Floresin päivää Bajawan kylissä

Kuuma joki, 42 astetta. En mennyt. Istuin yksinäni bambupenkilla ja kuuntelin sen kohinaa takanani. Sen pauhu peitti kaikki viidakon äänet. Yhdenkään linnun ääni ei kuulunut.
Parikymmentä metriä penkistäni palmunlehvistä ja pellistä kyhätyssä hökötyksessä paistui nuotiolla kalaa, toisella porisi riisikattila, kolmannella jotain vihreää. Oma oppaani Max ja toinen opas keskustelivat omalla murteellaan jonkinlaisella laavulla istuen. Heidänkään ääntään ei pauhusta erottanut.
Kun ruoka olisi valmis, se laavu toimisi  pöytänä ja he siirtyisivät kiville.
Joessa pulikoi muutama turisti. Hollannista, Portugalista ja jostain muualta.
Ilma oli kuuma ja kostea, en ymmärtänyt miksi heidän piti ängetä siihen kuumaan veteen. Jos se olisi ollut sellainen Timorin  viileä vesiputous, polskuttelisin siellä nyt minäkin.
Vähän aikaisemmin sade teki esiintymisyrityksiään, mutta aurinko taisteli sitä vastaan. Vielä ei ollut selvää, kumpi voittaisi.

Tulemme juuri noista Floresin ikivanhoista kylistä. 33 000 vuotta vanhaa ainesta, sanoi Max, oppaani.
Antropologinen sisimpäni minussa on nukahtanut. En jaksa alkaa kiinnostua pintaa syvemmälle näiden upeiden kylien taustasta. Olen yhä mielessäni Timorilla, jossa kaikki oli niin aitoa. Nämä Floresin kylät ovat jo osittain turistien pilaamat. Nyt tosin ei ole villeintä turistiaikaa, mutta silti he tietävät mistä rahaa tulee. Sehän on heidän oikeutensa. Se on kaikkien oikeus. Mutta täällä minä tiedän, että maksan heidän hymystään ja ystävällisyydestään. Kun olen mennyt, he huokaavat ja laskevat rahojaan, harmittelevat, etten ostanut mitään.



Mitä enemmän härän sarvia Talon nurkalla, sitä vauraampi talo
 

Max kertoo, että näiden ihmisten juuret ovat Intiassa. Heitä lähti sieltä suurin joukoin kauan sitten laivoilla ja he päätyivät tänne Floresin sisämaahan.

Heidän talojensa veistoksissa ja koristelautojen maalauksissa on laivojen kuvia. "Terveisiä esi-isille, emme unohda teitä ja laivojanne".

Kylät ovat hiljaisia ja melkein tyhjiä. Jossakin joku vanhus pureskelee betelpähkinöitä huonoin, punaisin hampain. Jonkun talon alta kuuluu kangaspuiden louskutusta. Siellä vanha nainen kutoo ikatteja myyntiin.

Miehet ovat pelloillaan kylien ulkopuolella tai ansiotyössä muualla.   Naisista moni työskentelee myös muualla, kuka opettajana, kuka jossain kaupassa tai toimistossa. Tänään nainen ei ole enää vain kotiäiti täälläkään. Suuremmat lapset ovat koulussa ja pihalla esi-isien hautojen ja uhrialttareitten välissä juoksevat pikkulapset ja koirat elävöittävät kuumaa ja muuten niin rauhallista pihaa.

Kuistien kaiteille on ripustettu nähtäväksi ja myytäväksi todella kauniita ikatteja.
Niissä on suuri työ ja ne ovat arvokkaita, mutta en osta. Ihailen vain ja hymyilen toiveikkaille kasvoille, jotka kurkistavat niiden takaa.
- Next time, sanon, ja jatkan matkaa.

Flores. Kaunis, vihreiden vuorten peittämä saari. Hotellin ikkunasta näen kaksi tulivuorta.

Huomenna jatkan matkaa saaren toiselle puolelle.
 

Timorin saaren kuninkaat (ja minä)

Aikaa on taas kulunut ja tapahtumien virta on vierinyt eteenpäin. Tällä kertaa maisemat ovat vaihtuneet Indonesian saariin.

Indonesialla on noin 17 000 saarta, toiset suuria ja toiset pienenpieniä. Tämä matka kertoo Timorin saaren länsipuolesta. Sen itäpuoli on nykyään itsenäinen oma valtio, jossa vierailin jo sen huonoina aikoina, sen taistellessa katkerasti itsenäisyytensä puolesta Indonesian kanssa, joka ei halunnut luopua siitä sen öljyn takia. Mutta se onkin jo eri tarina.

Tämä tarina kertoo lyhyestä, mutta ihmeellisestä ajasta kuninkaallisessa seurassa.

 

Oppaanani saarella on Prinssi Pae Nope, Amanubanin viimeisen kuninkaan Kusa Nopen poika ja hänellä on suuret mahdollisuudet itse olla valtakuntansa seuraava kuningas, kun valinta tehdään tänä keväänä.

Sitä ennen hän viettää häitään maaliskuussa nykyään Javalla asuvan prinsessa Debbien kanssa.
Prinsessa Debbie on kuvien mukaan kaunis nainen, prinssin nuoruuden rakastettu, mutta elämä on joskus sellaista, että he ovat nyt vasta saamassa toisensa. Puhuimme puhelimessa, ja sain jo hääkutsun, niin että nyt pitää alkaa kutoa kangasta pukuun. Timorin naisilla on tapana kutoa itse pukukankaansa. Tyttö ei pääse naimisiin, jollei osoita olevansa hyvä kutoja. Luultavasti prinsessa Debbie ei kudo itse kuitenkaan tätä häämekkoaan, jonka odotan tyylillään eroavan jonkin verran meikäläisistä mekoista. Saapas sitten nähdä.
Ja todellakin, heitä kutsutaan täällä kuninkaiksi, prinsseiksi ja prinsessoiksi.

Myöhään yöllä olemme kuningas Zakariaksen pihalla seuraamassa sadonkorjuuseremoniaa.
Jossain puun alla  nukkuivat viilentyneessä yössä viimeistä untaan, ne kuninkaan kuusi mustaa lihavaa sikaa. Pian ne uhrattaisiin ikivanhoin menoin sadonkorjuujuhlassa kuningas Zakariaksen palatsin uhrialttarilla.

Seremoniat ovat olleet samoja jo vuosisatoja eikä niitä suunnitellakaan muutettaviksi.

Kuninkaat ovat vaihtuneet, uskonnotkin, mutta nämä esi-isiltä perityt animistiset tavat, kultit ja seremoniat, muutkin kuin tämä sadonkorjuujuhla, ovat säilyneet.

Kuningas Zakarias Sanak, Bekomi kuningaskunnan päämies on kristitty, mutta kuten Timorin saaren Manuelean alueen kuningatar Angelan alueella toimiva katolinen pappi Romo Baltasar Seran sanoi, ei ihmistä voi erottaa esi-isistään.

 

Kuningas Zakarias ja
....ystäviä

 

Olen saanut kunnian ensimmäisenä valkoisena ulkopuolisena ottaa osaa tähän jokavuotiseen seremoniaan, joka alkaa keskiyöllä ja jatkuu kolme päivää, niin kauan kunnes kaikki kuninkaan 18 kylää eri puolelta hänen valtakuntaansa ovat lähettäneet edustajansa tuomaan osan sadostaan lahjaksi kuninkaalle ja saamaan samalla hänen siunauksensa myös koko kotiin jääneelle sadolleen.

Tapaa ei pidetä verona, kenenkään ei sanota olevan sitä vastaan. Korit, säkit ja maissibtähkät, joita hänen kyliensä ihmiset alkavat yön pimeydessä kantaa kuninkaan pihalle ovat vain pieni osa heidän koko sadostaan, mutta kuninkaan „hoville“ tässä on koko tulevan vuoden ruoka taattuna

 

 

Tietää huonoa onnea, jos et tuo itse tai lähetä edustajaa tähän siunaus (ja lahja-)tilaisuuteen..

Vasta, kun sato on siunattu, voit alkaa itse syödä sen antia.

Kuninkaan kuusi sikaa, aikamoinen määrä riisiä ja vihanneksia jaetaan tulijoitten kesken. Vasta sitten he palaavat kyliinsä.

 

 

 

 

 

 

 

 

Kyläläisten lahjat kasataan kuninkaan pihalle suuriksi keoiksi. Aamuun mennessä ne on viety sisälle palatsiin, joka on traditionaalinen suuri olkikattoinen maja. Sitä kutsutaan palatsiksi. Sen katossa riippuu viime vuonna tuotuja maissintähkäterttuja ja

juhlan päätyttyä ne vaihdetaan uusiin.

 

 

 

 

 

Obe-kylä

Samantapaisia elonkorjuujuhlia vietetään monessa muussakin kylässä. Obe-kylän tashlulu-heimon elonkorjuujuhlia odotetaan ensi viikolla.. He kertovat niissä olevan enemmän ohjelmaa, tanssia ja musiikkia.

Tässäkin kylässä kaikki 450 perhettä ovat animistejä sielultaan enemmän kuin kristittyjä, vaikka myöntävät Jumalan olemassaolon..Heille rituaalien ehdoton oikeanlainen kulku on tärkeää, sillä esi-isät kostavat, jos teet niissä virheitä. Rituaalit ovat esi-isien laatimia ja menestyäksesi sinun tulee noudattaa niitä ehdottomasti.

 

Kyläpäällikkö Sebastian Sako kertoo kylänsä rituaaleista; Jos näet puussa kypsän hedelmän, et voi ottaa sitäkään, ennen kuin sato on siunattu.
Lisää kuvateksti

Näistä  tulee taas mieleen Umbrian matkalla näkemäni alkuperäisten umbrialaisten tuhansia vuosia vanhat taulut , joissa rituaaleille ja niiden ehdottomasti oikeille suoritustavoille oli annettu myös elintärkeä merkitys ja niistä kirjoitettiin taulukaupalla.

Myös Marianus Manus Mnain Nule on Obe-kylästä.

Hänkin otti meidät vastaan omilla rituaaleillaan, ennen kuin saatoimme  tervehtiä toisiamme..

Ensin oli tervetulorituaali.
Sitten rituaali, jossa esi-isiltä kysyttiin, saako tämä vieras ottaa valokuvia Mariuksesta esi-isien puvussa.
Sen jälkeen heiltä kysyttiin, saako Marius kertoa meille tarinoitaan.

 Sekä isä että isoisä olivat ansioituneita sotureita. Ainakin isoisän pääkallokoelma oli ollut melkoinen. Marianuksen esi-isät menivät kauas sotimaan, aivan Kupangin kuninkaan maille asti.

Isältään Marianus on perinyt esi-isien soturin asun, jossa hän meidät vastaanottaa. Aikamoisen hätkähdyttävä näky. En osaa pelätä hänen olevan kiinnostuneen pääkallostani, sillä hänen silmänsä tuikkivat ystävällisesti, ja mehän olemme tuoneet tarpeeksi betel-pähkinöitäkin, joista on varmaan enemmän iloa kuin harmaantunvasta kallostani.

Marius puhuu karismasta. Hänestä on tullut kuuluisa shamaani ja ne taidot hän on perinyt esi-isiltään. - „Ilman karismaa, ei tule mitään“, hän sanoo. „Veljeni ei perinyt karismaa, hän ei osaa rituaaleja“, hän lisää. Ymmärrän hänen karismansa olevan jonkinlaista taitoa muistaa, tajuta kulttitaidot, oppia kaikki moneen asiaan liittyvät rituaalit ja nähdä unien kautta tulevaa sekä osata käyttää niitä oikeissa tilanteissa. Hän saa usein terveisiä esi-isiltään ja hän on kiitollinen siitä.

Koko Indonesiassa on 156 kuningaskuntaa, Timorin saarella 18 vanhoilta ajoilta, joilla yhä on suuri vaikutus saaren elämään.

Vaikka heidän valtansa on Indonesian valtion alla, heillä on yhä tittelinsä, määrätyt oikeutensa, myös velvollisuutensa sekä valtiota että kyläläisiään kohtaan.

Luulisinpa nuoren polven suurissa kaupungeissa naureskelevan näille titteleille ja kylien kuninkaille, mutta Timorin, kuten monella muullakin saarilla nämä ovat totisinta arkipäivää ja prinssi Pae Nopen seurassa kulkiessani tapasin vain ystävällisyyttä ja kunnioitusta häntä kohtaan.

Vaivihkaa yritin kysellä saaren ei-kuninkaallisilta, mitä he ajattelevat näistä kuninkaista. Kenenkään en kuullut sanovan mitään pahaa. Heidän kunnioituksensa on säilynyt, ehkä myös siksi, että he – tai ainakin he, joista kuulin, todella tekevät jotain kyliensä eteen.

Fatumnasi

Matteos Anin ei ole kuningas, mutta hän on päällikkö kylässä, jossa on 500 perhettä, 2000 ihmistä.

Hän ottaa minut vastaan ihanalla laululla, jossa hän itse myös tanssii poikansa soittaessa ukulelen tapaista 4-kielistä leegu-meto-instrumenttiä.

Laulu kertoo mm. Marjasta, joka saapuu tervehtimään häntä Nokia-maasta. Tai se on ainakin se ainoa mitä ymmärsin siitä.

Matteokselta kuulen vanhoista ajoista, mm siitä, kuinka vaikeaa kylässä oli, kun japanilaiset valtasivat sen v. 1943. He kiusasivat ihmisiä monin tavoin. Kauniita tyttöjä katosi kokonaan tai vähäksi aikaa, riisin syönti kiellettiin, vaikka se on kyläläisten pääelinkeino. Käskettiin syödä viljaa. Japanilaiset olivat majoittuneet kylään, mutta eivät viljelleet mitään. He veivät kyläläisiltä mitä tarvitsivat. Hollantilaisten aikana sentään saatiin heiltä heidän uskontonsa, luterilaisuus, mikä on päällikkö Matteoksen mielestä todella hyvä asia, vaikkei hollantilaisista muuten yhtään pidetty. Poikkeus oli lähetyssaarnaaja Peter Middeltorp (ehkä kirjoitin nimen väärin..), jota muistellaan yhä lämmöllä.

Tie Fatumnasiin Soen kaupungista, josta tulimme, ei ole pitkä, mutta yksi huonoimpia teitä mitä olen kokenut ja vaati todellista (kuninkaallista) ajotaitoa ajaa kuoppien yli ja sivuitse. Ja niitä kuoppia riitti.Afganistanin tiet pommitusten jälkeen olivat suunnilleen samaa luokkaa.

Siksipä Matteos Aninin suurin toivomus kyläläisiään kohtaan olisikin, että valtio uhraisi tiehen rahaa, että ihmisten mahdollisuudet liikkua paranisivat. Mopoille ja moottoripyörille, mitkä ovat pääasialliset liikkumavälineet, on hieman helpompi, mutta niillekin erittäin vaarallista luistella kuopissa. Autoja on vähän juuri huonon tien takia ja on vaikeaa viedä markkinoille omien viljelysten tuotteita, sillä autot jäävät usein mutaan ja renkaat hajoavat ja siten rahansaantikin on kyläläisille vaikeaa.

Matkalla takaisin pysähdyimme upealla putouksella, yksi upeimmista joita olen nähnyt ja jossa oli mahdollista uida, ja se virkisti todella, sillä päivä oli kuuma ja auton avonaisten ikkunoiden tuuletus ei ollut paras mahdollinen.

Näillä putouksilla tekivät vuonna 1950 kaikki Timorin jatkuvasti keskenään taistelevat kuningaskunnat rauhansopimuksen, mikä on pitänyt. Enää ei lähdetä sotaretkille naapureihin ja tuoda pääkalloja tuliaisiksi.

None

Lisää saaren tavoista ja sotatarinoista kuuntelin Nonessa 78-vuotiaan kyläpäällikkö Kores Tauhon kertomana.
Kores Tauho sai tavan mukaan lahjaksi betel-pähkinöitä, joiden seurassa täkäläiset tuntuvat viihtyvän hyvin.
Hän, hänen soturipoikansa 31-vuotias Andreas ja äitinsä Halena kertoilivat kylän asioita samalla kun napsivat beteliä.

Halena  omassa majassaan, josta hän ei suostu muuttamaan mihinkään. Valtion toimesta hänelle rakennettiin talo, mutta Halena ei pidä siitä.

 

 

Andreas kylän portilla

Eihän näitä sotureita enää oikeastaan todella ole, mutta Andreas on opetellut kaiken heistä, jospa kylään sattuisi uteliaita, jotka haluavat tietää entisistä ajoista....

Kylä on syvän rotkon laella, josta vihollisen oli mahdotonta kiivetä kylään. Muu reuna on aidattu kivillä ja kaktuksilla, pääsemätön paikka sekin,. Muurissa on vartioitu portti, josta pääsivät sisään vain ystävät. Portin luona on yhä puu ja lobo (varjoisa istumapaikka), jossa valittiin sotaan lähtevät nuoret sotilaat. Jos he palasivat portille pääkallo mukanaan, heistä tuli sotureita. Jollei, he jäivät tavallisiksi kunniattomiksi sotilaiksi.

Sotaan lähtevältä mitattiin hänen käsivarsiensä pituus, jos se ei yltänyt määrätyn kepin pituuteen, hänen oli vielä voimistuttava ja kasvettava. Hänelle annettin myös lobossa rikottavaksi kananmuna. Jos sen sisällä oli verta, hän kuolisi sodassa. Mutta lähdettävä oli kuitenkin. Kukaan ei taida olla kertomassa enää, tiesikö muna todella. Munan rikkoutuneesta kuoresta medicin-man, shamaani näki mihin ilmansuuntaan sotilaan oli lähdettävä pääkalloja hakemaan.

Nonessa on 56 perhettä, joiden asioita seka Kores että andreas hoitavat. Asioihin kuuluu kyläläisten keskeisten konfliktien selvittäminen, häissä todistaminen, naimisten organisoiminen ym. Andreas toimii hallituksen ja kyläläisten välillä, järjestysmiehenä ja äänestysten valvojana. Hänet tullaan aikanaan vaaleilla valitsemaan seuraavaksi kyläpäälliköksi isänsä jälkeen.


Halena, Koresin 65-vuotias vaimo, on alunperin saman kylän tyttöjä, kylän silloisen lääketohtorin tytär. Hänet naitettiin 19-vuotiaana Koresille ja koska hän oli oppinut isältään monenlaisia eri sairausten parantamiseen tarvittavia rohtoja ja taikoja, änestä tuli tärkeä parantaja ja myös kaukaisimmillakin seuduilla tunnettu kätilö. Hän on auttanut vuosikymmenien aikana omien kyläläisten lisäksi satojen muidenkin lasten maailmaantulossa.

Synnytyksen lähestyessä äiti tulee Halenen majaan. Sen alkaessa hänet istutetaan kivelle, jossa hän saa synnyttää. Halena lämmittää kuumia pähkinöitä hänen selkänsä taakse kipuja helpottaakseen. Jos synnytys on vaikea, se tarkoittaa sitä, että isällä on ollut suhde vieraan naisen kanssa ja hänet haetaan paikalle seremoniaa varten, jossa isää ripitetään. Mikään Halenan synnytyksistä ei ole epäonnistunut, hän sanoo.

Jos lapsi on tyttö, plasenta haudataan Halenen sängyn alle kangaspalan kanssa. Tytöstä toivotaan hyvää kutojaa. Jos syntyy poika, plasentan mukaan haudaataan jotain maanviljeykseen liittyvää. Tulkoon hänestä hyvä farmari.

Äiti on ensin neljä päivää Halenan kanssa majassa, sitten hän menee neljäksi päiväksi kotiin siellä vieteeäviä seremonioita varten, palaa kuitenkin Halenan majaan 36 päiväksi..Siellä valitaan joku ajankohta, jolloin kuunnellaan lapsen itkua. Sen itkun aikana luetellaan esi-isien nimiä. Se nimi, jonka kohdalla itku loppuu, annetaan lapselle. Koko tämän ajan Halena ja äiti lapsineen viettävät majassa yksin
Lapsi kastetaan joko kotona tai kirkossa. Koska kastetilaisuus on tärkeä ja kallis seremonia, perheen tilanteesta riippuen kastetaan joko heti tai joskus vuoden sisällä, jolloin perhe saa kerättyä siihen tarpeelliset varat.

Kun lapsi on vuoden vanha, hänen hiuksensa leikataan ensimmäisen kerran. Sen suorittaa lapsen eno ja sitäkin varten on suuri seremonia
Viimeisenä aamuna ennen paluutani Kupangiin, on vielä yksi sukulaisten kuningaskunta, jonka Pae haluaa minulle näyttää.

Kuningatar Angela Fouk Siin koti ja palats on Manuleassa.joka  on myöskin .
 kukkulalla ja erittäin vaikean tien päässä, ja kun pääsemme sinne, kuningatar on matkoilla.

Meidät otetaan kuitenkin ystätällisesti vastaan muiden perheenjäsenten toimesta. Jaamme betelpähkinämme ja meille järjestetään seremonia. Se on tällä kertaa sellainen, että minut puetaan perheen naisten hameeseen ja käteeni lyödään soitin ja sanotaan, että alahan tanssia ja soittaa. Joku laulaa jossakin, mutta en ehdi katsella, sillä minun on vahdittava askeleitani, joiden tulisi tarkalleen seurata muiden naisten askelia. Se rummulla päristäminen on sitä musiikkia...Kaikilla on hauskaa. Minullakin.

1600-luvulla, kun kiinalaiset tulivat tekemään bisnestä Indonesian saarille, heidän tärkeimpänä tehtävänään oli naida kuninkaallisia prinsessoja, sillä vain kuninkaallisilla oli lupa ja oikeus määrätä santelipuun (sandelwood) ja saarten muiden tuotteiden kaupankäynnistä.

Niinpä tähänkin kuninkaalliseen sukuun tuli kiinalaista verta ja kuningattaren nimessä tuo Sii on kiinalaista perua.

Katolinen pappi, Romo Baltasar Seran viettää Manuleassa leppoisaa elämää. Hän on tullut tervehtimään ja on ainoa, meidän lisäksemme, jolle betelit eivät maistu.
Kaikkien mielestä Manulea on pyhä paikka, jossa on sairaille parantavaa voimaa.

Heillä on siellä oma tohtorinsa, nuori mies, jolla kerrotaan olevan kultaiset kädet ja esi-isien siunaavat tiedot.Jos joku sairastuu, hän menee viidakkoon ja rukoilee esi-isiltä apua. He osoittavat hänelle paikan, jossa kasvaa parantavia kasveja. Hänen käytössään on maja, jonne kukaan terve nainen ei voi mennä. Sairas viedään majaan ja hänelle pidetään seremoniaa seitsemän päivän ajan, jona aikana esi-isät näyttävät unissa mitä on tehtävä.
Manuleassa on toinenkin maja, pyhä sekin, jonne vierailla ei ole asiaa. Minulle kerrotaan majassa olevan kuninkaan perheen juuret ja sitä kutsutaan totuuden majaksi.

Jos sinua epäillään valheesta, sinut viedään sinne ja jos vannot siellä väärin, tulet kuolemaan ensi vuonna. Majassa on rumpu, jota lyödään, kun ilmoitetaan, että sato on valmis seremonioihin ja syötäväksi.

Manulean soturit ovat olleet erilaisia sotureita. He eivät ole itse menneet sotimaan, vaan heillä on ollut mehiläis- ja apina-armeijat, jotka on lähetetty vihollisen kimppuun.

Ei selvinnyt, miten tämä käytännössä tapahtui. Tulos oli kuitenkin kuitenkin hyvä, sillä mehiläiset olivat tappavia ja apinoillakin hyvät ja terävät hampaat. Huhhuijaa......

.

Junailua Palermoon

Onneksi en tiennyt tarkalleen, kuinka kauan junamatka Roomasta Palermoon tulee kestämään. En olisi ikinä matkustanut junalla, vaan ottanut helpon ja melkein saman hintaisen lennon. Olisi jäänyt paljon kokematta.

Junavaunumme oli sitä mukavaa kuuden henkilön loossimallia, jolla niin usein matkustin ennenvanhaan. Jotenkin kotoista.
Muistan, kuinka pitkillä matkoilla kaikki tulivat pian jotenkin tutuiksi, eväät jaettiin ja  tärkeimmät asiat kyseltiin ja kerrottiin, ainakin se mistä tultiin ja minne mentiin ja mitä varten. Lasten luku selvitettiin, jos niitä oli, samoin aviosääty.

Saimme pitää jonkin aikaa koko loossin itsellämme. Mukavaa, kävimme taloksi, levitimme penkkejä puolimakuuasentoon ja reput viereisille penkeille. kengät pois ja jalat vastapäiselle penkille.

Äkkiähän sitä taas pääsee perusasentoon,  jos joku tulee.
Ei tullut pitkään aikaan. Kaksi miestä ja pikkupoika kurkistivat kerran sisään, katsoivat paikkalippujaan ja todettuaan meidän asettuneen taloksi katosivat viereiseen loossiin.

Ikkuna oli pahuksen likainen ja häiritsi maisematarkkailua. Se harmitti.
Mutta kun Napolin asemalla seisottiin puoli tuntia, Ystävä näppäränä poikana meni ulkopuolelle ja suti ikkunaa puhtaaksi parilla paperiliinalla ja  mineraalilvedellä. Ohimenijöitä hymyilytti. Minä piilouduin takkiini. Minua ei ollut.
En tuntenut tuota miestä joka pullo ja paperisuti kädessä häärii ikkunani ulkopuolella.

Mietin, mitä tapahtuisi, jos juna lähtisi ja hän jäisi sinne suteineen. Vilkuttaisin ystävällisesti ja vasta sitten miettisin miten jaksan perillä kantaa kaikki hänenkin matkatavaransa asuntoomme. Kantajiakaan kun ei taida nykyaikana enää olla muualla kuin Intiassa.
Ehti hän kuitenkin. Just ja just, joten matkatavarapulma oli ratkaistu.

Joskus Napolin jälkeen saimme seuraa toisesta niistä miehistä, jotka kurkistivat sisään. Luultavasti heidän paikkansa olisivat olleet loossissamme, mutta kun viereinenkin oli tyhjä, he kohteliaina miehinä jättivät meidät rauhaan ja menivät sinne. Nyt kuitenkin se toinen mies ja pikkupoika kävivät nukkumaan ja tämä nuorimies tuli meille.
Siinä yritettiin vähän seurustellakin. Italiaksi. Sitähän tässä on viime viikot opiskeltu. Ymmärrettiin, että hänkin oli menossa Palermoon ja että Palermossa satoi. Piove. Sen sanan opin jo noin 40 vuotta sitten.
Juteltiin me muutakin. Ja sen opin, ettei Sisiliaa parempaa paikkaa ole koko maailmassa. Että maailman paras ruokakin on sisilialaista. Ja niiden ruokien nimiä piti sitten kirjoittaa muistiin.

cannoli ricotti
pannino minza
chrocchia panelle (tai jotain)
arancino carne e pure burro
frittola - stiglole (tai jotain)
quaruma la mucca

Tuota quarumaa tuskin kokeilen. Se on kuulemma lehmän mahalaukkua.

 Pikkupoika heräsi juuri silloin, kun olin vetänyt geisha-pakettini (joululahja Tiinalta, en malttanut odottaa jouluun asti)  esiin ja sitten meillä olikin taas uusi suklaan ystävä loossissamme neljäntenä. Ja jos ei ymmärretty aina pitää pussia esillä, suuret ruskeat nappisilmät tuijottivat aikansa ja sitten kuului taas se lause, että kyllä  suklaa maistui ja maistuisi taas.  Ja että on se suomalainen suklaa maailman parasta.
En väittänyt vastaan, sveitsiläisen suklaan puolesta.

San Giovanni jää varmasti myös mieleen. Se on viimeinen pysäkki ennen Sisiliaa, jolloin juna menee lauttaan ja ei kun menoksi Sisiliaan. Siellä seisottiin nimittäin yli 2 tuntia. Geishaa kului. Meni muutkin eväät.
Se, miksi se homma on niin hidasta, jäi arvoitukseksi. Kaipa heillä on omat syynsä ja metodinsa. Ei kyselty perään.
Sitten taas seisottiin Sisilian puolella, sama operaatio. Ja taas kului geishaa. Onneksi pussi oli aika iso. Kului myös Daimia ystävän pussista, mutta ei niin paljon.



junat lautalla
 

Sisilian puolella nuorimies huokaisi syvään ja sanoi tuntevansa Sisilian tuoksun, kodin tuoksun. Ymmärsin.

Minustakin oli sitten, 15 tunnin junailun jälkeen  mukava olla perillä Sisiliassa, saarella, jolla on oma, ainakin 3000 vuotta  vanha historiansa ja paljon kertomista niille, jotka jaksavat kuunnella. Minä yritän jaksaa. Ja haluankin.

Sisilian rannikkoa lautalta

Mutta silloin ei jaksettu kissaa sanoa, ei muuta kuin  heti nukkumaan. Mitä siitä, että kuuma vesi ei toiminut, ei jaksettu soitella ja kysellä. Kylmä suihku ja peiton alle.

Jouluun koristeltu Palermo odottaa.











 

Sydämeeni jäät, Umbria

Kun Leila kertoi Sergion vapaasta asunnosta Spoletossa, katsoin tilaisuuteni tulleen. Sinne! Ja saman tien sitä italiaa opiskelemaan. Kaikkea muuta tuli tehtyä kiitettävästi, mutta se italian kielen opiskelu... No jaa....syitä löytyy. Mutta mukavaa on ollut ja italian opiskelu – sekä kielen että maan – tulee jatkumaan.

 

 

Näiden kahden kuukauden aikana selvisi sekin, keitä umbrialaiset ovat ja mistä he tulevat

Tämä kulma Italiasta on ollut minulle aluetta, jota en ole tuntenut ollenkaan. Kun sanotaan Italia, ymmärretään kesäloma, meri ja vanhat edesmenneet roomalaiset kolosseumeineen.

Umbria on Italian maakunnista ainoa, jolla ei ole yhteyttä mereen ja mertahan Sveitsin vuorilta aina lähdettiin hakemaan. Rooma ja Firenze ja monet muutkin paikat ovat olleet niin monta kertaa „must“ ja niissä on riittänyt koluamista, jollei menty merelle. Umbria on jäänyt Apenniiniensä piiloon.

Pysyn nyt vain Umbrian kuivissa tosiasioissa
Kirjat kertovat, että sen historia on veristä valtataistelua eri hallitsijaperheiden kesken sekä myös heidän ja lääninherrojen välillä. Kirkko on ollut sekoittamassa pakkaa oman aikansa. Viime sotienkin aikana se on saanut kokea kovia.

Umbriassa on asuttu kauan. Noin 800 vuotta eKr. tätä asutti erilaisia alkuperäiskansoja ja heimoja, joihin liittyi kreikkalaisperäisiä siirtokuntia ja näistä katsotaan muodostuneen etruskien kansan.

Vuonna 270 eKr. roomalaiset valloittivat koko Apenniinien alueen ja heidän kuten etruskien jälkiä on näkyvillä monessa paikassa. Etruskilaiskylät kukkuloilla ja sieltä löydetyt esineet kertovat hyvinkin selvästi etruskien historiaa. Roomalaisia muureja, portteja, amfiteattereita ja esineitä on ympäri maata. Muuallakin.

Langobardit, jotka tulivat mutkien kautta noin etelä-Tanskan alueelta hallitsivat 200 vuotta.

Rooman paavit veivät heiltä vallan ranskalaisten avulla ja heidän alueensa määräytyi pohjois-Italian Lombardiaan. Paavienkin aikaa kesti 200 vuotta ja se oli upeiden kirkkojen ja julkisten rakennusten rakentamisen aikaa.

Ahneiden paavien takia Umbrian käsityöläisyys ja teollisuus kärsivät ja alueella oli keskityttävä vain maataloustuotteisiin.

Garibaldin myötä Umbria liittyi v. 1861 Italian kuningaskuntaan. Uusi feodaalisysteemi ja maanomistajille asetetut korkeat verot saivat aikaan maalta paon. Köyhtyneet talonpojat pakenivat teollistuviin kaupunkeihin. Paikalle jääneet umbrialaiset vaalivat vanhoja käsiyöläisperinteitään ja vähitellen alue alkoi jälleen nousta.

Tänään se on kuuluisa hyvistä oliiveistaan, viinistään, tryffeleistään ja liha- ja maitotuotteistaan. Sen käsityöt ovat kauniita ja haluttuja vientitavaranakin. Turismi on nousussa.

Nykyisen Umbrian alueella, Gubbian Bottaccione-rotkossa on löydetty ainetta, mitä ei esiinny muualla kuin avaruudessa. Tutkimukset ovat osoittaneet, että noin 66 miljoonaa vuotta sitten alueelle on pudonnut valtava yli 10 kilometrin kokoinen meteoriitti, jonka sanotaan olleen syypää dinosaurusten kuolemaan, koko floran ja faunan muutoksiin.

Gubbian, entisen Iguviumin, entisaikojen umbrialaisten uskonnollisessa keskuksessa ja nykyään todella viehättävässä kaupungissa on löydetty muutakin tärkeää, seitsemän pronssitaulua menneiltä ajoilta, kirjoitettu esilatinalaisella, umbrialaisella alkukielellä.

Vuonna 1444 löydettiin 9 taulua, mutta 17-luvulla katosi kaksi niistä. Jäljelläolevat seitsemän ovat visusti vartioituna Gubbiassa. Ensimmäiset niistä ovat 3.vuosisadalta eKr, luultavasti jopa sitä ennen.

 

 

Nämä iguviumilaiset taulut ovat Umbriassa erittäin tärkeitä. Etruskit ja roomalaiset jättivät jälkeensä useita aarteita, mutta alkuperäisiltä umbrialaisilta ei jäänyt paljon muuta kuin nämä taulut.

 

Antiikin aikana määräsivät jumalat ihmisten tekemisiä.

Uhriseremonioissa ja rituaaleissa yritettiin oikoa ihmisten tekemiä virheitä ja pyytää jumalten suosiota.Nämä seitsemän taulua antavat tarkat ohjeet siitä, miten näitä rituaalit tuli suorittaa suututtamatta jumalia. Näissä selitetään myös mitkä rangaistukset kultin väärinymmärtämisestä tai – sen aikana väärinkäyttäytymisestä olisi.

Kerrotaan, että joku näistä eläinten uhririiteistä on muuttuneessa muodossa jäänyt nykypäivienkin välimeriläisten tavoiksi. Tällainen olisi Fuga del Bove Montefalcossa (Umbriassa) tai Corrida espanjalaisessa Pamplonassa, joissa lasketaan nuoret härät vapaaksi ja asukkaitten vangittaviksi, jonka jälkeen ne uhrataan.

Umbria on Italian vihreä sydän. Sen maisemat, tällä hetkellä sateiset ja sumuisat, mutta syksyn airinkoisina päivinä häkellyttävän kauniit, ovat jättäneet oman jälkensä omaan sydämeeni. Olen saanut kulkea monen merkittävän henkilön jalanjälkiä, antiikin kuuluisuuksista ja Goethesta Hermann Hesseen, enkä voi muuta kuin yhtyä  heidän kehuihinsa.

Mutta parasta kuitenkin ovat olleet sen ystävälliset ihmiset.

Kiitos, Sergio, kiitos Leila, että sain kokea lämpimän  ystävyytenne ja apunne monenlaisessa avuttomuudessani.

Ajatuksia joulusta

Nyt ne ovat taas alkaneet. Jouluhössötykset.
Anteeksi tuo sana, mutta tuntuu taas siltä, että koko maailma on jälleen menossa sekaisin. Joka kylässä joulumarkkinat, joululahjaideoita etsitään ja vaihdetaan, joulukoristuksia tehdään ja ostetaan, jouluruokia mietitään.
Netti on täynnä joulua, kaupat, radiot ja telkkarit ja tietty ne ihmismielet. Minkä muotoisia pikkuleipiä ja torttuja tänä vuonna, minkälainen kuusi, ovatko viime vuoden jouluhärpättimet muotia tänä vuonna, entäs se punainen mekko, vieläkö  sitä voisi käyttää.  Rahaa tulee (kaupoille) ja rahaa menee (me muut). Mitäs siitä, joulu on vain kerran vuodessa.

Otan silti iisisti.
Antaa heidän hääriä. Olen sitä joskus tehnyt minäkin.
 
Äideillehän kuuluu itsestään selvänä järjestää joulua perheelleen. Näin ollaan opittu ja kai me kukin aikamme sitä mielellään ollaan tehtykin. Ainakin silloin nuorina ja uusina äiteinä.

Kun perheessä oli joulua odottavia lapsia ja yksi joulumies, sitä joulua tehtiin meilläkin monta viikkoa etukäteen. Siis minä tein, se joulumies teki arkea aattoon asti, kun ei todella muuta ehtinyt. Eikä tarvinnutkaan.
Lapset tekivät salaa joululahjoja. Kuului asiaan olla huomaamatta mitään. Mutta niistä lahjoista iloittiin eniten.

Tilattiin suomalaiset kinkut hyvissä ajoin, useimmiten noin 10 kiloa tai enemmänkin, tehtiin joko itse lanttu- ym lootat pakkaseen tai ostettiin kirkon joulubasaarista. Mietittiin mekin niitä lahjoja ja koristuksia. Härpättimiä.
Häärittiin siinä kirkkobasaarissa päällimmäisenä muutenkin. Silloin joskus.

Joulu Sveitsissä alkoi meidän perheessä 6. joulukuuta. Ei siksi, että se olisi ollut Suomen itsenäisyyspäivä, vaan koska se oli Samichlaus-päivä, jolloin joulupukki tuolapsille valtavan säkillisen makeisia, suklaata, pähkinöitä, pipakakkuja (Lebkuchen) ja risujakin, noin muodon vuoksi. Se säkillinen kaadettiin meillä suureen, noin 1m x 1m astiaan ja siinä se sitten odotteli tyhjenemistään, mikä tapahtui aika vilkkaaseen tahtiin äidin ja kahden lapsen voimalla. Se joulumies, joka rakasti jouluja ja rakasti katsella jouluhössötystä, maisteli näitä joulun esimakuherkkuja vain noin muodon vuoksi. Paitsi silloin öisin, kun sortui pähkinöihin muiden nukkuessa. Jäljistä sen huomasi.

Suomalaisen äidin joulupöydän piti olla suomalainen. Siitä koko joulumiehen suku ja lähimmät ystävät pitivät. Siihen heidät oli opetettu.

Sitten tuli se jouluaatto.
Kun lapset olivat pieniä ja joulu oli heille totta, lukitsi Christkind eli Jeesuslapsi olohuoneen oven aatonaaton ja aaton välisenä yönä. Oli meillä kaikilla ihmettelemistä, että mitä siellä oikein tapahtui.
Avaimenreikäkin oli peitetty, harmi.

Tuli pimeä. Syötiin keittiössä viimeisen kerran sinä vuonna perheen kesken. Kynttilät paloivat, suomalaiset lastenlaulut soivat ja jännitys oli melkoinen. Sen jälkeen isän, joulumiehen oli pian mentävä käymään kellarissa ja oi jee, sillä välin alkoi olohuoneessa kilistä kellot....

Äiti yritti pidätellä lapsia ryntäämästä sinne suinpäin ....jospa odoteltaisiin kun isä tulee kellarista, että menisimme yhtä aikaa.

Ja tulihan se isä ja olohuoneessa oli valtava koristeltu kuusi kattoon asti,  oikeat kynttilät paloivat ja kuusen juurella oli iso lahjavuori. Hessu-koira oli yleensä ensimmäisenä nuuskimassa pakettien seassa etsimässä omaansa.

Ennen kuin päästiin paketteihin käsiksi, oli lasten soitettava pianolla oma valitsemansa joululaulu, jota oli myös harjoiteltu etukäteen. Yleensä se oli se O Tannenbaum.

Joulupäivänä alkoi se todellinen jouluruljanssi ja sitä kesti uuteen vuoteen saakka.

Vieraita tuli, kutsuttuja ja joskus kutsumattomiakin ja näistä kutsumattomista olin kaikkein iloisin, sillä heillä ei ollut muuta joulua.  Siitä suomalaisesta jouluateriasta oli tullut kuuluisa.

Tämä äiti nousi aamuisin kukonlaulun aikaan, silppusi joka päivä uuden rosollin, joka päivä oli imelletty uusi perunalaatikko, uudet jälkiruoat, aina se Viktoriankiisseli sitruunakastikkeen kanssa. Niistä ei luovuttu. Ja kello 12 oli kaikki valmista ja vieraita tuli. Siis joka päivä uuteen vuoteen saakka. Laskettiin kerran, että se meidän vakituinen jouluvieraittemme joukko oli noin 50.

Se aika on ohi nyt. Enkelin siipi on koskettanut joulumiestä ja hän on poissa. Lapsilla on omat käsityksensä joulusta, omat traditionsa ja minä olen väsynyt jouluihin. Panisin mieluummin pääni pensaaseen ja odottaisin sillä lailla koko jouluhulinan menevän ohi.

Paitsi, että kurkin kyllä välillä vähän, kuten nyt tuo Napolissakin käynti osoitti.

Ajattelen joulua Jeesuksen syntymäjuhlana.

Myös Persiassa vaikuttanut Mithra-jumala syntyi jouluna.
Myös Horus, Egyptin hautakasvoinen jumala.
Samoin kreikkalaisten Dionysos-jumala.
Samoin Buddha eli Siddharta.

Muita ei tule mieleen. Paitsi, että roomalaiset juhlivat 25.joulukuuta auringon syntymää.

Syy näiden kaikkien jumalten syntymään samana päivänä lienee talvipäivänseisaus juuri silloin. Taite, jolloin valo alkaa voittaa pimeyttä. Uskonnoille sillä on symbolinen merkitys.

Miten todesta voikaan ottaa Jeesuksen syntymäpäivän juuri tuona päivänä?
Mutta traditio on traditio ja niitä pitää ihmisellä olla.

Vielä muutama päivä

 

Alkaa olla Spoleton aika vähitellen lopullaan.
Vielä tällä viikolla lähtee Sveitsiin paketti, jossa ovat kaikki luetut kirjani, lukemattomat, siis ei-luetut,  italiankielen kirjani, suurin osa papereistani ja vaatteet, joita en koskaan sitten käyttänytkään enkä enää tule käyttämäänkaan (täällä). Aina noita virhearvioita vaan tulee vaatteidenkin suhteen.
Tämä kaikki tekee jo sen puoli matkalaukullista. Sitten vaan kevyemmän kuorman kanssa Italian aikaa jatkamaan muualla loppuun asti. Tai sen loppukeveydestä en ole niinkään varma, sillä uusien kirjojen houkutus tulee olemaan liian suuri, kunhan pääsen kirjakaupan ovesta sisään ensi viikolla Roomassa tai Sisiliassa.  Ja eikös siellä ole se vaatekauppojenkin valikoima melkoinen? 




 

Vihdoinkin! Orvieton maanalainen maailma

Joskus olen niin sisukas, että oikein harmittaa. Jos ei minua, niin ehkä joitakin ympärilläni. Esimerkiksi nyt tämä, että en luovuttanut, vaan välttämättä halusin nähdä sen Orvieton maanalaisen maailman.

Ensimmäisellä kerralla menin Orvietoon, kun mittari näytti 30 astetta enkä muka enää millään jaksanut tehdä mitään lisäkierroksia, toisella kerralla myöhästyimme navigaattorin temppuilun takia, joten olihan minun nyt tehtävä kolmas yritys, kun kerran tätä sisua on.

Kuljettaja vähän narisi, kun taas satoi vettä kuin Esmeraldan päivänä ja vuoritiet olivat hitaita ja mutkikkaita – ja uskokaa tai älkää, mutta se TomTom yritti jälleen kierrättää meitä kehässä. Tällä kertaa jo tunsimme sen temput ja älysimme tehdä omat matkasuunnat jo ensimmäisen väärän kierroksen jälkeen. Silti menetimme siihen puoli tuntia ja päätimme, että jos vielä pitäisi lähteä Orvieton suuntaan, niin navigaattori jäisi kotiin. Onhan sitä pärjätty ennen naviaikaakin. Ostaisimme vaikka kompassin, kartan lisäksi. Taivaankappaleisiin, joiden mukaan entisajan ihmiset ovat suunnistaneet, emme aikoisi varautua, näillä ilmoilla.

Duomon tori oli hiljainen ja autio, kun tulimme paikalle. Ei ainoatakaan turistia, ei ainoatakaan paikallista. Rankkasade hakkasi kivetystä ja teki jonnekin valtavia lammikoita, jonnekin virtaavia pikkupuroja.
Sateenvarjosta ei ollut paljon apua.

Olimme kiirehtineet turhaan. Englanninkielinen opastus oli siirretty tuntia myöhemmäksi, joten nyt oli aikaa nauttia se prosecco tyhjässä ja kylmässä torinreunakahvilassa, jossa oli turistihinnat ja palvelua ei nimeksikään, mutta välikös sillä, kohta päästäisiin sinne maan alle.

Etruskit ovat antaneet Orvietolle suurenmoisen historiallisen taustan jättämällä tuleville sukupolville paljon esineitä ja muita jälkiä, pyttyjä, figuureita, kuvia ja hautoja Heidän jälkiinsä kuuluvat myös nämä maanalaiset tunnelit ja luolat, joita kaupungin alta löytyy yhteensä noin 1200. Ne ovat heidän keksintönsä ja aloituksensa, joita sitten kaikki heidän jälkeensä tulleet ovat laajentaneet ja lisänneet.

Kaikki nuo punaiset kuviot näyttävät tunnelikarttaa talojen alla

Koko valtava alue maanpäällisen kaupungin alla on kaivettu 3000 tuhannen vuoden aikana käsin taltalla ja kuka milläkin välineellä. Vähä vähältä ovat asukkaat rapsutelleet talojensa alle käytäviä, tunneleita ja huoneita, joissa ovat säilyttäneet tavaroitaan, eläimiään, ruokiaan tai pitäneet verstainaan. Siellä on tehty öljyä, pidetty kyyhkysiä, jotka ovat olleet heidän ruokaansa, siellä on ollut heidän kaivonsa kymmenien metrien syvyyteen. Sinne he ovat myös paenneet, kun vihollinen on rynnännyt kaupunkiin, ja sitähän aikaa oli koko keskiaika. Viimeksi tunneleissa piileskeltiin toisen maailmansodan aikana, kun Orvieton laaksoa kaupungin alapuolella pommitettiin. Osaa pidettiin myös maanalaisena sairaalana.



Kyyhkysten pesiä. Linnuilla oli aukko tulla ja mennä vapaasti. Lopulta ne kyllä päätyivät ruokapöytään

Kaupungin järjestämä tunnin kierros ei ole kovin laaja, sillä melkein koko alamaailma on yhä yksityisten talojen käytössä ja niihinhän ei ole menemistä, mutta se antaa kuitenkin riittävän kuvan siitä, mitä ja millaista siellä on ollut ja minkä työn takana koko systeemi on ollut, olkoonkin, että kivi on vulkaaniperäistä 100 000 vanhaa tuffsteinia (oliskohan tuffikivi suomeksi?)  eikä niin hankalaa kuin moni muu kivi.

Nähdä Napoli ja selvitä hengissä

Kun tilasin sen Napolin joulumarkkinamatkan, en osannut aavistaa, että koko muukin Italia oli menossa sinne. „Meitä“ spoletolaisia oli bussillinen, 50 kpl, mutta niitä muualta tulleita oli laskelmieni mukaan useita miljoonia.

Ollaanhan kierretty muutamia ihmisirikkaita maita, kuten Intiaa, Kiinaa ja Japaniakin, joissa populaa riittää, mutta se, että nämä pahuksen italialaiset olivat kaikki jättäneet Roomansa ja Milanonsa ym tyhjiksi ja törmänneet juuri samana päivänä kuin minäkin Napolin kapeille kaduille enkeliseimiä ja muita joulukoristuksia katsomaan, on heiltä aikamoisen huonoa ajoitusta.

Joka baarin, pizzerian ja pisserian edessä oli valtavat jonot. Nälkä ahdisti Napolissa, pizzojen paratiisissa ja tenojen käyttöä ei oltu suunniteltu.

Kujilla kuljettiin tahtiin puoli asekelta eteenpäin, sitten puolen askelen yritys edellisen kantapäille ja sitten ehkä taas onnistunut puolikas. Oli se kuitenkin sikäli hyvää, että mahdollisesti hapenpuutteesta tai klaustrofobiasta kärsivät ja pyörtyneet eivät päässeet kaatumaan ja jäämään jalkoihin, sillä massa kuljetti heitä automaattisesti massan tahtiin eteenpäin.

Siinä sitä mentiin, eikä pakomahdollisuuksia siivettömänä ollut. Niitä siivellisiä oli ne kujien reunukset täynnä. Enkeleitä, pieniä ja isoja Jeesus-kuvia, joulupukkeja (siivettöminä) ja taidokkaita ja suurenmoista työtä vaatineita seimimaisemia. Jouluaiheen lisäksi oli markkinoille mukaan päässyt monen muunkinlaista krääsää, kuten yleensä. Pila- ja näköiskuvia julkkiksista ym, Berlusconi painettuna vessapaperiin, jossakin irvisti Englannin Charles, jossakin nauroi Paksukainen mahaansa pidellen. Ei kovin jouluista. Eikä suomalaisiakaan ollut kunnioitettu edes pilakuvilla..Ei näitä kujanreunuksia voinut jäädä tarkastelemaan, kun piti pitää huolta siitä puolesta askeleestaan ja omista kantapäistään.

Kun tämä matkan pääasia, joka ilmeni sen pääasiaksi vasta matkan aikana, oli suoritettu, kerättiin kaikki 50 spoletolaista yhteen ja lähdettiin väljemmille vesille. Toreilla nähtiin eläviä patsaita, katusoittajia ja muuta vähemmän väkirikasta hulinaa. Komeita kirkkoja ja graffitteja talojen seinissä riitti.


Sitten ajeluyritykselle kaupungille. No, arvaahan sen, mitä sekin on kun suurin osa näistä muutamasta miljoonasta muualta tulleista busseillansa olivat myös päättäneet tehdä samoin.

Auton ikkunasta nähtiin komeita maisemia merelle, upeaa merenranta-asutusta ja Barbarossan linna rannalla.

Ne Napolin tavallisen ihmisen seudut pitää joskus tutkia ilman näitä muita.

Auton ikkunasta näin myös jotain vakavempaa, afrikkalaisia tai muita emigrantteja kadunkulmissa myymässä laukkuja, pesemässä autojen ikkunoita tai vaikka kerjäämässä. Yleinen näkymä kaikissa suurissa kaupungeissa, mutta näin joulumarkkinoiden ja kaiken turhakkeen keskellä se pysähdytti taas kerran.

Mielipiteeni näistä bussimatkoista: Jos suinkin mahdollista, ei koskaan enää. Eikä joulumarkkinoita.
Kaikesta huolimatta näin Napolin enkä kuollut.

