Katsotaan nyt saanko taman tekstin lahtemaan...Vaansin vahan tarinaa bussissa aamulla tullessani Sihanoukvillen rannoilta takaisin Phnom Penhiin.:

Vaikka olin jonakin paivana ajatellutkin, etta aivan hyvin voisin jaada viela joksikin aikaa rantaelamaa viettamaan Sihanoukin rannoille, unohtaa jo maksetut bussilibut takaisin Phnom Penhiin ynna Saigoniin, seka tilattu ja hotellikin, eilen aamulla kuitenkin huomasin, etta etta kylla tama rantalohoily nyt riittaa. Ei minusta ole koskaan ollut sellaiseksi. Osasyyna siihen oli hiukan sekin, etta Bettina, joka llyottaytyi seuraani jo bussissa sihanoukvilleen tullessani, ei ollut juuri sellasita seuraa, jonka kanssa osaan viettaa pidempia aikoja - enka mina kehdannut sanoa, etta viihdyn hurjan hyvin yksinkin. Oikeastaan ihan liiankin hyvin. Tallaiseksi sita kai tulee, kun on aikansa riippumaton ja yksin. Voi kauhistus. Kuitenkin Sonjan kanssa olisin varmasti jatkanut kauemmankin yhdessa.
Eiliseksi olimme tilanneet yhden noista nakojaan joka paikassa tarjolla olevista saarihyppelyista, jolloin jonkinlaisella paatilla kierretaan eri saarilla. Meita oli nelja, nuori englantilainen tytto, saksalainen kaveri ja me kaksi. Vene oli hutero ja istumapaikkana kapea lauta sivulla. En tiea, mita olin syonyt edellisena iltana, mutta yolla oksensin ja oli aika kurja olo. Laksin kuitenkin sille "risteilylle". Laivalla oloni ei mitenkaan parantunut, painvastoin. Kun kaksi nuorta snorklasivat ja uiskentelivat saarilla, mina hikoilin varjossa ja juoksin puskissa.Tarjolla oli kalaa ja scampeja, mutta en syonyt mitaan. Onneksi kukaan ei ollut tyytyvainen meidan saariretkeemme, vaan kaikki halusivat kolmen saaren jalkeen takaisin, pari tuntia ennen sovittua aikaa ja mina huokasin helpotuksesta. Ajoimme suoraan omaan rantaamme, Bettina katosi sanoen etta hei hei ja mina hautauduin kuumeisena hotellivuoteeseen. Onneksi minulla on hyva hotelli ja teetarjoilu pelasi. Luulin kyllakin, ettei minusta olisi aamulla lahtijaksi 4 tunnin bussimatkalle Phnom Penhiin, mutta aamulla olin kuitenkin jokseenkin kunnossa, nukuttuani koko eilisen iltapaivan ja yon.
Aamiasta tai bussitarjoilua en voinut ajatellakaan, olen vain litkinyt vahan coca-colaa, mika on kuulemma parasta tai ei ainakaan huonointa vatsavaivoihin. Paaasia, etta juon tarpeeksi, ettei kay kuin Intiassa, jossa join liian vahan ja jouduin viikoksi sairaalaan.

Olen ajatellut noita Sihanoukvillen kerjalaisia. Niita riitti. Phnom Penh Post kirjoitti juuri siella ollessani, ett'sita mukaa kun Sihanoukvillen turistimaara kasvaa, kasvaa myos kerjalaisten maara. He seuraavat turisteja kuin nalle hunajapurkkia. Viela marraskuussa heita oli rannoilla noin 70 kerjalaisperhetta, nyt yli sata, joulun korvillahan lisaantyi turistimaarakin aika tavalla.
Hallitus kuulemma miettii ratkaisua kerjalaisongelmaan, mutta on sita mielta, ettá vaikka heidat kuljetettaisiinkin takaisin kotikyliinsa, he palaisivat kuitenkin sinne missa turisteja on. Jonkinlainen koulutuskin heille on puheenalla. Mutta kuinka ja millaiseksi kouluttaa vanhoja ja usein sairaitakin ihmisia, joilla kaikilla ei ehka ole haluakaan tyohon enaa. Tama on vain minun ajatukseni, en tieda heidan haluistaan. Vertaan esim. Siem Reapin miinauhreja naihin Sihanoukin rannoilla konttaaviin jalattomiin tai yksijalkaisiin tai -katisiin miehiin. Siem Reapissa he olivat perustaneet orkestereita ja soittivat useissa turistipaikoissa kaunista kamputsealaista musiikkia kuka millakinlaisella instrumentilla. Edessa oli lappu, joka kertoi mm.
Olemme miinauhreja emmeka halua ansaita toimeentuloamme kerjaamalla. Sailyttaaksemme omanarvontunteemme, soitamme teille ja toivomme, etta nautitte musiikistamme.
Tietysti siina oli edessa rahapotti, johon toivottiin lantteja elamiseen. Niita tuntui tulevankin.
Pol Pot piilotti maahan miljoonia miinoja, joita ei lahestulkoonkaan ole viela pystytty kaivamaan esiin. Osa niista on muovimiinoja, joita detektorit eivat edes tunnista.
Huolimatta siita, etta, mielestani Sihanoukin miinauhrikerjalaiset voisivat tehda muutakin kuin kerjata Siem Reapin esimerkin mukaan, annoin jokaiselle jotakin. Meikalaisen pussissa ei muutaman kymmenen sentin rahalahja tunnu missaan, heille se tuntuu. Koko maailman kerjalaisonglema on monipiippuinen juttu. Sita ei pitaisi avustaa, mutta kuka tietaa, kuinka todellista se on ja kuinka jarjestettya jengimaista, jossa joku pomo vie kaiken. Tiedan vain sen, etta Kamputseassa vallistsee todellinen koyhyys ja etta lapsille ei saa antaa mitaan, muuten he eivat mene kouluun, vaan jatkavat koko elamansa ajan tata helppoa (helppoa?) rahanansaitsemisbisnesta.
Sihanoukin rannalla oli muitakin kuin kerjalaisia. Siella kuljeskeli pitkin rantoja kymmenia naisia korit kasivarsillaan ja korissa hierontaoljya, likainen liina ja jalkojenhoitovalineita. "Madame, massage, madame, foodcare"oli lause, joka heratti noin joka 20. sekunti, jos olit torkahtanut lepotuoliisi. Iltapaivisin parveili rannoilla lapsia, toisilla hedelmakori paalaella, toisilla itsetehtyja kasitoita. Ostettavaa olisi ollut koko ajan ja myyjat olivat saalimattomia. Et takuulla paassyt nukahtamaan etka voinut lukeakaan, silla jos et vastannut mitaan heidan myyntiyrityksiinsa, he nykivat kupeesta.

Huomenna jatkan matkaa Saigoniin. Mieli tekisi hurjasti jo lopettaa matka ja paasta kotiin. Mutta hittovie MIHIN KOTIIN? Ja sitapaitsi Euroopassa on se talvi eika minulla ole muuta kuin sandaalit ja shortsit....joten....