Hyvaa Uutta Vuotta.
Tanaan on siis alkanut uusi puhvelin vuosi taalla pain maailmaa. Sita vietan nyt Hanoissa noin 12 asteessa ja olen palellut kesahepenissani aika tavalla jo lentokentalta asti. Kassit eilen hotelliin ja markkinoille ostamaan lamminta ylle. Yllatys yllatys, kaupat ja markkinat oli suljettu, vain uuden vuoden onnenkamaa oli katujen varsilla. Ja kukkia, kukkia, kukkia joka puolella. Siina missa etelaisen Vietnamin kadunvarret tarjosivat keltaisia aprikoosin kukkia ja kumquatia, on taalla pohjoisessa vaaleanpunainen persikankukka valttia.
- Jostain kadun varrelta loysin kuitenkin myyjan, joka oli levittanyt lajaan (kamalaa kun ei ole ae-kirjainta) kasan halpoja puseroita ja loysinhan mina sielta itselleni kaksi lamminta, jopa erittain lamminta puseroa. 3 dollaria kappale.
Kavelin illalla taas aikani ja ihmettelin tata Hanoita. Yolla palelin hotellihuoneessa ja valmistauduin kylmaan paivaankin ja siihen, etta tanaan on kaikki edelleen kiinni, onhan tama paiva heidan joulunsa, vuoden suurin merkkipaiva ja useille ainoata aikaa, jolloin levataan.
Aamulla hotellissa ilmoitettiin, etta hotellin ruokapuhvetti on avoinna ilmaiseksi koko paivan, kaikki toivottelivat hyvaa uutta vuotta ja jokapojan -ja tyton ilme oli yhta hymya.
Mutta kaikki paikat ovat kiinni ja ulkona on kylma ja minulla on ohuet kesacaprit jalassani, joten mieli oli vahan siihen suuntaan, etta harmi etta jatin sen etelan. Ulos piti kuitenkin menna, kaupunkia piti nahda. Kiersin pienen jarven, kuljin erilaisia mutta hiljaisia katuja pitkin. Moottoripyorat olivat kotona, jopa jalkakaytavilla saattoi silloin talloin kulkea. Sitten nain avonaisen kaupan, fiksunnakoisen, joka myi urheilutakkeja ja tietysti menin sisaan, eihan tassa pelkalla puserolla tarkene, Laosissakin saattaa olla yhta kylmaa ja viela on pari viikkoa ainakin edessa. Nuori kaupanomistaja antoi ensimmaiseksi, kun astuin ovesta sisaan, 5000-lappusen (dongia, n. 35 senttia) onnenrahaksi ja toivotti uudet vuodet.
Ensimmainen kerta, kun saan kaupassa rahaa, yleensa jatan niihin rahojani.
Juttelimme aikamme ja etsin sopivaa takkia, ei mitaan turkisvuorisia, ei mitaan liian paksua ja painavaa eika mitaan vietnamilaismallista vaan jotain reilua ohutta sateen ja tuulen kestavaa, johon lammin pusakka mahtuu hyvin alle. Sopiva loytyi, jopa kokokin oli omaani, eika noita 34 numeroisia. Hinta tuntui kylla aika kalliilta kahden viikon kayttoa varten, mutta jotainhan oli saatava, jos ei halua sairastua. Juuri kun mietin ruveta kayttamaan (aika hyvaa) tinkimistaitoani, han sanoi, etta se maksaa sitten 1 US dollarin. Luulin kuulleeni vaarin.
- Olet ensimmainen asiakas tana vuonna ja tuot minulle onnea, sen yhden dollarin pidan onnen rahanani, han sanoi ja asia oli selva. Kun viela kirjoitin kassakirjaan kiitokseni ja onnentoivotukseni talle vuodelle olin onnellinen yhden dollarin uuden takin omistaja.
Etta sellaisia tapoja taalla.
Takkikaupan jalkeen loysin kauniin vanhan pagodan, kirjallisuuspagoda nimeltaan, joka on kai ainoa paikka joka on tanaan auki. Aikamoinen pagoda se olikin. Eika vain yksi, vaan niita oli varmaan kymmenkunta. Ihmisia oli valtavasti, rukoilijoita ja suitsukkeenpolttajia oli kaikissa niissa pagodan osissa, joissa oli alttarit. Alue oli valtava ja erittain kaunis, hoidettu ja mielenkiintoinen ja enka tieda siita oikeastaan mitaan. Ainakin Konfutsiuksen kuvia siella oli, samoin noin tuhat vuotta sitten elaneiden kuninkaiden patsaita ja kertomuksia heista. Kai he olivat asuneet juuri naissa rakennuksissa. Monet rakennukset olivat puuta. Ja markkinat oli siellakin, myytavana kaikenlaisia onnenkuvia ja -esineita.
Hotellissa on koko paivan ilmainen puhvettitarjoilu ja annoin hyvan onneni kiertaa antamalla ravintolan pojille aika hyvat juomarahat, siis takalaisittain hyvat.
Tata kylmaa jatkuu kuulemma viela muutaman paivan, samoin ovat kaikki paikat suljettuja ainakin kaksi paivaa.
Onneksi telkkarista tulee leffoja joka kanavalta, englanniksikin jopa.
maanantai 26. tammikuuta 2009
lauantai 24. tammikuuta 2009
viimeinen paiva Hoi An`issa
Sataa ja se tuntuu hyvalta. Kuala Lumpurin jalkeen en olekaan nahnyt sadetta. Oikeastaan olen aina pitanyt siita. Muistan kun kouluaikana nautin kulkea pitkin Kaivopuiston rantaa sateessa valittamatta siita, olinko marka tai en. Luonnollisesti silloin piti olla kesa ja sen sateen lammin kuten nyt.
Tana aamuna laksin taas keskustaan hotellibussilla, sontikka mukanani. Siina pikkubussissa olin vain mina ja itavaltalainen mies, jonka olen kohdannut taalla parina paivana. Mina hyvin kasvatettuna ja kohteliaana ihmisena olen tottunut tervehtimaan kanssaihmisiani ja vahan hammastellen olen nyt huomannut etta tata tyyppia ei kannata tervehtia, vastausta ei tule, ei edes salasilmayksia. Han on taalla mieskaverinsa kanssa ja jo pitkan elamankokemuksen jalkeen olen tullut todenneeksi, etta oikeastaan juuri kaverit, jotka eivat tykkaa tytoista, ovat juuri ne kaikkein ystavallisimmat, kivoimmat ja helpoimmat, tama onosi murjaani... Tulimme kaupungilta takaisin samalla shuttlebussilla ja kiusasin hanta ja snoin taas paivaa. -groehm, oli vastaus ja katse ikkunasta ulos. Naurattaa.
Toisin on sitten Jack, huonenaapurini, joka sanoi eilen illalla, etta minua ei sitten millaan saa kasiin, aina karkaan johankin suuntaan. Kai se on tama totuttu vapaudenkaipuuni, en halua etta minuun tarrataan (henkisesti) enka mina halua tarrautua itse. ( Paitsi jos nyt tulisi joku ihmeotus....)
Jack on muuten todella mainio tyyppi, ja olen kylla
aika monet hetket jutellutkin hanen kanssaan, esim aamiaisilla ja illalla ensin terassejamme erottavan ristikon lapi,sittenniiden edessa ja sitten
hotellin jokikkahvilassa - ja eikos sen pitaisi jo riittaakin halle...
Jack on syntynyt Kolumbiassa, omaa USAn passinja se on hanen mielestaan maailman paras passi ja paras maa ja varsinkin nyt kun presidentti vaihtui. Jack on taalla toissa, jotain sahkohommia. Han on tyoskennellyt 92 maassa, jopa Suomen Turussakin. Australia on seuraava
Vietnamin jalkeen ja sitten hommat maailmalla ovat loppu ja han palaa Amerikkaan, repii passinsa eika ikina enaa astu sielta ulos. Siella on tiedossa jotain nuklear-hommia. Hanen kanssaan on helppo jutella, han kuuntelee jopa ja hanella on huumoria. Han on eronnut, niinpa kuka nainen jaksaa olla miehen kanssa, joka on toissa 92 maassa ja hanella on kaksi aikuista tytarta siella Usassa.
