nyt jo Penangin saarella

No niin, sainpas vihdoin nettiyhteyden. Istun kivalla Penangin saarella uima-altaan äärellä. Eipä ole kovin jouluinen ilma....Aurinko paistaa, lintujen laulua en kuule, mutta kai sitäkin tuolla rannassa on.
Seuraava teksti on monen päivän tuotetta tämä saariajan tapahtumista. Sitä on luettava "väärinpäin".
=================


16.12.08 Langkawin saari, Malesia
Ihanhan täällä on kuin Kaavinkoskella. Nimikin melkein sama. Lang-kaavi.
Mökin edessä puustoa ja sitten vettä ja siinä edessä samanlainen saarikin kuin oman mökkini edustalla. No, ne puut ovat nyt vähän erilaisia, palmuja ja mangrovea, kumipuutakin kai ja sen semmoista. Saarikin pikkuisen toisenlainen. Mutt
a ennen kaikkea se vesi, se on lämmintä, mitä ei voi sanoa viimekesäisestä Kaavinjärvestä. Siinä olenkin sitten pulikoinut viime kesänkin eestaas pitkin rantaa. Ihan vähän matkan päässä on Thaimaan saaria, mutta niihin en yrittänyt uida, mutta jotkut tekevät retkiä niihin täältä.
Minä retkeilin eilen muutamalla saarella tässä lähistöllä, (island hopping) ja samassa veneessä oli sveitsiläinen Sonja läheisestä Frangipani-hotellista ja me kaksi yksinäistä naisihmistä, päätimme tavata illallakin.
Ennen sitä kävelin rannalla ja keräsin muutamia simpukoita. Kun toin niitä huoneeseen, huomasin, että yhdessä torvisimpukassa oli asukas kotona ja kiikutin sen takaisin mereen.
Tapasin Sonjan sitten illalla ja ruoka-aikaa odottaessamme kävelimme vähän ympäristössä. Syömään menimme aivan vahingossa erääseen ihastuttavaan langkawilaiseen vanhaan ja hyvällä maulla kunnostettuun puutaloon ja se on kyllä
varmaankin yksi saaren kauneimmista rakennuksista. Ruokakin oli niin hyvää , että sinne pitää päästä toistekin. Varmaankin jo taas tänään.
Kun nyt tietäisin, miten näitä kuvia liitetään wordiin, ilman nettiyhteyttä, tekisin sen nyt ja näyttäisin kuvia saarelta ja siitä ravintolasta. Olisihan tämänkin asian voinut opetella aikanaan. Ennen blogiaikaa oli kaikki niin helppoa, senkun näpytteli ja lähetti. Ohhoijaa...

Sonja lähti tänään lautalla takaisin mantereelle, tekee siellä kierroksen ja tulee samoihin aikoihn minun kanssani sinne seuraavalle saarelle, Penangin saarelle. Menimme yhdessä aamulla Kuahiin, Langkawin pääkaupunkiin ostamaan lauttaliput sekä hänelle tänään mantereelle että minulle ylihuomenna Penangiin ja hän jäi odottelemaan lauttaansa ja minä aloin kierrellä kaupunkia. Sitäkin kunnostetaan parastaikaa. Ei ole mikään ihmeellinen kaupunki, ostoskeskuksia näkyy nousevan sinnekin. Ostin pannunalusen. Älkää naurako, ette arvaa, minkälaisen. .
Huomisen päivän aion lojua rannalla, mitä nyt ehkä käyskentelen ympäristössä ihan vain liikunnallisissa merkeissä. Katsottavaa täällä ei ole muuta kuin tuo ranta. Kun hotellialueelta, mikä sinänsä on hoidettu ja melkoisen kauniskin lähteen maantien toiselle puolelle, ei olekaan muuta kuin joitakin pikkupuoteja, pieniä ravintoloita ja hotelleja, kaikkia aika harvakseen. Viiden kilometrin päässä on jonkunlainen iso seaworld-akvaario, ja jos olen reipas, kipaisen siellä, vaikka he, jotka ovat nähneet Dubain suuren akvaarion (minä!), eivät tuskin hämmästele tätä täkäläistä.

17.12.
Tämä Lang-kaavin aika alkaa olla lopullaan, ei tätä kovin kauan kestänytkään, mutta ei surra, nyt mennään uusia tuuli ja tulia päin.
Tänään siis todella vain rantatuolissa makoilua ja totesin taas jälleen, että ei sovi oikein minulle. Sitä paitsi poltin selkänikin, sillä ei ollut ketä pyytää levittämään aurinkovoidetta.
Aamulla koin erikoisen elämyksen. Joskus seitsemän jälkeen, melko pian sen jälkeen kun aurinko oli noussut (se nousee seitsemältä ja laskee seitsemältä – aina) kuljin taas rannalla ja keräilin simpukoita. Eräs kotilo
hiekalla kulki pontevasti kohti merta ja tönäisin sitä vähän katsoakseni sen reaktiota. Sieltä tuli hurjana asukas esiin ja suihkutti pitkän valkean mönjän minua kohti. Onneksi ei osunut. En ole eläessäni kokenut tuollaista ja kunhan tapaan jonkun simpukka-/etana-asiantuntijan, kysyn, että mitä olisi tapahtunut jos olisin saanut suihkun silmilleni, mikä vähältä piti, minähän olin kumartuneena sen yli ja naamani oli aika lähellä.

On ollut aikaa ajatella taas näinä päivinä.
Olen katsellut näitä pariskuntia, nuoria ja vanhoja, aasialaisia ja länsimaisia ja miettinyt, että taidan olla ainoa yksinäinen naisihminen liikkeellä nyt sen jälkeen kun Sonjakin häipyi. Joka puolella näkyy vain pareja.
Mitä tekevät kaikki lesket, eronneet, naimattomat? Jäävätkö he lomillaan kotiin ja sanovat, etteivät voi mennä mihinkään kun ei ole kaveria? Vai kulkevatko he ryhmämatkoilla ja seuraavat kuuliaisesti oppaan sateenvarjoa sinne minne heitä viedään?
Olen onnellinen siitä, että nyt kun olen yksin, olin jo valmiiksi opetellut liikkumaan yksikseni. Ei Cyrill lähtenyt sellaisiin paikkoihin, joihin minä halusin. Totta kai kiersimme Eurooppaa yhdessä, mutta silloinkin kukin omien interessiensä mukaan. Kun minä kolusin museoita, istui Cyrill kahvilassa, odotti minua ja luki lehtiä, katseli ihmisiä ja sitä ympärillään olevaa katuelämää, jonka sanoi olevan paljon mielenkiintoisempaa kuin museot. Tavallaan hän oli oikeassakin. Hän oli kiinnostunut elämästä nyt, siitä hetkestä ja siitä mitä ympärillä tapahtui.
Totta kai kaipaan ihmistä rinnalleni, että voisimme yhdessä jakaa elämykset, mutta tilanne nyt on niin, että minä olen yksin enkä halua tappaa aikaa elämättä näitä viimeisiä vuosiani, en halua katkerana jättää elämättömien päivien, tuntien kenttää taakseni ja sanoa että olisinpa silloin...... Toisaalta taas, jaksan istua paikallani, antaa ajatusten kulkea pilvilinnoissa, katsella linnun piirtoa taivaalla, kuunnella sammakon öistä kurnutusta (täällä!), puiden havinaa ja antaa ajan lipua hiljalleen eteenpäin. Ei, minulla ei koskaan ole ollut yksitoikkoista, en ole milloinkaan joutunut miettimään, että mitähän tekisin.

Kun Cyrill kuoli, olin valmistautunut siihen. Ikäero ja sitten tappavaksi luokiteltu sairaus antoivat aavistaa, että jäisin yksin. Kaipaan häntä enemmän kuin koskaan osasin kuvitella, mutta minun elämäni jatkuu. Minä elän ja minä haluan elää täysillä tämän elämäni niin kauan kuin voin.
Kulkiessani yksin matkalla, en koskaan tunne, että olen vain puolikas. Nainen yksin matBrunokalla, joskus aivan hurjissakin paikoissa, sodissakin, on usein ollut ihmettelyn aihe. Miksi minä en voisi, jos miehetkin voivat. Kun mies matkustaa, hän ei ole puolikas. Siitä, että olen ollut yksinäinen nainen matkoilla, ei ole milloinkaan ollut haittaa, päinvastoin. Useimmilla tapaamillani ihmisillä on ollut vaisto suojella naista, varsinkin juuri noissa hurjemmissa paikoissa.
Kerran, kauan sitten, kun matkustin ensimmäistä kertaa yksin Istanbuliin kuulin lentokoneessa viereisellä rivillä istuvien kahden noin 50-vuotiaan naisen keskustelun: - Nyt olemme sitten aivan yksin, sanoi toinen surkealla ja melkein itkuisella äänella, jolloin toinen tarttui häntä kädestä ja sanoi, että ollaan rohkeita, eihän tämä kestä kuin kolme päivää. – Niin mutta kolmessa päivässäkin voi tapahtua vaikka mitä. Ei ehkä sittenkään olisi pitänyt lähteä ilman Brunoa.
Minua nauratti silloin. Itse, vaikka se oli minunkin ensimmäinen Istanbulin matkani ja siihen aikaan se oli totisesti aivan toista kuin nykyään, olin täynnä odotusta ja mielenkiintoa kaikkia siellä olevia bysantin ihmeitä kohtaan.

Siitä matkasta muistan hyvin esimerkiksi sen, että kun kuljin kaupungilla, minua seurasi alituisesti hiljainen joukko vaiteliaita miehiä. Kun pysähdyin jonkun ikkunan eteen, hekin pysähtyivät, kun jatkoin matkaani, hekin jatkoivat. Kun menin johonkin kahvilaan, käänsivät kaikki siellä olevat miehet – naisia ei kahviloissa ollut - tuolinsa niin että pystyivät tuijottamaan minua. Ei olisi tullut mieleenikään pelätä. Se tuntui silloin vain huvittavalta. Siihen aikaan Istanbul oli aivan toista kuin nykyään, vaalea nainen siellä oli todella harvinaisuus. Nykyäänhän esim. venäläisiä vaaleita tapaa siellä joka kulmassa. Kuin myös keinovaaleita turkkilaisia.

Mutta täälläpä tai ainakin Kuala Lumpurissa tapaa vaaleita kiinalaisiakin, jos saan palata nykyisyyteen ja jättää muistelot.
On punatukkaisia kiinalaisia, malaijia, vaaleita ja jopa sinivihreähiuksisia. Moderni pitää olla täälläkin. Hämmästyksekseni olen todennut, että kampaamoissa istuvat asiakkaina vain nuoret pojat. Vähän raitaa ja väriä, paljon geeliä ja hiukset pystyyn ja pörröön, jopa irokeesiksi.


19.12.08 Penangin saari, Copthorne-hotelli
Siinä missä Lankawi jätti minut aika kylmäksi, tämä Penangin saari valloitti sydämeni – ei nyt ihan ensi metreillä, mutta heti sen jälkeen kun menin aamulla rantaan ja vielä enemmän kun menin Sonjan hotellin rantaan, ja lopullisesti kun Helen ja Koo alkoivat kuljetella meitä paikasta toiseen.

Tulin saarelle siis eilen puolikuolleena kimpsujeni kanssa, väsyttävän kolmetuntisen lauttamatkan jälkeen. Hirveä hässäkkä ensin Lankawin satamassa löytää oikea pursi, kun yksi näytti oikealle ja toinen vasemmalle, mutta lopulta olin oikeassa laivassa, kaksi kassia polvillani, kolmas jossakin noin sadan laukun alla, itse sulloutuneena ainakin viiden sadan ihmisen kanssa jonnekin jälleen kerran (Rapusaari!) aivan sukellusveneen tuntuiseen ruumaan. Ja minä kun olin kuvitellut istuvani jossain kannella ja katselevani ohi kulkevia saaria ja antavani iltatuulen huljutella leppeästi hikistä minääni. Vielä mitä, mitään kantta ei edes ollut ja lautta oli pika-alus, joka kiisi hurjaa vauhtia Langkawilta Penangiin. Auringonlaskustakin olin vähän unelmoinut, mutta sitäkään ei nähty, ja olen täällä huomannut, että vaikka taivas olisi pilvetön koko päivän, viimeistään auringonlaskun aikaan kaahaavat pilvet auringon eteen.
Aivan läkähtymispisteessä kolmen tunnin matkan jälkeen päästiin ulos ja antauduin ensimmäisen taksiksi
esittäytyneen miehen kyytiin eikä siinä edes paljon tingitty. Kellokin oli jo lähellä kymmentä. En ollut syönyt mitään aamiaisen jälkeen, en paljon juonutkaan, sillä olin kuvitellut että tällä etelä-Kiinan meren lautalla voisi ostaa jotain juotavaa, ehkä syötävääkin. Ei voinut.

