Niinpä! Täällä minä istun merenlahtelaisten omenapuiden katveessa. Voimistuva tuuli vinkuu ympärillä ja sade lähettää jo terveisiä.
Entisestä Suomen elämästäni lähtöisin oleva omistavaisuuskohtainen rakkaus Lappeenrantaan(karjalainen, nääs, suvun pääkaupunki) sai minut ajelemaan tänään pitkin hiljaisia katuja. Olipas vähän karjalaisia liikkeellä. Linnoituksessa oli museot kiinni. Melkein ostin viiksekkäältä taiteilijalta yhden lapinaiheisen taulun. Tulin kuitenkin järkiini kun muistin ettei minulla ole edes seiniä. Mohammed Arefin satutaulutkin, joiden kurdilaisromantiikka kosketti minua silloin, eivät ehkä tule enää uudessa kodissani saamaan samaa huomiota kuin aikaisemmin. Irakin Erbilissä odottaa minua yhä yksi Mohammedin taulu. Tuleekohan sinnekään enää koskaan mentyä. Mohammed yritti aika innokkaasti naittaa minua professoriystävilleen viime kerralla, Cyrillin kuoleman jälkeen, joten... Ja se kurdihistorian kirjakin on yhä tekemättä.

Siellä Linnoituksessa on näyttely sodan kuvista taiteessa. Voi olla että pitää huomenna pyrkiä sinne uudelleen ennen Jeannetten junan tuloa. Minulla on vähän heikoissa kantimissa nämä Suomen sota-asiat ja kuitenkin ne ovat tärkeä osa historiaa.

Ja sitten tulin tänne omenapuiden alle muistelemaan kuinka kaikki kaupungilla sanoivat sie ja mie. Ihan kuin äiti. Ja Essu ja Antero siihen asti kunnes helsinkiläistyivät ja rupesivat sanomaan sä ja mä. Äiti pysyi ikänsä siessä ja miessä.

Olen availlut näitä Lapin mainoslehtisiä. Etsinyt jotain jännääkin ja soittanut karhukuusamo.comiin ja tilannut ihan oikean tapaamisen karhujen kanssa. 115 euroa henkilö.
Saadaan vahtia jostain (puusta?) käsin, kuinka karhut tulevat syömään illansuussa. Toivottavasti heillä on muuta kuin me tarjottimella.
Tupsahdamme jängälle vähän hulluun välikausiaikaan, mutta minkäs teet.