Kaupungilla loysin taas uusia ihania paikkoja, taloja kuin feng shuin oppikirjoista, puistoja, pikkupihoja talojen takana ja sitten loysin SEN talonkin. SE talo oli pieni matala rakennus, vaaleansininen variltaan . Siina oli ehka kolme huonetta ja se aidan takana oleva pikku puutarha oli sensatiomainen. Vanha mies meni juuri potrista sisaan kun kurkin aidan lapi ja huokailin. Ei han osannut englantia, mutta ymmarsi kylla kun hoin beautifulia ja oli onnellisen ja ylpean nakoinen. Sain kutsun sisalle kun siina aikamme hymyilimme toisillemme ja siella aloin jo melkein laskea rahojani, etta jos vaikka ostaisi taman. Vahan tavaraa, mutta millaista tavaraa... no, mina tietysti vahan modernisoisin keittiota ym. En huomannut kysya, joskos taalla olisi emannan paikka vapaana...Enka tajunnut ottaa edes valokuvaa. Mutta se oli SE minun unelmieni talo, eika vahiten sen puutarhankaan tahden. Se naytti olevan miehen rakkaus, silla kun seisoimme siella, han nyppi jjatkuvasti jotain.. Keltainen aprikoosipuupensas oli hanellakin, ihan bonsain nakoisena. No huomenna mina lennan Hanoihin ja talo jaa tanne. Toivotan miehelle pitkaa ikaa ja hyvaa terveytta ihanassa kodissaan.
Huomenna on TETin, uuden vuoden aatto.
Uutena vuonna ei kukaan saa sanoa pahaa sanaa tai se tietaa huonoa onnea koko vuodeksi. Henkilo, jolta on joku kuollut taman vuoden aikana, ei saa tavata ystaviaan, vain sukulaisiaan, silla muuten han tuottaa huonoa onnea tapaamilleen. Ensimmainen hekilo, jonka jokainen haluaisi tavata uutena vuotena, on toivon mukaan onnellinen menestyva keski-ikainen henkilo, se tietaa hyvaa onnea.
Taloja siivotaan, pienetkin kolot puhdistetaan, silla kodin henget tutkivat kaiken tarkkaan. Aitoja, taloja maalataan, puut pensaat, kamarat ikkunat koristellaan onnen symbolein. Esi-isat tulevat vierailulle uutena vuotena, heille jarjestetaan alttarille tarjottavaa.
Tama kaikki tuntuu hurjan mielenkiintoiselta - ja ennen kaikkea kauniilta. Punaisia ja keltaisia lampetteja on joka puolella. Vahinko etta olen liian laiska lahtemaan nyt illalla enaa kaupungille (5 km), siella on varmaan kaunis valaistus noista lampeteista ja lampuista.
Katsotaan sitten millainen on Hanoin uusi vuosi huomenna
Tana aamuna laksin taas keskustaan hotellibussilla, sontikka mukanani. Siina pikkubussissa olin vain mina ja itavaltalainen mies, jonka olen kohdannut taalla parina paivana. Mina hyvin kasvatettuna ja kohteliaana ihmisena olen tottunut tervehtimaan kanssaihmisiani ja vahan hammastellen olen nyt huomannut etta tata tyyppia ei kannata tervehtia, vastausta ei tule, ei edes salasilmayksia. Han on taalla mieskaverinsa kanssa ja jo pitkan elamankokemuksen jalkeen olen tullut todenneeksi, etta oikeastaan juuri kaverit, jotka eivat tykkaa tytoista, ovat juuri ne kaikkein ystavallisimmat, kivoimmat ja helpoimmat, tama onosi murjaani... Tulimme kaupungilta takaisin samalla shuttlebussilla ja kiusasin hanta ja snoin taas paivaa. -groehm, oli vastaus ja katse ikkunasta ulos. Naurattaa.
Toisin on sitten Jack, huonenaapurini, joka sanoi eilen illalla, etta minua ei sitten millaan saa kasiin, aina karkaan johankin suuntaan. Kai se on tama totuttu vapaudenkaipuuni, en halua etta minuun tarrataan (henkisesti) enka mina halua tarrautua itse. ( Paitsi jos nyt tulisi joku ihmeotus....)
Jack on muuten todella mainio tyyppi, ja olen kylla
aika monet hetket jutellutkin hanen kanssaan, esim aamiaisilla ja illalla ensin terassejamme erottavan ristikon lapi,sittenniiden edessa ja sitten
hotellin jokikkahvilassa - ja eikos sen pitaisi jo riittaakin halle...
Jack on syntynyt Kolumbiassa, omaa USAn passinja se on hanen mielestaan maailman paras passi ja paras maa ja varsinkin nyt kun presidentti vaihtui. Jack on taalla toissa, jotain sahkohommia. Han on tyoskennellyt 92 maassa, jopa Suomen Turussakin. Australia on seuraava
Vietnamin jalkeen ja sitten hommat maailmalla ovat loppu ja han palaa Amerikkaan, repii passinsa eika ikina enaa astu sielta ulos. Siella on tiedossa jotain nuklear-hommia. Hanen kanssaan on helppo jutella, han kuuntelee jopa ja hanella on huumoria. Han on eronnut, niinpa kuka nainen jaksaa olla miehen kanssa, joka on toissa 92 maassa ja hanella on kaksi aikuista tytarta siella Usassa.