Kun pääsin hotelliin ja puhelimeeni käsiksi oli puhelimessani kaksi viestiä. Ensimmäinen oli Eevalta ja Timolta, Timon työtilanne soi heidän lähteä näin lyhyellä varoitusajalla Suomeen jouluksi, ja he olivat salamannopeasti järjestäneet liput, Eeva lähtisi heti aamulla ja Rimo seuraavana päivänä, eli lauantaina. Minua odottaisi avain heidän kotiinsa sovitussa paikassa. Ihania ihmisiä.
Toinen viesti oli Sonjalta. Hän oli jo saarella ja odottaisi minua aamulla.
Ja kun tapasimme, hänellä olikin riemastuttavaa kerrottavaa. Eilen illalla hän oli tutustunut Heleniin ja Koohon, eräässen saaren kiinalaiseen pariskuntaan ja he olivat luvanneet viedä meitä sight-seeingille tänään iltapäivällä.
Kävelimme ensin aikamme vuorotellen molempien hotellien rannoilla, vähän kaupungilla ja yhdeltä tapasimme sitten Helenin ja Koon. Riemastuttava pariskunta. Helen puhui ja nauratti, selitti ja kertoi elämästä saarella ja yleensä muustakin elämästä Malesiassa. Hänellä on melkoisen avara maailmankuva ja elämänkatsomus ja sekä hän että Koo ovat kumpikin nähneet elämää muuallakin kuin saarellaan, Eurooppaa ja Yhdysvaltoja myöten, joissa he ovat myös joitakin vuosia asuneet. Koo toimi meille autonkuljettana vähintäin yhtä kärsivällisenä kuin Eevan Timokin.
Saimme hyvän kuvan Georgetownista, Penangin pää- ja ainoasta kaupungista, jonka laidalla meidän hotellimme ovat.Uskomattoman mielenkiintoinen kaupunki. Unescon säilyttämisen kohde kuten Malakkakin. Täällä on vielä paljon englantilaisten rakentamia taloja, joita on entisöidään koko ajan. Kiersimme China-townin ja Little Indian, joissa molemmissa on myös kunnostaminen käynnissä. Katsoimme monta kaunista kiinalaista temppeliä – ja niitä täällä luonnollisesti on, kun kiinalaisiakin on yli 60 %. noin 2 miljoonasta penangilaisesta.
.
Päivän yllättävin nähtävyys oli Cheon Watt Tzen, rikkaan edesmenneen kiinalaisen, kuuden vaimon aviomies, ”Idän Rockefellerin”, ”Nanyangin viimeisen mandariinin ja ensimmäisen kapitalistin”, Kiinan varakonsulin Penangissa, jne. sininen talo. Siinä oli todella katsomista ja kuulemista ja viivyimmekin siellä yli tunnin. Valokuvia ei saanut ottaa kuin ulkoapäin, mutta yritän päästä vielä ”takaportista” sisään ja saada luvan kuvien ottoon. Siinä talossa on muuten filmattu elokuva ”Indo-Kiina”, jossa Catherine Deneuve näytteli, ja jota en ole nähnyt – vielä.

Illalla söimme satamassa kiinalaista länsimaisten joululaulujen soidessa vienonlaisesti taustalla. Joulun tunnelmaa ei ole nimeksikään, onpahan vain koristeellisia ja valaistuja joulupalmuja tai muovijoulukuusia, jouluvaloja ja jingle bellejä aivan luonnollisena koristeena.
Illan huipentuma oli käynti vanhassa kiinalaisessa mereen tolpille rakennetussa puutaloyhdyskunnassa, jossa vessana toimii alla oleva meri ja jonka asukkaita ei mistään hinnasta saa muuttamaan esi-isiensä rakentamista hökkeleistä mihinkään muualle. Talot olivat peräkkäin, yhdistettynä sivulla kulkevaan huteraan pitkään laituriin. Yksi taloista oli Helenin äidin kummitädin talo, mutta se talo oli pimeänä emmekä pyrkineet sisään. Kummitätikin on jo kuollut, mutta suku asuu siellä yhä. Useilla kiinalaisilla klaaneilla on alueella ovat laituritalonsa, kukin tuntui noin pimeässä katsottuna olevan yli sata metriä pitkä. Tämä laituri taisi olla han-kiinalaisten.