Eilen en saanut mitään aikaan. En oikeastaan halunnutkaan vaan ajattelin pitää lepopäivän.
Katselin kauhuissani rikkaruohojen paljoutta, yritin pikku trimmerilläni hävittää niitä sieltä sun täältä ja tulin aika epätoivoiseksi. Minähän en halunnut mitään ruohonleikkuuta tänne, en suurempia kitkemisiä enkä puutarhan hoitoa, halusin maaston ja ympäristön, jossa minulla olisi aikaa itselleni, aikaa lukemiseen ja kirjoittamiseen. Yhtäkkiä tajusin, että tällä peltomullalla, mikä tänne kiusakseni tuotiin, en koskaan saa rauhaa. Se pukkaa koko ajan vaikka mitä ja uhkaa peittää kasvit yli metrin korkealla heinällään, apilaketjuillaan ja monilla muilla ei toivotuilla.
Oma vikani. Olisi pitänyt kuunnella puutarhaneuvoja Tuulan neuvoa, että peitä multa ensin kahdeksi vuodeksi kankaalla ja istuta vasta sitten. Luulin, että kun nypin kaikki rikkaruohot juurineen silloin pois, on asia sillä selvä. Väärin. Olin tosi hölmäke. Tottakai tiesin jo ennenkin puutarhan omistaneena, että ne maanalaiset juuret eivät taatusti lähde kaikki.
Mietin sitäkin, että onkohan tämä nyt se aivan oikea paikka minulle....
Olen investoinut tähän rahaa, aikaa ja rakkautta, tätä rakentaneet ovat tehneet parhaansa ja tehneet sitä varta vasten minulle. En halua tästä luopuakaan. Hullu ajatuskin se olisi.
Kai tämä epäkesäkin on osana näihin synkkiin ajatuksiin, ei edes uimaan tarkene mennä ja villasukat melkein ainaiset seuralaiset.

Tämä aamu oli myös villasukka-puseroilma. Ajoin Siilinjärvelle ja kävin mm. Marjatan luona.
Valtava laiva heillä rannassa. Perheen miehet ahkeroivat siitä omaan käyttöön oikein tosi hurjaa alusta. Ja entäs se heidän kotinsa sitten? Wauu. Pauli-isäntä on rakentanut sitä 5 vuotta ja tulos on melkoinen saavutus. (Mutta rikkaruohot heidänkin kiusanaan:))
No, joka tapauksessa aurinko alkoi paistaa kuumasti ja villat oli riisuttava. Mutta luonnollisesti kun pääsin kotiin ja olisin ruvennut lököttelemään auringossa, se häipyi. Ei auttanut muu kuin hyökätä taas rikkaruohojen kimppuun. Oi tätä elämän ihanuutta...