Kaupungilla loysin taas uusia ihania paikkoja, taloja kuin feng shuin oppikirjoista, puistoja, pikkupihoja talojen takana ja sitten loysin SEN talonkin. SE talo oli pieni matala rakennus, vaaleansininen variltaan . Siina oli ehka kolme huonetta ja se aidan takana oleva pikku puutarha oli sensatiomainen. Vanha mies meni juuri potrista sisaan kun kurkin aidan lapi ja huokailin. Ei han osannut englantia, mutta ymmarsi kylla kun hoin beautifulia ja oli onnellisen ja ylpean nakoinen. Sain kutsun sisalle kun siina aikamme hymyilimme toisillemme ja siella aloin jo melkein laskea rahojani, etta jos vaikka ostaisi taman. Vahan tavaraa, mutta millaista tavaraa... no, mina tietysti vahan modernisoisin keittiota ym. En huomannut kysya, joskos taalla olisi emannan paikka vapaana...Enka tajunnut ottaa edes valokuvaa. Mutta se oli SE minun unelmieni talo, eika vahiten sen puutarhankaan tahden. Se naytti olevan miehen rakkaus, silla kun seisoimme siella, han nyppi jjatkuvasti jotain.. Keltainen aprikoosipuupensas oli hanellakin, ihan bonsain nakoisena. No huomenna mina lennan Hanoihin ja talo jaa tanne. Toivotan miehelle pitkaa ikaa ja hyvaa terveytta ihanassa kodissaan.
Huomenna on TETin, uuden vuoden aatto.
Uutena vuonna ei kukaan saa sanoa pahaa sanaa tai se tietaa huonoa onnea koko vuodeksi. Henkilo, jolta on joku kuollut taman vuoden aikana, ei saa tavata ystaviaan, vain sukulaisiaan, silla muuten han tuottaa huonoa onnea tapaamilleen. Ensimmainen hekilo, jonka jokainen haluaisi tavata uutena vuotena, on toivon mukaan onnellinen menestyva keski-ikainen henkilo, se tietaa hyvaa onnea.
Taloja siivotaan, pienetkin kolot puhdistetaan, silla kodin henget tutkivat kaiken tarkkaan. Aitoja, taloja maalataan, puut pensaat, kamarat ikkunat koristellaan onnen symbolein. Esi-isat tulevat vierailulle uutena vuotena, heille jarjestetaan alttarille tarjottavaa.
Tama kaikki tuntuu hurjan mielenkiintoiselta - ja ennen kaikkea kauniilta. Punaisia ja keltaisia lampetteja on joka puolella. Vahinko etta olen liian laiska lahtemaan nyt illalla enaa kaupungille (5 km), siella on varmaan kaunis valaistus noista lampeteista ja lampuista.
Katsotaan sitten millainen on Hanoin uusi vuosi huomenna
perjantai 23. tammikuuta 2009
Mui Nesta Hoi Aniin
Mui Ne ajatuksia:
Aallot lyovat rantaan. Tuulee.Mesopotamialaisilla pyoreilla kaukaloilla soutavat pojat paasevat ihmeen nopeasti eteenpain. Vaikka tama paikka on Vietnamin itapuolella (katsokaa karttaa), luulin tulleeni aivan hompaksi kun nain auringon laskevan suoraan edessa, eli sen pitaisi kartan mukaan olla siis itaa. Oli yritettava selittaa itselleen, etta tama rantaviiva ei olekaan suoraa viivaa vaan kiemurtelee sinne sun tanne, joten saattaa se aurinko ihan hyvin sitten laskea ja nousta talleenkin. Joka tapauksessa, talta rantaviivalta nakee seka auringon nousun etta laskun. Kaunista.
Eras hotellin ruotsalaisista on asettanut simpukkasaaliinsa verannalleen. No, minun saaliini on viela parempi.
Tahan viereeni tuli Canary Hotellin aitikoira, jota saan rapsutella. Se vinkuu onnesta. Ei taida olla ollut lahiaikoina muita rapsuttajia. Ajattelen Blackya ja minun tulee ikava sita.
On minulla muitakin ikava, esim. hirmukova ikava lapsiani. Olen mina aikamoinen aiti ja mummokin viela. Aina maailmalla ja tyontamassa ikavoimisasiat syrjaan. Lohduttaudun silla, etta ei minua tosissaan kukaan tarvitse, aikaihmiset...
Perusta kylla tulee ikavoivia maileja edelleen, mutta siita ei nyt puhuta.
Eldanka-jarven jaa, se on mennytta elamaa...
******
Mui Nen jalkeen olin yhden yon 5 tuntia pohjoiseen ja sielta lensin seuraavana aamuna Hoi Aniin, jossa nyt olen jo kolmatta paivaa. Oikeammin sen laidalla, joen ja meren kohtauspaikassa, ihastuttavassa hotellissa ja kulmassa, vaikka vahintain yhta ihastuttava on Hoi Anin pieni ja vanha kaupunki itsekin. Hurmaava kerrassaan. Olin siella vain kolmisen tuntia ja huomenna menen uudelleen, koko paivaksi kenties. Se on kaupunki, jonka seka amerikkalaiset etta vietnamilaiset yhteistuumin jattivat pommittamatta sodan aikana - kai juuri sen kauneuden tahden. Siella on ikivanhoja mutta aika hyvakuntoisia ja kai kunnostettuja taloja kiinalaisine kiemuroineen. Sen ennenvanhainen vaki on ollut suurimmalta osaltaan kiinalaisia ja heita on vielakin, mutta heidan sanotaan olevan niin sulautunut vietnamilaisiin, ettei kukaan juuri ajattelekaan heidan kiinalaisia juuriaan.
Vahinko, etten osaa laittaa tahan valokuvia, kuvatulva tulee kai sitten kun olen oman koneeni kimpussa taas Kuala Lumpurissa.
Tanaan tilasin auton ja ajatutin itseni Huen kaupunkiin, sekin mukava kokemus. 120 km taalta. Siella oli vanhoja kauniita pagodeja ja mm entisen keisarin kielletty kaupunki Pekingin malliin ja senkin kauneus ja sopusuhtaisuus oli edelleen hyvin nakyvissa, vaikka osa siita olikin raunioina. Hue on taiteiden ja kauniin arkkitehtuurin kaupunki eika yhtaan kaduta, etta menin, vaikka oikeastaan en halunnut menna. Rakennukset olivat taas satumaisia (melkein).
Ostin sielta heinasirkkataulun, silkkilangoin kirjottu heinasirkka sen otuksen muistoksi, joka pelotteli minua Mekong-Deltalla bussissa. Raamit olisi saanut samaan hintaan, mutta eihan taalta nyt ihan KAIKKEA voi mukanaan kuljettaa. Kavin myos torilla, markkinoilla, joka nyt nain uuden vuoden kunniaksi oli aivan kaaokseen asti taynna ihmisia. Uudenvuoden kraasaa, lampetteja, punaisia onnenkortteja, suitsukkeita, vaatteita kollarista alkaen ja aivan kaikkea muutakin mita suinkin voi ajatella oli kattoon asti tarjolla. Ihastuin yhteen kiinalaismalliseen tosikitschpesuvatiin, mutta kuten sanottu, eihan taalta nyt IHAN KAIKKEA voi mukaansa ottaa. Oli joitakin niin hulluja juttuja, etta ihan niiden hulluuden vuoksi ne olisivat olleet kivoja...
Huomenna tutustun perusteellisesti Hoi Aniin.
Aallot lyovat rantaan. Tuulee.Mesopotamialaisilla pyoreilla kaukaloilla soutavat pojat paasevat ihmeen nopeasti eteenpain. Vaikka tama paikka on Vietnamin itapuolella (katsokaa karttaa), luulin tulleeni aivan hompaksi kun nain auringon laskevan suoraan edessa, eli sen pitaisi kartan mukaan olla siis itaa. Oli yritettava selittaa itselleen, etta tama rantaviiva ei olekaan suoraa viivaa vaan kiemurtelee sinne sun tanne, joten saattaa se aurinko ihan hyvin sitten laskea ja nousta talleenkin. Joka tapauksessa, talta rantaviivalta nakee seka auringon nousun etta laskun. Kaunista.
Eras hotellin ruotsalaisista on asettanut simpukkasaaliinsa verannalleen. No, minun saaliini on viela parempi.
Tahan viereeni tuli Canary Hotellin aitikoira, jota saan rapsutella. Se vinkuu onnesta. Ei taida olla ollut lahiaikoina muita rapsuttajia. Ajattelen Blackya ja minun tulee ikava sita.
On minulla muitakin ikava, esim. hirmukova ikava lapsiani. Olen mina aikamoinen aiti ja mummokin viela. Aina maailmalla ja tyontamassa ikavoimisasiat syrjaan. Lohduttaudun silla, etta ei minua tosissaan kukaan tarvitse, aikaihmiset...
Perusta kylla tulee ikavoivia maileja edelleen, mutta siita ei nyt puhuta.
Eldanka-jarven jaa, se on mennytta elamaa...
******
Mui Nen jalkeen olin yhden yon 5 tuntia pohjoiseen ja sielta lensin seuraavana aamuna Hoi Aniin, jossa nyt olen jo kolmatta paivaa. Oikeammin sen laidalla, joen ja meren kohtauspaikassa, ihastuttavassa hotellissa ja kulmassa, vaikka vahintain yhta ihastuttava on Hoi Anin pieni ja vanha kaupunki itsekin. Hurmaava kerrassaan. Olin siella vain kolmisen tuntia ja huomenna menen uudelleen, koko paivaksi kenties. Se on kaupunki, jonka seka amerikkalaiset etta vietnamilaiset yhteistuumin jattivat pommittamatta sodan aikana - kai juuri sen kauneuden tahden. Siella on ikivanhoja mutta aika hyvakuntoisia ja kai kunnostettuja taloja kiinalaisine kiemuroineen. Sen ennenvanhainen vaki on ollut suurimmalta osaltaan kiinalaisia ja heita on vielakin, mutta heidan sanotaan olevan niin sulautunut vietnamilaisiin, ettei kukaan juuri ajattelekaan heidan kiinalaisia juuriaan.
Vahinko, etten osaa laittaa tahan valokuvia, kuvatulva tulee kai sitten kun olen oman koneeni kimpussa taas Kuala Lumpurissa.
Tanaan tilasin auton ja ajatutin itseni Huen kaupunkiin, sekin mukava kokemus. 120 km taalta. Siella oli vanhoja kauniita pagodeja ja mm entisen keisarin kielletty kaupunki Pekingin malliin ja senkin kauneus ja sopusuhtaisuus oli edelleen hyvin nakyvissa, vaikka osa siita olikin raunioina. Hue on taiteiden ja kauniin arkkitehtuurin kaupunki eika yhtaan kaduta, etta menin, vaikka oikeastaan en halunnut menna. Rakennukset olivat taas satumaisia (melkein).
Ostin sielta heinasirkkataulun, silkkilangoin kirjottu heinasirkka sen otuksen muistoksi, joka pelotteli minua Mekong-Deltalla bussissa. Raamit olisi saanut samaan hintaan, mutta eihan taalta nyt ihan KAIKKEA voi mukanaan kuljettaa. Kavin myos torilla, markkinoilla, joka nyt nain uuden vuoden kunniaksi oli aivan kaaokseen asti taynna ihmisia. Uudenvuoden kraasaa, lampetteja, punaisia onnenkortteja, suitsukkeita, vaatteita kollarista alkaen ja aivan kaikkea muutakin mita suinkin voi ajatella oli kattoon asti tarjolla. Ihastuin yhteen kiinalaismalliseen tosikitschpesuvatiin, mutta kuten sanottu, eihan taalta nyt IHAN KAIKKEA voi mukaansa ottaa. Oli joitakin niin hulluja juttuja, etta ihan niiden hulluuden vuoksi ne olisivat olleet kivoja...
Huomenna tutustun perusteellisesti Hoi Aniin.
tiistai 20. tammikuuta 2009
Eilen siella hiekkadyyneilla kysyi nuori vietnamilainen nainen, olenko surullinen. Hammastyin. Miksi surullinen, kysyin. - Koska matkustat yksin, han sanoi. - Ei, ei ole tullut mieleenikaan olla surullinen.
Seuraavassa tilanteessa vanhempi vietnamilaisrouva Australiasta, sanoi, etta kuinka ihmeessa matkustan yksin, eihan kukaan matkusta yksin...
No, minapa matkustan, enka ole edes yhtaan surullinen.
Seuraavassa tilanteessa vanhempi vietnamilaisrouva Australiasta, sanoi, etta kuinka ihmeessa matkustan yksin, eihan kukaan matkusta yksin...
No, minapa matkustan, enka ole edes yhtaan surullinen.
maanantai 19. tammikuuta 2009
On aika juoksennella kaupungeissa,katsoa kaikki nahtavyydet, tutkia rakennusten tyylit, paneutua ihmisten ilmeisiin, hymyilla vastaantulijoille tai sitten ei. On aika tipauttaa lantti kerjalaisen kippoon, aika sulkea silmat ja olla nakematta kurjuutta.
On aika meren. Se on nyt. Aika aaltojen pauhulle, aika antaa tuulen sekoittaa hiuksesi, vaeltaa pitkin valkeata rantaa, kerata kauneimmat simpukat, uida, maata auringossa tai varjossa. On aika, on aika...On ajatusten aika. Mui Nen aika.
Mui Ne on kymmenen kilometrin pituinen rantapatka viiden tunnin bussimatkan paassa Saigonista, Etela-Kiinan meren rannalla, palmurantaa, hotelleja, siella taalla joku perhekauppa, joka myy coca-colaa ja aurinkovoidetta..
Se mika puuttuu, onneksi, on se mahdoton kaupankaynti ja kerjalaisten virta, mika oli osa Sihanoukvillen rantaelamaa Kamputseassa. Taalla nakyy siella sun taalla jokunen nuori tytto kori kasivarrellaan joka jo kaukaa - jos satut katsomaan siihen suuntaan - kysyy ilmeellaan, tahdotko hierontaa. Kukaan ei tule lahelle. Kukaan ei hairitse.
Nama Vietnamin tytot ovat oudosti pukeutuneita, ennen kuin ymmartaa pukeutumisen tarkoituksen. Heilla on kaikilla se suuri sateenvarjohattu, joka suojaa seka auringolta etta sateelta, sen lisaksi kasvojen alaosaa peittava naamio, pitkahihaiset ja - lahkeiset vaatteet ja useilla kasineetkin. Nama neidot eivat halua ruskettua, on hienoa olla vaaleahipiainen. Saigonissa kyparan allakin oli jonkinlainen naamio, se peitti takaa niskankin, ettei vaan aurinko paassyt kasiksi mihinkaan osaan.
Tana aamuna herasin ennen auringonnousua ja kun se valaisi rantaa ennen kuutta kipaisin rannalle. Halusin tutkia aarteet, mita aallot olivat tuoneet rantaan. Uusia ihania simpukoita, kaunis kappale jotain puunoksaa, jonka yritan saada ehjana mukaani. Roskaa, pullonpalasia, sita tyypillista rantakamaa. Mutta simpukat ovat mahtavia. Kerasin niita monta kiloa ja tiedan jo etukateen, etta en voi niita kaikkia ottaa mukaani. Illalla on valintojen aika.
Jalassani on mustelma. Juuri siina kohtaa, mihin ensimmainen makarainen ja viimeinen hyttynen vuosittain iskee hampaansa\karsansa\piikkinsa. Siina vasemman nilkan sisapuolella, kuusi senttia luusta kaakkoon, siina se on se herkullinen kohta, jota meikalainen ei voi ymmartaa, Mutta HE ymmartavat sen nakojaan. Tajusipas taman tama kamputsealainenkin peto, joka siihen iski. Nyt on seutukunta mustankeltaisen kukertava. Ja antaas olla, viimeistaan kun paasen Marjarantaan, variskaala taas uusiintuu.
Palaan ajatuksissani Saigoniin, niihin muutamaan hammastyttavaan hetkeen, joiden aikana ehdin tajuta sen kauneuden ennen pimeata.
Saigon tuntui valmistautuvan ottamaa uutta vuotta vastaan juhlallisesti.Kadut, talot ja niiden ovenpielet oli koristeltu. Jollei puissa ollut kukkia, niihin riputstettiin paperikukkia. Aprikoosin kukka on heille jonkinlainen onnen symboli. Niita nakyi kaikkialla, jos ei aitoina niin sitten paperisina.
Illalla paloi noiden suurten bulevardien yli ripustettuja keltaisia valokukkasia. Ihmettelin paivalla, miksi jotkut puistot olivat suljettu. Aamulla tajusin, etta niita valmisteltiin yon aikana juhlaan. Niihin oli tuotu satoja kukkivia puita ja pensaita. Ensi viikolla, kun se uusi vuosi on, en taida olla oikein missaan, ehka jollain rannalla. Hanoissakin uusi vuosi on kuulemma nakemisen arvoinen, mutta en taida ehtia sinne asti.
