Aargaussa, kiljusilla.
Sitten kun luen tätä noin sadan vuoden kuluttua, en varmaan enää millään muistaisi minä päivänä tai edes minä vuonna Obamasta tuli USAn ensimmäinen musta (musta? eihän hän mikään musta ole) presidentti, joten panin tuon sitä varten oikein otsikoksi.
Itselleni ei kuulu mitään uutta. En ole voittanut vaaleja, en edes löytänyt asuntoa. Tänään menen kylläkin taas katsomaan yhtä.
Luovuin toistaiseksi ainakin kaikista niistä Tessinin asunnoista ja haaveilin eilisiltaan asti lähteväni ensi viikon viikonloppuna sitten sinne Malesiaan. Mutta vielä tämä yksi asunto katsastetaan ennen päätöksen tekoa.
Lauantaina oli sorella-ilta Ritvalla, hernekeittoa ja pannaria ja kyllä maistui.
Espanjan Sirpa sanoi silloin kun oltiin Lufthansalla Hampurissa töissä kauan kauan sitten, että mies olkoon vaikka kiinalainen, mutta kyllä likkakaverien pitää olla suomalaisia ja yhdyn noihin sanoihin täysin rinnoin. Vain äidinkielellä voi nauraa parhaiten, ymmärtää kaikki nyanssit ja pointit, kielikukkaset ja lukea melkein toisten ajatuksetkin.
Jos en ajattelisi, että minulla ei koskaan ole tylsää, ajattelisin nyt, että tylsää on. Mutta se, että päätöksenteko sinne tai tänne pyörii kielenpäällä ja on vain päivien/hetkien kysymys, valaisee tätä Anglikonin sumuista maisemaa, tylliverhoisen ikkunan takaista, johon maisemaan menisin nyt mielelläni kävelemään, mutten voi sillä Michelle lähti jonnekin, eikä jättänyt avainta enkä voi jättää ovea auki lähtiessäni, vaikka jos tämä olisi minun taloni, minä jättäisin oven lukitsematta, sillä eihän tänne kukaan tajua tulla koettelemaan onko ovi auki vai ei. (Näitä proustilaisia lauserakennelmia olen aina kadehtinut, vaikka itse niitä lukiessani hävitän juonen jo muutaman sivulauseen jälkeen)
Aurinko pilkistelee jossain raossa ja repii sumua. Auringonpaistetta luvassa loppupäiväksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti