Nämä viimeiset päivät ovat olleet aikamoista paksua sumusoossia melkein aamusta iltaan. Umbrian myöhäissyksyn varjopuolia.
Uusi matka Orvietoon. Tällä kertaa meitä oli kolme. Jokke ja hänen ystävänsä Jukka sekä minä. Värikäs matka. Siis sellainen pelkästään tapahtumavärikäs matka, muita värejä kuin sumunharmaata ei ollut juuri näkyvillä. Taivas ei erottunut maasta ja sumuun upposi syksyisten puiden ja kasvien värikirjo, sininen taivas ja rakennusten yksityiskohdat.
Sitä muuta väriä näkyi matkalla vain Orvieton Tuomiokirkon ulkoseinien mosaiikeissä, enemmän niissä kullatuissa ja niissä sisäseinien uhkaavissa maailmanlopun kuvissa, ja jos tarkkoja ollaan, Jukalla oli myös aika värikäs kaulaliina. Jukka oli vieraana Suomesta ja halusimme näyttää hänelle vähän Umbriaa.
Edellisen iltapäivän pettymysten, suljettujen vesiputousten ja melkoisen epäonnistuneen ravintolareissun jälkeen ajattelimme, kun Spoletokin oli jo kävelty läpi. että mikäs sen parempaa kuin takuuvarma Orvieto,
Ojassa minulla oli mukana omakin lehmä, sillä viimekertainen Orvieton aikani ei sallinut kummempia yksityiskohtia tässä „kuin maagisen käden maan ja taivaan välille rakentamassa vuosituhanisa vanhassa kaupungissa“, kuten muuan matkaesite kertoo.
Päätarkoituksenamme oli nähdä se paljon kehuttu, jo etruskien 2500 vuotta sitten käyttämä valtava maanalainen kaupunki kaikkine luolineen Orvieton alla.
Lähdimme siis sankasta sumusta huolimatta. Meidän suuntavaistomme ei paljon auttaisi, mutta olihan meillä navigaattori. Se TomTom.
Niinpä. Ensin emme olleet löytää pois Spoletosta, sillä TomTom pyöritti meitä kolma kertaa samassa kehässä ja aivan eri suunnassa minne olimme menossa. Kartta ei kertonut olinpaikkaamme. Ei aavistustakaan mihin TomTom meitä komenteli. Mutta välillä tiukka miesääni käski meidän ajaa vuoren läpi, välillä syöksyä rotkoon, kääntyä vasemmalle, oikealle tai takaisin keskellä kapeaa tietä tai moottoritietä. Hänen sumuisaan tietokoneaivoonsa ei näyttänyt kuuluvan Orvietoa eikä hän kai kehdannut tunnustaa sitä vaan kierrätti meillä kehää, kunnes kyllästyttään päätti lähettää meidät takaisin asuntoomme. Vasta melkein kotiportilla huomattiin missä ollaan. Pahuksen TomTom. Pahuksen sumu. Ei se tuntunut olevan navigaattoreita varten. Ei paljon meitäkään.
Joku meistä (no, minä!) oli kuitenkin niin fiksu, että tunnin kurvailun jälkeen älysi ehdottaa matkan varrelta jotain lähempää kauttakohdetta ja sehän oli tietysti se ihanteellinen kaupunki Todi. Jopa onnistui ja pääsimme piiristä pois, pieneksi hetkeksi jopa sumusta, mutta aika alkoi olla vähissä.
Vieraamme tarkoitus oli jatkaa matkaansa junalla Orvietosta Firenzeen päivänvalon aikaan, joten se kello kahdentoista maanalaiskierros oli ainoa, mikä sopi hänelle ja siihen oli tarkoitus ehtiä.
Olimme menettäneet paljon aikaa Spoleton ympäriajoissa, joten kurvat suoriksi ja hurjaa vauhtia läpi valkean puuron kohti Orvieton asemaa, josta oli haettava ensin se matkalippu Firenzeen.
Jonkin verran ennen asemaa meidän oli kuitenkin pakko myöntää, ettei auto ole raketti ja ettemme sittenkään taida ehtiä kierrokselle ja kun turisti-infosta Duomon kupeelta sanottiin puhelimessa, etteivät he odota kuin korkeintaan 5 minuuttia, luovuimme maanalaisen ajatuksesta.
Tarkoitus oli jättää Jukan matkalaukku aseman säilöön, mutta eipä ollut niin hyvin varustettu asema, että heillä olisi ollut matkatavarasäilytystä. Se oli siis jätettävä autoon, joka taas jätettiin aseman lähelle parkkiin. Siitä vaan funikulaarilla ylös kaupunkiin, mikä osoittautui virheeksi, sillä autolla olisi päässyt aivan Duomon juurelle. No, minun, jo Orvietossa käyneen moka.
Ylhäällä Duomo oli tietenkin kiinni, kun tulimme ylös. Sen avaamista odoteltiin erään ravintolan villisikaa lautasillamme. Erinomaista. Duomon auettua taas tutkimme sitä sisältä ja päältä. Jukka Suomesta on taiteilija ja häntä kiinnostivat Duomon yksityiskohdat, pieta' ja maalaukset, ja viivyimmekin kirkossa kauan. Sitten seurasi lisää sähläilyä. Maanalaiskierros kello neljä olisi ollut italiaksi, mitä minä en halunnut, englanniksi vasta kuudelta. Jukan oli ehdittävä neljän junaan ja koska hänen matkatavaransa olivat autossa, jonkun oli mentävä alas avaamaan auto. Jos kierros olisi ollut englanniksi, olisin mennyt sinne yksin, kuuteen asti emme halunneet odottaa. Jne, jne.
Siis lyhyesti, meille riitti ja menimme kaikki alas.
Olimme tehneet sumuisen matkan sumuisten kukkuloiden yli Orvietoon, nähneet vain Duomon, elämys sekin, mutta emme halunneet ajaa pimeässä takaisin kotiin kahelin Tomtomin ohjaamana. Ties mihin olisimme päätyneet. Ystäväni epäilivät Sisiliaa. Oli sumuista, muttei vielä aivan pimeää, kun muutaman ylimääräisen mutkan kautta olimme vihdoin kotona.
Jospa sitten kolmannella kerralla onnistuisi mutkattomasti. Se maanalainen kaupunki on kyllä nähtävä. Ugh.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti