Kiljuset lähtivät, ympäristö hiljeni melkein omituiseksi.

Anne, Mari ja minä ajoimme lauantaina Kotkan meripäiville ja Junnu Vainio-konserttiin. Päivä oli kesän lämpimin ja nautittiin siitä ja Kotkasta monella tapaa. Toriennustajallakin käytiin. Hihi. Ensimmäisenä hän sanoi että minä olen leijona ja minulla on muutto edessä. Se mykisti.



Aamulla ajaa köröttelin hissukseen Helsingistä mökille. Pysähdyin Heinolassa Sepon ja Annelin luona. Mukava nähdä pitkän ajan kuluttua. Aikamoisia reissaajia hekin ovat - ja nauttivat täysillä elämästään. Tuli hyvä olo heitä katsellessa.

Hämmästyksekseni huomasin, että Seppo ja Pertti (Pietro) olivat olleet kansakoulussa samalla luokalla ja olivat olleet jopa paljon yhdessäkin vapaa-aikoinaan. Siitä ei ollut niihin aikoihin kummankaan kanssa milloinkaan puhetta - tai olenko sen täydellisesti unohtanut, halunnut unohtaa?

Jäin miettimään, miten kaksi niin täysin erilaista ihmistä kuten Seppo ja Pietro saattoi löytää yhteisiä puheenaiheitakaan, saati sitten liikkua yhdessä retkillä. Mikä muutti Pietron, mikä sai retkeilevästä erämaita rakastavasta nuoresta miehestä sen mikä hänestä sitten tuli? Minä en koskaan nähnyt häntä enää sen jälkeen, kun tiemme erosivat ollessani 23 vuotias.



Matkalla ajoin linnun yli. Pysähdyin ja käännyin katsomaan liikkumatonta ruhjoutunutta ruumista kyynelet silmissä. Mitään ei ollut tehtävissä enää. Se oli kuollut. Olin lopettanut sen lennon, sen sirkutuksen, sen elämän. Oli paha olla, on vieläkin.