Viikon verran Sveitsiä herätti tutut tunteet. Sen maan olen tehnyt lasteni kodiksi. Sitä he rakastavat omanaan ja siellä heidän on ollut hyvä olla. Se on ollut minunkin kotini ja olen viettänyt siellä niin monet turvalliset ja hyvät vuodet.
Tunne siitä, että haluan takaisin sinne, sitten joskus, joko pian tai myöhemmin, vahvistuu.
Se, tällä kertaa kodittoman viikko vierähti nopeasti. Seilasin Sirkun mielenkiintoisen villa-asumisen ja oman rakkaan Marini kodin väliä yöpymismerkeissä, vein tavaroita varastooni ja hain, tapasin ystäviä, tapasin kiljuseni ja halasin Mikaakin pitkästä aikaa. Mikakin tuntuu olevan taas selvillä vesillä. Oma poikani, tuntuu vihdoinkin löytäneen työpaikan, josta pitää. Söimme lounasta yhdessä Zürichissä viimeisenä päivänäni ja tapasin sattumalta hänen esimiehensä. Äidin sydän läikahti onnesta, kun hän kehui poikaani.
Parin-kolmen kuukauden Spoleton aikaani varten olin pakkaavinani vain kaikkein välttämättömimmän mukaani, mutta huh, kertyihän sitä ja osa niistä ns. tärkeistä joutui kyllä jäämään kyydistäkin.
Valitsin junan. Lentokonetta en ylipainon ( enkä nyt puhu omastani) takia halunnut ajatellakaan, ja samaan aikaan olisimme aikataulun mukaan olleet Spoletossakin. Varmuuden vuoksi ensimmäinen luokka, että varmasti mahdutaan sekaan.
Ihmeen helposti matka sujui. Maisemat olivat tutut. Luin, mutta en kirjoittanut, vaikka olin suunnitellut. Aurinko paistoi kirkkaasti Zürich-järven sivua ajaessamme, mutta sen jälkeen sumu peitti maisemat. Zugin järvellä ei toista rantaa näkynyt.
Alpeilla sumu nojaili vuorten seiniin kerroksittain, jättäen joitakin kerroksia vihreäksi ja vapaaksi. Näkymät olivat runoutta hämyineen.
Pulskia lehmiä rinteillä. Kohta tulee aika, jolloin ne juhallisin menoin, kukkasin koristeltuina johdatetaan alas navettoihinsa. Paljon muistoja niistäkin kerroista, jolloin olen ollut mukana.
Näin lampaita paimenineen ja ajattelin omaa paimenaikaani, josta kirjoitin artikkelinkin silloin Kodin Kuvalehteen.
Hitaasti ja rauhallisesti puksutti juna Sveitsin halki, mutta matkan tahti muuttui, kun pääsimme Milanoon, tuli junanvaihto ja italialainen nopea juna.
Vuorten mutkat jäivät taakse ja juna kiisi kuin Japanissa (melkein).
Siitä on kauan, kun viimeksi kuljin junassa Milanosta eteläänpäin ja siksi yritin olla kiinnostunut matkan näkymistä. Jos muistaisin vaikka jotain. Se ei ainakaan muistunut mieleen, että niin paljon tunneleita olisi ollut.
Olin nukkunut aika vähän edellisenä yönä ja silmät alkoivat lupsia. Aina kun avasin ne, oltiin tunnelissa ja aloin jo epäilla, että italialaiset ovat rakentaneet junatunnelin Milanosta Firenzeen, jossa hetken verran näin kaupunkiakin. Toskanan kukkuloiden ali kuljettiin taas putkia pitkin, välillä vähän näki aurinkoa, joka ilmestyi joskus Milanon jälkeen, luultavasti. Tunneleissahan on harvoin ikkunoita, joten en ollut varma sen ilmestymiskohdasta.
Roomassa taas junanvaihto, johon sain apua nuorelta hennolta tytöltä, jonka kanssa työnsimme ja vedimme matkalaukkuani junan rappuja ylös. Yksin se olisi ollut melko mahdoton tehtävä, ottaen huomioon niiden rappujen arkkitehtuurin.
Matka oli mennyt hissunkissun ja suunnitelmien mukaisesti Zürichistä Roomaan, siis aika tylsästi, ilman mainittavia tapahtumia. Narnissa, Spoletoa edellisellä pikkuasemalla nekin vähät tapahtumat loppuivat. Toisin sanoen, juna ei lähtenyt mihinkään enää.
Oli alkanut lakko. Junalakko. Pari tuntia istuttiin siinä jokainen paikallaan ja mietittiin tulevaisuutta. Sen parin tunnin kuluttua tuli junamies ja kertoi, että yritetään järjestää busseja, mutta siihen voi muutamia tunteja mennä, sillä matkustajia on paljon ja busseja vähän. Takseja ei ollut. Tai ehkä oli ollut, mutta ne olivat myös jo menneet.
Me kaikki sadat matkustajat nousimme siis junasta sinne Narnian asemalle. Minäkin sain laukkuni jotenkin ulos.
Vastapäätäni istunut nainen, jonka kanssa olin vaihtanut pari italian sanaa oli soittanut jollekin ystävälleen Spoletoon ja he tulivat pikku Fiatillaan jonkin ajan kuluttua hakemaan häntä. Rouva kaivoi minut esiin ihmisjoukosta ja pääsin heidän mukanaan Spoletoon. Ensin oli vain keksittävä keino, miten suuri laukkuni mahtuisi mukaan. Mahtuihan se ainoana sinne matkatavarakoloon, kun kaikki muut kimpsut olivat sylissämme.
