Niinpä! Täällä minä istun merenlahtelaisten omenapuiden katveessa. Voimistuva tuuli vinkuu ympärillä ja sade lähettää jo terveisiä.
Entisestä Suomen elämästäni lähtöisin oleva omistavaisuuskohtainen rakkaus Lappeenrantaan(karjalainen, nääs, suvun pääkaupunki) sai minut ajelemaan tänään pitkin hiljaisia katuja. Olipas vähän karjalaisia liikkeellä. Linnoituksessa oli museot kiinni. Melkein ostin viiksekkäältä taiteilijalta yhden lapinaiheisen taulun. Tulin kuitenkin järkiini kun muistin ettei minulla ole edes seiniä. Mohammed Arefin satutaulutkin, joiden kurdilaisromantiikka kosketti minua silloin, eivät ehkä tule enää uudessa kodissani saamaan samaa huomiota kuin aikaisemmin. Irakin Erbilissä odottaa minua yhä yksi Mohammedin taulu. Tuleekohan sinnekään enää koskaan mentyä. Mohammed yritti aika innokkaasti naittaa minua professoriystävilleen viime kerralla, Cyrillin kuoleman jälkeen, joten... Ja se kurdihistorian kirjakin on yhä tekemättä.

Siellä Linnoituksessa on näyttely sodan kuvista taiteessa. Voi olla että pitää huomenna pyrkiä sinne uudelleen ennen Jeannetten junan tuloa. Minulla on vähän heikoissa kantimissa nämä Suomen sota-asiat ja kuitenkin ne ovat tärkeä osa historiaa.

Ja sitten tulin tänne omenapuiden alle muistelemaan kuinka kaikki kaupungilla sanoivat sie ja mie. Ihan kuin äiti. Ja Essu ja Antero siihen asti kunnes helsinkiläistyivät ja rupesivat sanomaan sä ja mä. Äiti pysyi ikänsä siessä ja miessä.

Olen availlut näitä Lapin mainoslehtisiä. Etsinyt jotain jännääkin ja soittanut karhukuusamo.comiin ja tilannut ihan oikean tapaamisen karhujen kanssa. 115 euroa henkilö.
Saadaan vahtia jostain (puusta?) käsin, kuinka karhut tulevat syömään illansuussa. Toivottavasti heillä on muuta kuin me tarjottimella.
Tupsahdamme jängälle vähän hulluun välikausiaikaan, mutta minkäs teet.

Anhava: Heitä, joita on vähän, on yhä vähemmän.

Milloin päätän tämän uniaikani, hössötysaikani, ajan, jolloin ei mukamas ole aikaa mihinkään hengen elämään? Olen elänyt kuin taskulampun valossa, säästöliekillä ja pienillä ajatuksilla, melkein kuin en olisi elänytkään. Sydämenpuolitusta, keuhkojen pintaväreilyä.
Vaikeata jatkaa matkaa sinne jonnekin minne ei koskaan tiedä haluavansa, kun matkalla on niin paljon houkuttelevia haarautumia.
Parikymmentä vuotta sitten näin viikkokaupalla saman unen. Olin junassa ja luin Juhani Ahon Rautatietä. Eteeni ilmestyi käsinkirjoitettu lappu, jossa luki suurin kirjaimin PÄÄMÄÄRÄ. Olin kokevinani joka kerta heureka-elämyksen. Päämäärä, minulta puuttuu päämäärä. Johonkin. Mihin? Mitä halusin? Sitä en vieläkään tiedä ja tämä uniaika vielä jatkuu.

Sain Avelta jokavuotisen mailin: Vieläkö Sinä elät, Kultaseni?
Vastasin: Elän.
Miksi vastasin? Se oli melkein kuin kädenojennus.

Nyt Lappeenrannan keskustaan.

sateenjälkeistä tunnelmaa

Onpas taas kurkistettu vähän lisää sukuhistoriaan, eli Pietariin, jossa äiti syntyi ennen vallankumousta. Ovat paikat muuttuneet edellisistä käyntikerroista.

Ensimmäisen kerran kävin siellä äidin kanssa jollain seuramatkalla, kun olin 21-vuotias, seuraavan kerran Cyrillin ja lasten kanssa omalla autolla. Siitäkin on yli neljännesvuosisata. Silloin ei ollut juuri yksityisautoja, nyt oli, kaikki hienompia kuin Suomessa.

Ja löysin Nevskillä talon, jossa äiti syntyi. Hannun mukaan se oli tämä kuvassa oleva talo.

Äiti muisteli usein asunnon kaaria, kiemuroita ja koristeluita ja sitä kuinka hän oli hukkua isänsä tuomiin leikkikaluihin ja kuinka hän leikki kultarahoilla ja kieritteli niitä pitkin liukkaita lattioita. Lattioiden liukkaus jäi hänen mieleensä erikoisesti. Kun hänen elämänsä oli niin toisenlaista vuosia myöhemmin sodanjälkeisessä, köyhässä Suomessa, johon he palasivat vallankumouksen jälkeen, hänelle olivat yhä nuo liukkaat lattiat erikoisen tärkeitä. Meidän minikodissammekin niiden piti aina kiiltää.

Tämä kahden yön retki oli ehdottomasti liian lyhyt ja matka on uusittava ensi kesänä. Toivottavasti saan silloin Sashan oppaaksi. Silloin muinoin, kun Hannu opiskeli lääketiedettä Pietarin yliopistossa, hän toi kerran eurooppakiertueellaan Sashan mukanaan meille Sveitsiin ja nyt tapasimme hänet yhden illallisen verran Pietarissa.

Teimme City-tourin kaupunkikierroksen ja menimme omin nokkinemme Pietarinhoviin ja tallustelimme jalkaisin pitkin Nevskiä ja ajoimme muutamia kertoja metrolla. Keskikaupunkia tuli nähtyä ja kaupungin kuuluisimmat/yleisimmät nähtävyydet bussista käsin. Eremitaasi, Pushkin-palatsi ynnä muut "must-paikat" jäivät ensi kertaan. Matkamuistoksi tarttui mukaan vain upea kirja Pietarista. Ei edes shampanjaa, sillä se on aina ollut mielestäni liian makeaa. Siis ainakin ne mitä olen saanut maistaa. Katselin kauan Fabergè-munien kopioita, mutta kun muistin että eihän minulla ole edes paikkaa mihin ne panna, en ostanut. Viime tipassa, jo asemalla, postitin kiljusille tsaarin perhevalokuvapostikortin ja Marille vähän yleisnäkymää, sillä yritän houkutella hänet mukaani ensi kesänä, katsomaan mummonsa syntymäkaupunkia aikuisen silmällä. Silloin muinoinhan hän oli pikkutyttö.

Hauras Daisy, 89-vuotias. Paikalla oli kokonaista kolme meitä "vanhoja tyttöjä", hänen entisiä oppilaitaan. Sain sen käsityksen, että Riitta hoitaa häntä, Soile taas käy noin kerran vuodessa kun tulee Suomen lomalleen Hollannista. Hän oli miehensä kanssa.
Daisy on pala lapsuutta ja sitä hirveätä tyttökouluaikaa, jossa hän oli Sirkka Markkasen (piirustuksen opettaja) kanssa ainakin minulle ne ainoat valopilkut.

Ennen Daisylle menoa juoksin kaupungilla Ritvan kanssa. Söimme Forumissa huonon lounaan. Hampurilainenkin olisi maistunut makoisammalta kuin tämä.
Daisyn jälkeen jatkoin vielä kaupunki- (lue: kauppa-) kierrostani löytämättä mitään. Hullua juosta rättikaupoissa, kun kirjakaupat vetäisivät enemmän puoleensa. En kuitenkaan uskalla ostaa kirjoja, sillä ensin haluaisin lukea kaikki ne lukemattomat, joita olen haalinut hyllyihini parin viime vuoden aikana. Ostan ostan kirjoja entiseeen tapaan, mutta siten kuten ennen, en nykyään ehdi lukea. Sovittelukysymys, sanoisivat viisaat. Siis olen sovitellut muita asioita ensimmäiseksi. On minulla tosin aina joku kirja hitaasti menossa, tällä kertaa Alexander McCall Smithin Scotland Streetin toinen osa, Hausgeflüster.

En ole vastannut Quimen maileihin.

Vaikeita päiviä. Melkein liian vaikeita. Puheluja, e-maileja sekä häneltä että perheeltä. Tule takaisin, älä jätä meitä. Suljen korvani, suljen aistini ja pysyn kylmänä ja järkevänä. Yritän olla "normaali". Hukuttaudun tähän hetkeen ja menen eteenpäin kuin hevonen laput silmillä. EN ANNA PERIKSI. En voi elää siellä.
-
K tuli ja katkoi heinääni, teki paljon muutakin. Tunnit, joiden aikana jopa unohdin. Urechit tulivat sateeseen.. Minä ajoin Pieksämäen kautta Hirvensalmelle ja sieltä Helsinkiin. Sadetta. Sadetta luvassa edelleen koko viikoksi. Olen pahoillani ennen kaikkea Urechien puolesta. Mistä tuota vettä riittääkin niin paljon yhdelle kulmalle Suomea.
Helsingissä 22 astetta. Kun lähdimme Hirvensalmelta oli siellä 13 astetta.
Pari päivää Helsingissä. Entisessä omassa kaupungissa. Ehkä se on yhä kaikkein omin. Lapsuus on liimaa sielussa. Sanoiko sen Camus tai Sartre? En muista.
Huomenna menen Daisyn luo. Daisy sanoi kerran, että olin niin erikoinen oppilas. Erikoisin. Minäkö erikoinen? Sopii. Silti pidän eniten tavallisista ihmisistä. Heidän kanssaan on niin helppoa.

Eksynein kasvoin rukoilen tomua
laulan sieluni vierailla mailla.

Täyttymättömän ihmeen luokse
astelen halki maailman, jota polttavat
lauluni. Levitän kynnyksen.
Adonis

tein sen tein sen tein sen.....

kerroin etten tule takaisin. Ja nyt on paha olla.

On taas lotissut koko yön ja eilisen päivän. Lotiskoon nyt, teen näitä sisähomma ja AJATTELEN. Tällä hetkellä esim. uskontoa., ihmisten jumalallisuutta ja heidän alkuperäänsä. Onhan se/sitä Raamattu(a)kin tullut luettua aikoinaan, mietittyä sen ristiriitoja, sotia ja rakkauden sanomaa.
Sen lukeminen on vaikeaa ja vaatii mielestäni esim. nuorisolle kiihkotonta ja neutraalia selittäjää. Jos poimit sieltä vain yksittäisiä ristiriitaisia asioita; kuinka Jumala tuntuu vihaavan esim. sikoja, kuinka Jumala käskee hävittämään milloin minkin kansan ym. olet ymmällä, kun vertaat tekstiä Jeesuksen rauhan ja rakkauden sanomaan. On ymmärrettävä asiayhteys, kokonaisuus. Aikuisena oma ihmistuntemus ja kehitys ohjaa ymmärrystä. Kenellä mihinkin suuntaan, siitä kehityksestä riippuen.
Kristillisen maailman kulttuuri on rakennettu Raamatun pohjalta. Jo siksi se on tärkeää luettavaa jo lapsena, jolloin ihmisen kulttuurinäkemys ja -ymmärrys alkaa rakentua. Ei tarvitse olla uskovainen eikä tulla uskovaiseksi lukeakseen sitä. Se kuuluu yleissivistykseen. Se on eettisen elämän perusta. -
Sanoo hän, joka on kirkosta eronnut.

Katsoin eilen ne Kiinan olympialaisten avajaiset. Upeat, mutta en voinut olla ajattelematta, että mitä Kiina olisi silläkin rahalla voinut tehdä. Sirkushuveja ilman leipää nälkäisille. Toivon mukaan se raha tulee olympialaisten ansiosta jollain tapaa takaisin.
Tiibetissä käyneenä ei oikein osaa suhtautua tuohon Kiinan propagoimaan veljeyteen.

Jos mennään toiseenkin ajankohtaiseen asiaan, niin tuo Georgian ja Etelä-Ossetian välinen sotakin ottaa päähän. Suomalaisena ymmärrän osseettien haluavan olla itsenäisiä. Mutta mitä etuja Venäjä tavoittelee tukiessaan heitä? Entä USA? Miksi se tukee Georgiaa?
Sanotaan, että Venäjä tukee Etelä-Ossetiaa ärsyttääkseen Natoon pyrkivää Georgiaa.
Sanotaan että Tshinvalin kaupungin asukkaat eivät halua kuulua Georgiaan. Sanotaan niin paljon. Jos olisin entinen minäni, ottaisin asiasta selvää ja olisin ehkä jo siellä jossain lähellä. Ehkä en kuitenkaan itse Tshinvalissa, joka on kai jo melkoisen raunioina.

Alan nyt kuitenkin järjestää kaappeja, keittää mansikkahilloa ja kuivata mustikoita. Tällainen itselleni hyödyllinen minusta on tullut. Michael rakentaa koteja aboille, Q. kerää rahaa slummilapsille. Minä järjestelen kaappeja.

Vaihdoin sen Nokian navigaattorin Garmin-merkkiseen ja se ohjasi minut muina miehinä noin vain melkein mökille saakka. Ei voinut mökille saakka, sillä tätä pikkutietä ei ole missään ohjelmassa. No, löysin silti perille.
Kävin myös tilaamassa auton tarkistuksen maanantaiksi. Sitä Lapinreissua ynnä Sveitsiinpaluuta varten.

On se muuten vaan kumma, ettei löydy sitä suomalaista unelmien miestä peräkärryn, moottorisahan, hyvän lapion ja useiden hyödyllisten kädentaitojen kanssa. Sellaista kilttiä ja pieniruokaista.
Yks australialainen olisi nyt kosijoiden listalla, mutta hänellä ei takuulla ole peräkärryä eikä moottorisahaa, joten nämä mökkipulmat eivät edelleenkään saisi ratkaisua ja toivottua loppua. Ihan pieniruokainenkaan hän ei taida olla. Kädentaitona kylläkin näppärä kirjoitustaito. Runoilija, politikko. Mielenkiintoinen yhdistelmä. Ja aika ärhäkkä mies, Michael von Down-under a la Lissabon ja Itä-Timor.
Yksityiskohdat asiaan vihkiytyneille ystäville yksityisesti.
Tästä on vitsit kaukana vaikka näin kevyesti kerronkin.
Silmäkulmassa on jotain märkää, mutta en kerro miksi.

Kaunis ja lämmin päivä, kaunis auringonlaskukin taas kerran.
Juttelin äsken hetken skypessä Mikon kanssa, muisteltiin menneitä "ystäviämme". Jotkut eivät jaksa hyväksyä sitä, että meitä ei voi panna muottiin. Enkä tarkoita Mikkoa tällä.
Kuitenkin muutumme koko ajan, mutta omaan suuntaamme silloin , jos kumppanin tapoja ei voi omia itselleen. Käärme, joka ei luo nahkaansa, kuolee, sanoi vanhaherra Nietsche.

Muuan mies sanoi minulle, että hän toivoisi löytävänsä naisen, joka pitää hänestä. Piste.
Aika surullinen toivomus tuo. Ei hän sanonut mitään omasta pitämisestään, omista tunteistaan ja toiveistaan. Jäin miettimään tuota ja tulin melkein lohduttomaksi. Ottaisiko hän kaiken vastaan, kunhan joku vain välittäisi hänestä. Hänkinkö pitäisi jos hänestä pidettäisiin?

Minusta on tärkeää läheisyys, johon ei huku ja vapaus, joka ei ole yksinäisyys. Ja oikeastaan intohimosta viis, tässä mummoiässä, höh. Sellainen leppoisa ja hyväntahtoinen pitäminen mutta MOLEMMINPUOLINEN pitäisi voida alkaa kai riittää (huom verbit)...Mitähän nyt yritänkään selittää...
Taisipa tämä syntymäpäiväluku saada aikaan sen, että alan uskoa olevani vanha.
Peilitkin valehtelevat koko ajan. Ei ole naaman vika jos peili on vino.

No, ainakin sain ähinällä ja puhinalla hiekkakasaa siirrettyä.
Huomenna alkaa taas sadekausi ja metsä on täynnä mustikoita. Huomenna pitää sitä paitsi mennä TAAS Kuopioon sen helekutin navigaattorin takia. Siihen ei kukaan täällä saa elämää.

Eilen oli kiva päivä. Hellulla oli muutamia muitakin naisia, kaikki jotenkin yhteydessä Elinaan tai Outiin ja se kaalilaatikko oli todella HYVÄÄ. Olen siis kai päässyt vihdoin lapsuuteni kaalitraumasta ja voin ryhtyä kaalin ystäväksi. (Se kaalilaatikko ei muuten maistunun yhtään kaalilta, edes.)
Ostin eilen Kuopiosta itselleni lahjaksi navigaattorin, että löydän takaisin kotiin, sitten kun tiedän ensin missä se koti on.
Ostin myös sen 180 senttisen (kork) vaatekaapin, joka on tuhansina osina ja olen osa kerrassaan yrittänyt kiikuttaa sitä yläkertaan, mutta raskaimmat ovat yhä terassilla. En uskalla kavuta isojen kappaleiden kanssa yksinäni ylös kapeita portaita pitkin. Arto lupasi apua. Mitä olisikaan elo ilman Artoa ja muita hyviä naapureita täällä. Kuten myös Pekkaa ja Anelmaa, jotka tulivat viihdyttämään minua illalla poikansa kanssa. Pekka on sairas, mutta toivomme kaikki, että hän selviää siitä pian. Aivan suurenmoinen ihminen.
Jatkoin tänään kivikasojen pöyhimistä, sain sen ympyrän ulko-osan tehtyä, mutta sisäosan sementinteko jäi taas. ^Huomasin nimittäin, että olen käyttänyt kaikki sisäpuolelle tarkoitetut kivet ulkopuolelle ja sisäpuolelle ei ole muita kuin Espanjan meren kiviä, liian lituskoita. Perun meressä olisi ollut sopivia, miksi jätinkään ne sinne...
Mustikassakin kävin.
Härkälintu rääkyi järvellä ja jotkut muut äänettömät linnut lentelivät sinne tänne lähelläni. Samoin äänekkäät itikat. Mökin ympärillä ei ole itikoita, mutta annas olla kun pääset metsän siimekseen, silloin ne ryntäävät kimppuusi. Selkä kesti litran verran, sitten piti tulla taas pois.
Huomenna vihdoin sitä heinän katkaisua ja hiekan kärräämistä. Ym Ym.
Sorsalla ja kuikalla ei kummallakaan ole enää kuin kolme poikasta. Luultavasti sen minkin ansiosta. Alkuun ainakin kuikalla oli niitä yhdeksän. Härkälintu soutelee yksiksensä. Eikä ihme, tuollaisella äänellä...
Katiskani on yhä järven pohjassa.
Siinä sitten nämä tärkeimmät uutiset.

Katseeni harhailee ympäri mökkimaisemaa ja näkee vain yksittäisiä paikkoja, joita paikkailen. Pysähdyn yhden kasvin vierelle, kitken siitä rikkaruohot, katson viereistä, sitten menen kulman taakse, siirrän joitain kiviä, takerrun pikkuasioihin tekemättä mitään kokonaisuudelle. Vieläkin on hiekkakasa paikallaan tuulen riepottelemat muovit ympärillään enkä tiedä mihin sen kasan siirtäisin. Ja miten. Tällä hetkellä selkäni ei siedä suurempia kottikärrykuormaamisia. Mustikat ovat valmiita metsässä ja odottavat poimijaa ja olen ajatellut poimia ainakin litran joka päivä, mutta se poimiminen/kumartuminen on yhtä tuskaa. Tiesin tämän tulevan. Ainoa tekemiseni tänään on kuitenkin kivikasan selvittäminen, sen ympyrän rakentaminen. Ainakin se on saatava valmiiksi ennen kuin Urechit tulevat 15.8. Se tietää sementin tekoa. Ehkä keskiviikkona tai torstaina. Perjantaiksihan on taas luvassa sateita. Tänään ei ihme kyllä satanutkaan. Tällä viikolla, ilmojen mukaan, yritän saada ulkotyöt tehtyä, että ensi viikolla voin keskittyä sisähommiin, verhoihin, siivoukseen, kamojeni siirtämiseen pikkumökkiin ym.
Rontti ja Marjatta Siilinjärveltä kävivät.

Huomenna on syntymäpäiväni. Aika monennet jo.
Menen Kuopioon, ostan kaapin torniin ja käyn matkatoimistossa kyselemässä Lapin asioita. Ja toivon että ilma on kaunis, että voin harhailla kaupungilla ja nauttia sen torista ja savolaisuudesta.
Kukaan teistä ei arvaa mitä saan lounaaksi Hellulla iltapäivällä.
KAALILOOTAA.

Simpukoita ja helmiä, kylppärin peilin kehys!

Olen jälleen onnistunut sivistymään himpunverran lisää. Kävin nimittäin Joensuussa. Kuuluuhan sivistykseen käydä Joensuussa kun asuu n. 80 kilometrin päässä sieltä. Olen jo kauan - aina melkein sitä autolla hipoen, että tuollakin pitäisi käydä. Soitin ex tempore Kaisalle ja esitin ehdotuksen, että tapaisimme siellä ja viettäisimme kivan Joensuu-päivän. Ehdotusta ei hylätty ja yksinkertaisuuden vuoksi tapasimme Outokummun kaivoksella ja jatkoimme yhdellä autolla (minun).
Olin kuvitellut Joensuun toria jotenkin melkein Kuopion veroiseksi, mutta ei se ollut, onhan tosin kaupunkikin pienempi kuin Kuopio.
Kaisa tuli Marjarantaan mukanani. Sain vihdoinkin raamit kylppärin peiliin. Helmiä ja espanjalaisia simpukoitani. Ei hassumpaa.
Mustikkasesongin avajaiset vietettiin paarmojen uhreina metsässä. Hillosin tähän asti kerätyt ja seuraavat satsit pääsevät uuteen joensuulaiseen kuivuriin. Kuivattuina niitä on helpompi ottaa taas maailmanympärysmatkalle mukaan. Hohhooo...

Quime soitti juuri. En vieläkään kertonut mitään suunnitelmastani olla palaamatta . Minä katala kanalja. Sanoin vain, etten ainakaan vielä elokuussa tule. EN V O I sanoa vieläkään.

Soitin Sädelle Utsjoelle. Yritämme tavata kun menen Lappiin elokuun lopulla. Muistelimme nyt jo puhelimessa lapsuutemme tempauksia. Muistelot jatkuvat sitten siellä...