligina kalifornialaisessa yliopistossa ja Siglind viettää sielläkin osan aikaa. Niin että on niitä jännittäviä tapahtumia ja mielenkiintoista elämää muuallakin. Näin puusta katsoen.
Kommunikaattori (onks tää suomee?) neuvoi kivasti matkan Mikalle asti, yöpymisineen Lübeckissä ja Siglindinkin osoite löytyi erehtymättä. Ilman tätä vehjettä en enää suostu ajelemaan vierailla mailla/paikoilla.
Kiljuset odottivat tuloani ulkona ja halauksista ei ollut tulla loppua.
Silti jätin heidät jo seuraavana päivänä ja hyppäsin Leenan autoon ja ajoimme sorella-kokoontumiseen Katrin lomatalolle Tessiniin. Ilma oli yhtä kesää ja lämpöä, oltiinhan Alppien Italian puoleisella laidalla.
Ihanaa ruokaa, tottakai ja sitä niin tuttua kalkatusta ja kilkatusta. Oltiin taas yhdessä, me mummoikään ehtineet entiset tytöt.
Ja sitten kolmen päivän kuluttua takaisin Zürichiin ja karuun todellisuuteen. Asunnon etsintää.
Jo samana iltana, kun olin vienyt kiljuset vanhempineen lentokentälle (2 viikkoa Dubaissa) avasin homegate.ch-linkin ja yritin löytää sopivia asuntoja. Ei mitään hätkähdyttävää.
Olen käynyt katsomassa muutamaa. Ei hätkähdytä edelleenkään.
Pitänee siirtyä Locarnon asuntomarkkinoille ensi viikolla.
Pahinta kaikesta on se, etten tiedä mitä haluan. En tiedä millaista ja missä. En tiedä miten haluan viettää tulevat vuoteni.
Olin eilen päivällä elokuvissa. War child. Kertoi sudanilaisesta entisestä lapsisotilaasta, joka oli sattuman ja musiikin avulla päässyt eteenpäin elämässään ja tullut kuuluisaksi. Autenttinen tarina, jossa hän itse näytteli. Unicef oli käynyt noilla lapsileireillä silloin kun hän oli pikkupoika ja haastatellut häntä niihin aikoihin. Nekin tapahtumat oli dokumentoitu filmiin mukaan. Takapenkiltä kuului silloin tällöin nyyhkäisyjä ja silmiä pyyhittiin ahkerasti. Tämä filmi oli totta, sitä samaa sotaa, josta puhuttiin käydään yhä. Lapset pakotetaan/opetetaan tappamaan Afrikassa yhä.
Olin kauan hiljaa sen filmin jälkeen.
Muistelen sitä kahdeksantuntista, jonka itse vietin irakilaisessa lasten ja nuorten iranilaisvankien leirillä. Muistelen Alin kuiskauksia korvaani, kun vartijan silmä vältti: älä usko heitä, tämä on yhtä helvettiä täällä. Haluaisin löytää Alin, kuulla miten se oli ja mitä hänestä tuli.
Vastasin Quimen maileihin pari päivää sitten ja sain tänään postia häneltä.
____________
Kuka sanoikaan, että kaikki punainen on sievää, kaikki uusi on kaunista, kaikki tavallinen on katkeraa, kaikki mikä on muualla, on ihanaa.
Tajuan, että kaikki tavallinenkin on melkein yliluonnollista.
Älkää pyytäkö minua tätä selittämään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti