Floresin päivää Bajawan kylissä

Kuuma joki, 42 astetta. En mennyt. Istuin yksinäni bambupenkilla ja kuuntelin sen kohinaa takanani. Sen pauhu peitti kaikki viidakon äänet. Yhdenkään linnun ääni ei kuulunut.
Parikymmentä metriä penkistäni palmunlehvistä ja pellistä kyhätyssä hökötyksessä paistui nuotiolla kalaa, toisella porisi riisikattila, kolmannella jotain vihreää. Oma oppaani Max ja toinen opas keskustelivat omalla murteellaan jonkinlaisella laavulla istuen. Heidänkään ääntään ei pauhusta erottanut.
Kun ruoka olisi valmis, se laavu toimisi  pöytänä ja he siirtyisivät kiville.
Joessa pulikoi muutama turisti. Hollannista, Portugalista ja jostain muualta.
Ilma oli kuuma ja kostea, en ymmärtänyt miksi heidän piti ängetä siihen kuumaan veteen. Jos se olisi ollut sellainen Timorin  viileä vesiputous, polskuttelisin siellä nyt minäkin.
Vähän aikaisemmin sade teki esiintymisyrityksiään, mutta aurinko taisteli sitä vastaan. Vielä ei ollut selvää, kumpi voittaisi.

Tulemme juuri noista Floresin ikivanhoista kylistä. 33 000 vuotta vanhaa ainesta, sanoi Max, oppaani.
Antropologinen sisimpäni minussa on nukahtanut. En jaksa alkaa kiinnostua pintaa syvemmälle näiden upeiden kylien taustasta. Olen yhä mielessäni Timorilla, jossa kaikki oli niin aitoa. Nämä Floresin kylät ovat jo osittain turistien pilaamat. Nyt tosin ei ole villeintä turistiaikaa, mutta silti he tietävät mistä rahaa tulee. Sehän on heidän oikeutensa. Se on kaikkien oikeus. Mutta täällä minä tiedän, että maksan heidän hymystään ja ystävällisyydestään. Kun olen mennyt, he huokaavat ja laskevat rahojaan, harmittelevat, etten ostanut mitään.



Mitä enemmän härän sarvia Talon nurkalla, sitä vauraampi talo
 

Max kertoo, että näiden ihmisten juuret ovat Intiassa. Heitä lähti sieltä suurin joukoin kauan sitten laivoilla ja he päätyivät tänne Floresin sisämaahan.

Heidän talojensa veistoksissa ja koristelautojen maalauksissa on laivojen kuvia. "Terveisiä esi-isille, emme unohda teitä ja laivojanne".

Kylät ovat hiljaisia ja melkein tyhjiä. Jossakin joku vanhus pureskelee betelpähkinöitä huonoin, punaisin hampain. Jonkun talon alta kuuluu kangaspuiden louskutusta. Siellä vanha nainen kutoo ikatteja myyntiin.

Miehet ovat pelloillaan kylien ulkopuolella tai ansiotyössä muualla.   Naisista moni työskentelee myös muualla, kuka opettajana, kuka jossain kaupassa tai toimistossa. Tänään nainen ei ole enää vain kotiäiti täälläkään. Suuremmat lapset ovat koulussa ja pihalla esi-isien hautojen ja uhrialttareitten välissä juoksevat pikkulapset ja koirat elävöittävät kuumaa ja muuten niin rauhallista pihaa.

Kuistien kaiteille on ripustettu nähtäväksi ja myytäväksi todella kauniita ikatteja.
Niissä on suuri työ ja ne ovat arvokkaita, mutta en osta. Ihailen vain ja hymyilen toiveikkaille kasvoille, jotka kurkistavat niiden takaa.
- Next time, sanon, ja jatkan matkaa.

Flores. Kaunis, vihreiden vuorten peittämä saari. Hotellin ikkunasta näen kaksi tulivuorta.

Huomenna jatkan matkaa saaren toiselle puolelle.