Aika on taas hurahtanut. Saigonin aika loppui tana aamuna eika siella ollut mahdollista kirjoittaa blogia, koska kohdalleni sattui aina niin hullut nappaimisto, ettei paljonkaan viitsinyt niita hakata, postia luin silloin talloin. Aika tyhjaa oli. Ovat tainneet ystavat unohtaa, mutta omapahan on vika, mitas laksin nain kauas pois.
En tieda mita sanoisin tanaan Saigonista. Eilen aamulla olisin tiennyt. Eiliseen iltapaivaan asti se oli mielestani aivan kamala paikka. Kadut olivat likaisia ja jalkakaytavat olivat mopoja ja autoja taynna ja jalankulkijat puikkelehtivat autokaduilla jayrittivat katsoa viiteen suuntaan yhta aikaa ettei vaan kukaan tai mikaan ajanut paalle. Kaikki tonivat toisiaan, jokainen ajatteli vain itseaan ja omaa menoaan, niin autot, motskarit, pyorat kuin jalankulkijatkin. Kaikki 3,5 miljoonaa mopoa - ihan totta niin paljon niita on - olivat aina sattumalta juuri siella missa minakin olin. Olin totisesti tulla hulluksi. Katujen ylitys oli yhta painajaista. Usein mietin reunalla niin kauan, etta joku rohkea vietnamilainen tarttui kasipuolesta ja sitten mentiin sekaan. Ihme ja kumma, kukaan ei ajanut paalle, enka liioin nahnyt ainoatakaan kolaria tai paalle ajoa. Joku sanoikin, etta harvoin mitaan tapahtuu.
Kavelin tuntitolkulla myos Cholonissa, China-townissa, jossa Ting-Hang asui, ennen kuin pakeni ja paasi Sveitsiin. Luultavasti nain talonkin jossa han asui, kirjoitimmehan niin kauan silloin nuoruudessamme niita kirjeita, etta osoite jai muistiin.
Manasin Saigonin ja sen kadut, manasin hotellialueeni ja sita hirveata puikkelehdintaa, manasin mopot, ihmiset ja ihan kaikki.
Ja sitten....Alkaa vain kertoko kellekaan sita mita nyt tunnustan...havettaa hirveasti.
Menin viimeisena paivanani postiin / Achtung Mari, taas on paketti tulossa liikoja kamojani...
Ja koska olin kavellyt sina paivana ainakin 10 km noiden 3,5 miljoonan mopon ja 3,5 ja yhden ihmisen seassa, en enaa jaksanut vaan otin taksin. Ja mita ihmetta, taksi kuljetteli minua pitkin leveita bulevardeja, ohi upeiden liikkeiden, joulu - eikun uuden vuoden valojen ja valaistusten ohi, kauniiden ranskalaisten tekemien palatsien ohi, oltiin kuin Pariisissa ja Champs Elyseella valilla. Kaikki mopot olivat kaduilla, jalkakaytavat olivat jalankulkijoita varten ja ne olivat LEVEAT. Hieroin silmiani ja luulin nakevinani unta. Siis, mina olin kurvaillut Saigonissa 5 kokonaista paivaa, melkein vihannut sita ja nyt illan jo hamartyessa nainkin aivan toisenlaisen kaupungin ja nain Saigon joen, jonka ranta-katu oli hoidettu ja taynna kahviloita, ravintoloita ja valaistuja laivoja. Nain puistoja, jotka oli koristeltu kukin ja kukkivin puin, ensi viikollahan on vuoden suurin juhla, Kiinalainen uusi vuosi, joka ei ole vain kiinalainen vaan myos vietnamilainen ja kaikka pannaan juhlakuntoon.
Naurattaa. Se saksalainen pariskunta, joka toi minut Saigonin IN-paikkaan (heidan mielestaan)
toi minut kyllakin alueelle, jota en tuntenut voivani adoptoida. Etsin ns. Saigonin sielua kaikki nuo 5 paivaa, eika minulla ollut aavistustakaan.
Taksi toi minut sitten hotelliini, Vaihdoin kiireesti vaatteet ja otin taas taksin ja takaisin SILLE alueelle, sille kauniille. Oli jo pimeaa, mutta otin irti mita sain. Valoja, valoja ja paljon iloisia ihmisia, valokuvattiin taas valojen edessa kuten Singaporessa jouluna.
Puolikuolleen mutta aika onnellisena tulin hotelliin takaisin, vaikka vahan harmittikin se, ett' olin jaanyt paljosta paitsi.
Aamulla bussiin ja ja baibai Saigon. Onneksi bussikin sitten kulki niita kauniita katuja pitkin ja nain, etta Saigonia rakennetaan hyvalla maulla ainakin pohjois-itasuuntaan.
Nut olen Mui Nessa, meren rannalla jalleen ja matkalla hissun kissun pohjoista kohti. Taalla olen kaksi paivaa, sitten yhden paivan jossakin muualla ja uuden vuoden jossain lahella Hue-kaupunkia. Vahitellen kohti Hanoita ja sielta Laosiin. Ensin tata ranta-aluetta kuitenkin. Tekee hyvaa sen Saigonin sekamelskan jalkeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti