Kesäajatuksia

Voiko sanoa, että puoli kesää on mennyt, kun ollaan heinäkuun 9.päivässä? Milloin se kesä oikeastaan alkaa? Juhannuksenako, jota ennen joinakin vuosina on jo muutaman viikon saattanut olla todellisia kesäisiä hellepäiviäkin. Nyt tuntuu siltä, että tämä kesä ole oikeastaan vielä alkanutkaan, ei ainakaan sellaisena kun odottaisi ja haluaisi sen olevan. Sellaisena kuumana kuin esimerkiksi viime kesä, jolloin järven vesi oli 27 astetta ja pilvet karttoivat sinnikkäästi mökkimaisemia jo heti juhannuksen jälkeen.
Silti. Tämä on kesää, ihanaa suomalaista omaa kesää jolloin kitket rikkaruohoja, rakentelet koristuksia kaverin kanssa, parantelet rapsahtaneita paikkoja ja kuuntelet kuikan huutoa, satoi tai paistoi.
Kesä Suomessa, joka on sinun ikioma maasi, esi-isiesi maa, mutta jolta et oikeastaan enää tahdo muuta kuin sen kesän ja menneisyyden muistot. Tulevaisuuden näet jossain muualla. Sitten kun olet liian vanha ja kenties sairas tulemaan rakkaille paikoillesi, sinulla on enää ne muistot. Kuitenkin, koko ajan teet uusia muistoja. Elämäsi rakennuspalikat muovaavat sinua edelleen. Muutut, kasvat, rikastut ja köyhdyt. Otat ja annat. Jotakin jää tästäkin kesästä, ilmoista huolimatta.  Tärkeintä on se, että sinun on hyvä olla siellä missä olet. Tässä. Mökillä. Nyt. Sinä elät.

Joutsenpari soutaa laiturin edessä neljä pientä perässään. Useimmiten ne kiertävät takalahdelle mökin  edessä olevan saaren takaa ja vain harvoin tästä edestä. Tämä on siksi juhlahetki.

Palokärki, joka on kaikki nämä vuodet nakuttanut talon vieressä olevaa lahoa kelopuuta, on kadonnut. Kelo oli kaadettava viime kesänä, sillä pelkäsin myrskyn kaatavan sen jonain päivänä talon päälle. Rakastin sitä keloa, rakastin palokärjen nakutusta, mutta kelon oli mentävä. Toivoin linnun etsivän läheltäni toisen puun, mutta sitä ei enää kuulunut.

Rankkasade riehui äsken ja riepotteli kukkiani valtavilla vesimassoilla. Jos nämä sateet jatkuvat, siirrän kauneimmat kukkani suojaan. Jotkut ovat jo kärsineet liikaa ja ovat vailla pelastusta.

Mietin, miten kauas Mika ehtiikään niitä poroja etsimään.....Oletan heidän palaavan vasta huomenna, sillä hänen halunsa nähdä mahdollisimman paljon syntymämaataan, kokka pohjoista kohti ei ole tyydytetty puolella tai edes yhdellä päivällä. Selitys lähtöön oli  vain nähdä vilaus ensimmäisistä  vastaantulevista poroista ja sitten palata. Tekosyy, jonka ymmärsin. Samanlainen kaheli kuin äitinsä. Michèllestä ei ole mielekästä ajaa pitkin tyhjiä teitä ja katsella vain puita. Yritän ymmärtää häntäkin, joka on elänyt toisenlaisen lapsuuden, toisenlaisissa maisemissa. Ja toisenlaisista vanhemmista.