Yhä olivat Leila ja Sörtsö asemalla ja odottivat. Kiitos heille. Väsyneitä odottamiseen hekin.
Ja nyt sitten aletaan elää italiaksi.
Tunne siitä, että haluan takaisin sinne, sitten joskus, joko pian tai myöhemmin, vahvistuu.
Se, tällä kertaa kodittoman viikko vierähti nopeasti. Seilasin Sirkun mielenkiintoisen villa-asumisen ja oman rakkaan Marini kodin väliä yöpymismerkeissä, vein tavaroita varastooni ja hain, tapasin ystäviä, tapasin kiljuseni ja halasin Mikaakin pitkästä aikaa. Mikakin tuntuu olevan taas selvillä vesillä. Oma poikani, tuntuu vihdoinkin löytäneen työpaikan, josta pitää. Söimme lounasta yhdessä Zürichissä viimeisenä päivänäni ja tapasin sattumalta hänen esimiehensä. Äidin sydän läikahti onnesta, kun hän kehui poikaani.
Parin-kolmen kuukauden Spoleton aikaani varten olin pakkaavinani vain kaikkein välttämättömimmän mukaani, mutta huh, kertyihän sitä ja osa niistä ns. tärkeistä joutui kyllä jäämään kyydistäkin.
Valitsin junan. Lentokonetta en ylipainon ( enkä nyt puhu omastani) takia halunnut ajatellakaan, ja samaan aikaan olisimme aikataulun mukaan olleet Spoletossakin. Varmuuden vuoksi ensimmäinen luokka, että varmasti mahdutaan sekaan.
Ihmeen helposti matka sujui. Maisemat olivat tutut. Luin, mutta en kirjoittanut, vaikka olin suunnitellut. Aurinko paistoi kirkkaasti Zürich-järven sivua ajaessamme, mutta sen jälkeen sumu peitti maisemat. Zugin järvellä ei toista rantaa näkynyt.
Alpeilla sumu nojaili vuorten seiniin kerroksittain, jättäen joitakin kerroksia vihreäksi ja vapaaksi. Näkymät olivat runoutta hämyineen.
Pulskia lehmiä rinteillä. Kohta tulee aika, jolloin ne juhallisin menoin, kukkasin koristeltuina johdatetaan alas navettoihinsa. Paljon muistoja niistäkin kerroista, jolloin olen ollut mukana.
Näin lampaita paimenineen ja ajattelin omaa paimenaikaani, josta kirjoitin artikkelinkin silloin Kodin Kuvalehteen.
Hitaasti ja rauhallisesti puksutti juna Sveitsin halki, mutta matkan tahti muuttui, kun pääsimme Milanoon, tuli junanvaihto ja italialainen nopea juna.
Vuorten mutkat jäivät taakse ja juna kiisi kuin Japanissa (melkein).
Siitä on kauan, kun viimeksi kuljin junassa Milanosta eteläänpäin ja siksi yritin olla kiinnostunut matkan näkymistä. Jos muistaisin vaikka jotain. Se ei ainakaan muistunut mieleen, että niin paljon tunneleita olisi ollut.
Olin nukkunut aika vähän edellisenä yönä ja silmät alkoivat lupsia. Aina kun avasin ne, oltiin tunnelissa ja aloin jo epäilla, että italialaiset ovat rakentaneet junatunnelin Milanosta Firenzeen, jossa hetken verran näin kaupunkiakin. Toskanan kukkuloiden ali kuljettiin taas putkia pitkin, välillä vähän näki aurinkoa, joka ilmestyi joskus Milanon jälkeen, luultavasti. Tunneleissahan on harvoin ikkunoita, joten en ollut varma sen ilmestymiskohdasta.
Roomassa taas junanvaihto, johon sain apua nuorelta hennolta tytöltä, jonka kanssa työnsimme ja vedimme matkalaukkuani junan rappuja ylös. Yksin se olisi ollut melko mahdoton tehtävä, ottaen huomioon niiden rappujen arkkitehtuurin.
Matka oli mennyt hissunkissun ja suunnitelmien mukaisesti Zürichistä Roomaan, siis aika tylsästi, ilman mainittavia tapahtumia. Narnissa, Spoletoa edellisellä pikkuasemalla nekin vähät tapahtumat loppuivat. Toisin sanoen, juna ei lähtenyt mihinkään enää.
Oli alkanut lakko. Junalakko. Pari tuntia istuttiin siinä jokainen paikallaan ja mietittiin tulevaisuutta. Sen parin tunnin kuluttua tuli junamies ja kertoi, että yritetään järjestää busseja, mutta siihen voi muutamia tunteja mennä, sillä matkustajia on paljon ja busseja vähän. Takseja ei ollut. Tai ehkä oli ollut, mutta ne olivat myös jo menneet.
Me kaikki sadat matkustajat nousimme siis junasta sinne Narnian asemalle. Minäkin sain laukkuni jotenkin ulos.
Vastapäätäni istunut nainen, jonka kanssa olin vaihtanut pari italian sanaa oli soittanut jollekin ystävälleen Spoletoon ja he tulivat pikku Fiatillaan jonkin ajan kuluttua hakemaan häntä. Rouva kaivoi minut esiin ihmisjoukosta ja pääsin heidän mukanaan Spoletoon. Ensin oli vain keksittävä keino, miten suuri laukkuni mahtuisi mukaan. Mahtuihan se ainoana sinne matkatavarakoloon, kun kaikki muut kimpsut olivat sylissämme.
Yhä olivat Leila ja Sörtsö asemalla ja odottivat. Kiitos heille. Väsyneitä odottamiseen hekin.
Ja nyt sitten aletaan elää italiaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti