Mikä harmi, etten ole edelleenkään omalla koneellani. Tällä kertaa Marin ja Ibun koneella. Joka huushollissa, missä majailen, on omanlaisensa nettisysteemi, jota en osaa yhdistää omaan koneeseeni.
Tämä alkajaisteksti vain siksi, että olisi muutamia kuvia, jotka haluaisin liittää tähän, olimme nimittäin Jeannetten kanssa Walenseellä kävelemässä ja ilma oli loistava myös juuri kuvanottoa varten. Pilvetön ja kirkas syyssää, sininen vuorijärvi, vuoret sen ympärillä ja kaikki nuo hehkuvat syksyn värit, joita Lapissa olimme jo odotelleet. Laivamatka takaisin autolle kruunasi retken.
Huomenna menen takaisin Tessiniin, Hannen ja Rolfin kakkosasuntoon Brissagoon, josta käsin sitten edelleen tutkin Tessinin asuntomarkkinoita. Jospa se oma kortteeri vihdoin löytyisi, ettei tarvitsekaan mennä pakomatkalle Malesiaan.
Se, etten jo päätä innokkaasti näistä jo tarjolla olevista asumismahdollisuuksista johtuu siitä, etten tiedä mitä haluan. SE asunto/elämäntapa, heureka-elämys ei ole tullut vielä vastaan. En ole vielä kertaakaan huudahtanut että voilà, tässä se on. Jokaisen asunnon jälkeen olen sanonut että hmm, pitääpä miettiä.
Ja kun ajatten noita lämpimiä maita, joihin olen koko ikäni haaveillut muuttavani, tekevät ne minut sitä epävarmemmiksi, mitä lähemmäksi päätöksenteko tulee. Haluanko todella jättää tämän kulttuurin, nämä ihmiset, ystävät ja ns. ystävät, taide-elämykset, konsertit, tavat ja alkaa taas alusta. Perussa se ei onnistunut. Costa Rica, jossa olin vain päivän on yhä listalla, koska olin siellä vain sen päivän enkä tiedä siitä mitään. Malesia tuntuu jännittävältä, koska se on uusi enkä tiedä siitäkään mitään. Maailma on niin suuri, mahdollisuuksia liian paljon ihmiselle, jota kukaan ei pysäytä.
Teen näin hitaasti ja näin harkiten tätä päätöstä siksi, että tajuan vanhenemiseni ja voimieni ja mahdollisuuksieni hupenemisen ja tuskin tahdon enää montaa kertaa muuttaa. Kerran, sen ainoan oikean kerran. Ja nyt vielä jaksan melkein mitä vain, jaksan jopa odottaa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti