Milloin päätän tämän uniaikani, hössötysaikani, ajan, jolloin ei mukamas ole aikaa mihinkään hengen elämään? Olen elänyt kuin taskulampun valossa, säästöliekillä ja pienillä ajatuksilla, melkein kuin en olisi elänytkään. Sydämenpuolitusta, keuhkojen pintaväreilyä.
Vaikeata jatkaa matkaa sinne jonnekin minne ei koskaan tiedä haluavansa, kun matkalla on niin paljon houkuttelevia haarautumia.
Parikymmentä vuotta sitten näin viikkokaupalla saman unen. Olin junassa ja luin Juhani Ahon Rautatietä. Eteeni ilmestyi käsinkirjoitettu lappu, jossa luki suurin kirjaimin PÄÄMÄÄRÄ. Olin kokevinani joka kerta heureka-elämyksen. Päämäärä, minulta puuttuu päämäärä. Johonkin. Mihin? Mitä halusin? Sitä en vieläkään tiedä ja tämä uniaika vielä jatkuu.

Sain Avelta jokavuotisen mailin: Vieläkö Sinä elät, Kultaseni?
Vastasin: Elän.
Miksi vastasin? Se oli melkein kuin kädenojennus.

Nyt Lappeenrannan keskustaan.