On aika juoksennella kaupungeissa,katsoa kaikki nahtavyydet, tutkia rakennusten tyylit, paneutua ihmisten ilmeisiin, hymyilla vastaantulijoille tai sitten ei. On aika tipauttaa lantti kerjalaisen kippoon, aika sulkea silmat ja olla nakematta kurjuutta.
On aika meren. Se on nyt. Aika aaltojen pauhulle, aika antaa tuulen sekoittaa hiuksesi, vaeltaa pitkin valkeata rantaa, kerata kauneimmat simpukat, uida, maata auringossa tai varjossa. On aika, on aika...On ajatusten aika. Mui Nen aika.
Mui Ne on kymmenen kilometrin pituinen rantapatka viiden tunnin bussimatkan paassa Saigonista, Etela-Kiinan meren rannalla, palmurantaa, hotelleja, siella taalla joku perhekauppa, joka myy coca-colaa ja aurinkovoidetta..
Se mika puuttuu, onneksi, on se mahdoton kaupankaynti ja kerjalaisten virta, mika oli osa Sihanoukvillen rantaelamaa Kamputseassa. Taalla nakyy siella sun taalla jokunen nuori tytto kori kasivarrellaan joka jo kaukaa - jos satut katsomaan siihen suuntaan - kysyy ilmeellaan, tahdotko hierontaa. Kukaan ei tule lahelle. Kukaan ei hairitse.
Nama Vietnamin tytot ovat oudosti pukeutuneita, ennen kuin ymmartaa pukeutumisen tarkoituksen. Heilla on kaikilla se suuri sateenvarjohattu, joka suojaa seka auringolta etta sateelta, sen lisaksi kasvojen alaosaa peittava naamio, pitkahihaiset ja - lahkeiset vaatteet ja useilla kasineetkin. Nama neidot eivat halua ruskettua, on hienoa olla vaaleahipiainen. Saigonissa kyparan allakin oli jonkinlainen naamio, se peitti takaa niskankin, ettei vaan aurinko paassyt kasiksi mihinkaan osaan.

Tana aamuna herasin ennen auringonnousua ja kun se valaisi rantaa ennen kuutta kipaisin rannalle. Halusin tutkia aarteet, mita aallot olivat tuoneet rantaan. Uusia ihania simpukoita, kaunis kappale jotain puunoksaa, jonka yritan saada ehjana mukaani. Roskaa, pullonpalasia, sita tyypillista rantakamaa. Mutta simpukat ovat mahtavia. Kerasin niita monta kiloa ja tiedan jo etukateen, etta en voi niita kaikkia ottaa mukaani. Illalla on valintojen aika.

Jalassani on mustelma. Juuri siina kohtaa, mihin ensimmainen makarainen ja viimeinen hyttynen vuosittain iskee hampaansa\karsansa\piikkinsa. Siina vasemman nilkan sisapuolella, kuusi senttia luusta kaakkoon, siina se on se herkullinen kohta, jota meikalainen ei voi ymmartaa, Mutta HE ymmartavat sen nakojaan. Tajusipas taman tama kamputsealainenkin peto, joka siihen iski. Nyt on seutukunta mustankeltaisen kukertava. Ja antaas olla, viimeistaan kun paasen Marjarantaan, variskaala taas uusiintuu.

Palaan ajatuksissani Saigoniin, niihin muutamaan hammastyttavaan hetkeen, joiden aikana ehdin tajuta sen kauneuden ennen pimeata.
Saigon tuntui valmistautuvan ottamaa uutta vuotta vastaan juhlallisesti.Kadut, talot ja niiden ovenpielet oli koristeltu. Jollei puissa ollut kukkia, niihin riputstettiin paperikukkia. Aprikoosin kukka on heille jonkinlainen onnen symboli. Niita nakyi kaikkialla, jos ei aitoina niin sitten paperisina.
Illalla paloi noiden suurten bulevardien yli ripustettuja keltaisia valokukkasia. Ihmettelin paivalla, miksi jotkut puistot olivat suljettu. Aamulla tajusin, etta niita valmisteltiin yon aikana juhlaan. Niihin oli tuotu satoja kukkivia puita ja pensaita. Ensi viikolla, kun se uusi vuosi on, en taida olla oikein missaan, ehka jollain rannalla. Hanoissakin uusi vuosi on kuulemma nakemisen arvoinen, mutta en taida ehtia sinne asti.

Ny on sitten aika lahtea katsomaan jotain kalastajakylia ja valkoisia ja keltaisia hiekkadyyneja.
Moit.