Minulla on äidinpuoleinen sukulainen, jota sanotaan yhdeksi Suomen suurimmista sotasankareista. Hänen tarkkampujan - ja muilla ampumistaidoillaan noin 700 venäläistä nuorta miestä menetti henkensä. Hän haavoittui kasvoistaan ja minä pelkäsin häntä lapsena hänen pelottavan ulkonäkönsä tähden. Lapsena kartoin häntä ja myöhemmin hänen tekonsa kauhistuttivat minua. Hänelle on pystytetty patsas, mutta en koskaan olen käynyt siellä.
Mitä ajattelen hänestä nyt? Mitä sanon, kun ihmiset ihailevat hänen tekojaan sodassa? Minua puistattaa yhä eikä auta vaikka kuinka selitetään, että miehet kuten hän pelastivat Suomen joutumasta Neuvostoliiton esiripun taa. Siltikin, siltikin...
Miltä tuntuu sotilaasta, kun hän näkee luotiensa kaatavan vihollisen? Ajatteleeko hän tämän perhettä, äitiä, lapsia? Vai riemuitseeko hän, taas meni yksi?
Minä en näillä ajatuksillani selviäsi miehenä sodassa, olisin joko sotilaskarkuri ja minut ammuttaisiin omien toimesta, tai miettisin liikaa lähitaistelussa ja vihollinen pamauttaisi minut helppona saaliina. En koskaan voisi ajatella sodassa vihollista "vihollisena", hänhän on mies, joka on pakotettu sotaan päällikköjen erimielisyyksien takia.

Kaisa oli viikonlopun täällä. Puhuimme mm. siitä, että jos naiset hallitsisivat maailmaa, tuskin olisi sotia.

Olen saanut vähitellen ympäristöä puhtaammaksi. Läjät ovat vähentyneet. Puukasat ovat järjestyksessä ja pinoissa. Minulla on nyt kaatuneiden puiden ja rakentamisen puujämistä sauna- ja takkapuita kolmelle seuraavallekin sukupolvelle. Kivituhkapino katoaa varmaan huomenna, hiekkaläjän jätän vielä sementin tekoa varten. Vielä kun saisin poltettua vanhat oksa- ja lehtikasat, mutta täällä tuulee koko ajan niin etten uskalla sytyttää tulta.
Vältän katsomasta Filon rappusia, sillä yritän pysyä hyvällä tuulella.

Huomenna Viinijärven Kivi tulee parantelemaan kivipihaani. Torstaina ennen kiljusten tuloa Robin Williams tulee katsomaan paikkaa tyrnipensailleni.

Quime on soittanut muutaman kerran ja lähettänyt mailin, jossa sanoo, ettei koskaan suostu luopumaan minusta, että seuraa minua universumin laidalle saakka. Kirjoitin hänelle vastaukseksi, että ajattelen, etten palaa enää Peruun. Sanoin sen siis nyt.

Yhä kylmää, mutta tänään ei satanut.
Jarkki jätti Hanin (Honey?) tänne viikoksi hoitoon. Tutustuin Haniin jo kolme vuotta sitten kun taloa rakennettiin ja Hani puolusti Blackyltä ruokakuppiaan. Hani on Japanin pystykorva, valkoinen prinsessa, prinsessa myös käytökseltään.