Visiitti Rooman Ikeassa

Leila ja Riitta  ottivat minut mukaansa Rooman Ikeaan.
Vaikka heidän mielestään monet järvet olivat vaihtaneet paikkaansa ja uusia keskiaikaisia kyliä oli ilmestynyt teiden varsille, löysimme silti perille ja pääsimme kuin pääsimmekin (aina oikea tie, vaikka epäluuloisia huudahduksia kuuluikin kiusallisen usein sekä takapenkiltä että pelkääjän paikalta, myös kuljettajalla oli kylmät kädet ja hikiset kainalot pelkästä väärin ajamisen pelosta)  käsiksi lihapulliin ja ikeamaisiin tilpehööreihin. Kunkin meidän  talouksiimme tulee nyt uusia tyynyjä, tämänvuotista joulusälää,), kanelillisia ja kanelittomia korppuja, SILLIÄ,  (ainakin minulle, monta purkkia)  ja myös yksi leikkuulauta.

Pääasia retkellä oli kuitenkin Leilan Thomas, joka saateltiin lentokentälle sitä tärkeää keikkaa varten Suomessa. Äidillänsä  oli salaa kyynel silmäkulmassa, mutta emme olleet huomaavinaammekaan sitä. Luultavasti pojallakin, mutta kenties vasta tullin jälkeen.
Ja, kuten ollaan todettu, Ikea on sama luotettava Ikea joka maailman kolkalla. Samalla tavalla jokainen osasto, olit sitten Vantaalla, Roomassa tai Kuala Lumpurissa. Ja jollemme välitä hienostella, ne lihapullat maistuvat kyllä, kun on nälkä. Ja kai muutenkin. Mieluummin puolukkahillon kera.

Sumussa sähläilyä

Nämä viimeiset päivät ovat olleet aikamoista paksua sumusoossia melkein aamusta iltaan. Umbrian myöhäissyksyn varjopuolia.

Uusi matka Orvietoon. Tällä kertaa meitä oli kolme. Jokke ja hänen ystävänsä Jukka sekä minä. Värikäs matka. Siis sellainen pelkästään tapahtumavärikäs matka, muita värejä kuin sumunharmaata ei ollut juuri näkyvillä. Taivas ei erottunut maasta ja sumuun upposi syksyisten puiden ja kasvien värikirjo, sininen taivas ja rakennusten yksityiskohdat.

Sitä muuta väriä näkyi matkalla vain Orvieton Tuomiokirkon ulkoseinien mosaiikeissä, enemmän niissä kullatuissa ja niissä sisäseinien uhkaavissa maailmanlopun kuvissa, ja jos tarkkoja ollaan, Jukalla oli myös aika värikäs kaulaliina. Jukka oli vieraana Suomesta ja halusimme näyttää hänelle vähän Umbriaa.

Edellisen iltapäivän pettymysten, suljettujen vesiputousten ja melkoisen epäonnistuneen ravintolareissun jälkeen ajattelimme, kun Spoletokin oli jo kävelty läpi. että mikäs sen parempaa kuin takuuvarma Orvieto,
Ojassa minulla oli mukana omakin lehmä, sillä viimekertainen Orvieton aikani ei sallinut kummempia yksityiskohtia tässä „kuin maagisen käden maan ja taivaan välille rakentamassa vuosituhanisa vanhassa kaupungissa“, kuten muuan matkaesite kertoo.

Päätarkoituksenamme oli nähdä se paljon kehuttu, jo etruskien 2500 vuotta sitten käyttämä valtava maanalainen kaupunki kaikkine luolineen Orvieton alla.

Lähdimme siis sankasta sumusta huolimatta. Meidän suuntavaistomme ei paljon auttaisi, mutta olihan meillä navigaattori. Se TomTom.

Niinpä. Ensin emme olleet löytää pois Spoletosta, sillä TomTom pyöritti meitä kolma kertaa samassa kehässä ja aivan eri suunnassa minne olimme menossa. Kartta ei kertonut olinpaikkaamme. Ei aavistustakaan mihin TomTom meitä komenteli.  Mutta välillä tiukka miesääni käski meidän ajaa vuoren läpi, välillä syöksyä rotkoon, kääntyä vasemmalle, oikealle tai takaisin keskellä kapeaa tietä tai moottoritietä. Hänen sumuisaan tietokoneaivoonsa ei näyttänyt kuuluvan Orvietoa eikä hän kai kehdannut tunnustaa sitä vaan kierrätti meillä kehää, kunnes kyllästyttään päätti lähettää meidät takaisin asuntoomme. Vasta melkein kotiportilla huomattiin missä ollaan. Pahuksen TomTom. Pahuksen sumu. Ei se tuntunut olevan navigaattoreita varten. Ei paljon meitäkään.

Joku meistä (no, minä!) oli kuitenkin niin fiksu, että tunnin kurvailun jälkeen älysi ehdottaa matkan varrelta jotain lähempää kauttakohdetta ja sehän oli tietysti se ihanteellinen kaupunki Todi. Jopa onnistui ja pääsimme piiristä pois, pieneksi hetkeksi jopa sumusta, mutta aika alkoi olla vähissä.

Vieraamme tarkoitus oli jatkaa matkaansa junalla Orvietosta Firenzeen päivänvalon aikaan, joten se kello kahdentoista maanalaiskierros oli ainoa, mikä sopi hänelle ja siihen oli tarkoitus ehtiä.

Olimme menettäneet paljon aikaa Spoleton ympäriajoissa, joten kurvat suoriksi ja hurjaa vauhtia läpi valkean puuron kohti Orvieton asemaa, josta oli haettava ensin se matkalippu Firenzeen.

Jonkin verran ennen asemaa meidän oli kuitenkin pakko myöntää, ettei auto ole raketti ja ettemme sittenkään taida ehtiä kierrokselle ja kun turisti-infosta Duomon kupeelta sanottiin puhelimessa, etteivät he odota kuin korkeintaan 5 minuuttia, luovuimme maanalaisen ajatuksesta.

Tarkoitus oli jättää Jukan matkalaukku aseman säilöön, mutta eipä ollut niin hyvin varustettu asema, että heillä olisi ollut matkatavarasäilytystä. Se oli siis jätettävä autoon, joka taas jätettiin aseman lähelle parkkiin. Siitä vaan funikulaarilla ylös kaupunkiin, mikä osoittautui virheeksi, sillä autolla olisi päässyt aivan Duomon juurelle. No, minun, jo Orvietossa käyneen moka.

Ylhäällä Duomo oli tietenkin kiinni, kun tulimme ylös. Sen avaamista odoteltiin erään ravintolan villisikaa lautasillamme. Erinomaista. Duomon auettua taas tutkimme sitä sisältä ja päältä. Jukka Suomesta on taiteilija ja häntä kiinnostivat Duomon yksityiskohdat, pieta' ja maalaukset, ja viivyimmekin kirkossa kauan. Sitten seurasi lisää sähläilyä. Maanalaiskierros kello neljä olisi ollut italiaksi, mitä minä en halunnut, englanniksi vasta kuudelta. Jukan oli ehdittävä neljän junaan ja koska hänen matkatavaransa olivat autossa, jonkun oli mentävä alas avaamaan auto. Jos kierros olisi ollut englanniksi, olisin mennyt sinne yksin, kuuteen asti emme halunneet odottaa. Jne, jne.

Siis lyhyesti, meille riitti ja menimme kaikki alas.

Olimme tehneet sumuisen matkan sumuisten kukkuloiden yli Orvietoon, nähneet vain Duomon, elämys sekin, mutta emme halunneet ajaa pimeässä takaisin kotiin kahelin Tomtomin ohjaamana. Ties mihin olisimme päätyneet. Ystäväni epäilivät Sisiliaa. Oli sumuista, muttei vielä aivan pimeää, kun muutaman ylimääräisen mutkan kautta olimme vihdoin kotona.

Jospa sitten kolmannella kerralla onnistuisi mutkattomasti. Se maanalainen kaupunki on kyllä nähtävä. Ugh.