Ny on sitten aika lahtea katsomaan jotain kalastajakylia ja valkoisia ja keltaisia hiekkadyyneja.
Moit.
On aika meren. Se on nyt. Aika aaltojen pauhulle, aika antaa tuulen sekoittaa hiuksesi, vaeltaa pitkin valkeata rantaa, kerata kauneimmat simpukat, uida, maata auringossa tai varjossa. On aika, on aika...On ajatusten aika. Mui Nen aika.
Mui Ne on kymmenen kilometrin pituinen rantapatka viiden tunnin bussimatkan paassa Saigonista, Etela-Kiinan meren rannalla, palmurantaa, hotelleja, siella taalla joku perhekauppa, joka myy coca-colaa ja aurinkovoidetta..
Se mika puuttuu, onneksi, on se mahdoton kaupankaynti ja kerjalaisten virta, mika oli osa Sihanoukvillen rantaelamaa Kamputseassa. Taalla nakyy siella sun taalla jokunen nuori tytto kori kasivarrellaan joka jo kaukaa - jos satut katsomaan siihen suuntaan - kysyy ilmeellaan, tahdotko hierontaa. Kukaan ei tule lahelle. Kukaan ei hairitse.
Nama Vietnamin tytot ovat oudosti pukeutuneita, ennen kuin ymmartaa pukeutumisen tarkoituksen. Heilla on kaikilla se suuri sateenvarjohattu, joka suojaa seka auringolta etta sateelta, sen lisaksi kasvojen alaosaa peittava naamio, pitkahihaiset ja - lahkeiset vaatteet ja useilla kasineetkin. Nama neidot eivat halua ruskettua, on hienoa olla vaaleahipiainen. Saigonissa kyparan allakin oli jonkinlainen naamio, se peitti takaa niskankin, ettei vaan aurinko paassyt kasiksi mihinkaan osaan.
Tana aamuna herasin ennen auringonnousua ja kun se valaisi rantaa ennen kuutta kipaisin rannalle. Halusin tutkia aarteet, mita aallot olivat tuoneet rantaan. Uusia ihania simpukoita, kaunis kappale jotain puunoksaa, jonka yritan saada ehjana mukaani. Roskaa, pullonpalasia, sita tyypillista rantakamaa. Mutta simpukat ovat mahtavia. Kerasin niita monta kiloa ja tiedan jo etukateen, etta en voi niita kaikkia ottaa mukaani. Illalla on valintojen aika.
Jalassani on mustelma. Juuri siina kohtaa, mihin ensimmainen makarainen ja viimeinen hyttynen vuosittain iskee hampaansa\karsansa\piikkinsa. Siina vasemman nilkan sisapuolella, kuusi senttia luusta kaakkoon, siina se on se herkullinen kohta, jota meikalainen ei voi ymmartaa, Mutta HE ymmartavat sen nakojaan. Tajusipas taman tama kamputsealainenkin peto, joka siihen iski. Nyt on seutukunta mustankeltaisen kukertava. Ja antaas olla, viimeistaan kun paasen Marjarantaan, variskaala taas uusiintuu.
Palaan ajatuksissani Saigoniin, niihin muutamaan hammastyttavaan hetkeen, joiden aikana ehdin tajuta sen kauneuden ennen pimeata.
Saigon tuntui valmistautuvan ottamaa uutta vuotta vastaan juhlallisesti.Kadut, talot ja niiden ovenpielet oli koristeltu. Jollei puissa ollut kukkia, niihin riputstettiin paperikukkia. Aprikoosin kukka on heille jonkinlainen onnen symboli. Niita nakyi kaikkialla, jos ei aitoina niin sitten paperisina.
Illalla paloi noiden suurten bulevardien yli ripustettuja keltaisia valokukkasia. Ihmettelin paivalla, miksi jotkut puistot olivat suljettu. Aamulla tajusin, etta niita valmisteltiin yon aikana juhlaan. Niihin oli tuotu satoja kukkivia puita ja pensaita. Ensi viikolla, kun se uusi vuosi on, en taida olla oikein missaan, ehka jollain rannalla. Hanoissakin uusi vuosi on kuulemma nakemisen arvoinen, mutta en taida ehtia sinne asti.
Ny on sitten aika lahtea katsomaan jotain kalastajakylia ja valkoisia ja keltaisia hiekkadyyneja.
Moit.
sunnuntai 18. tammikuuta 2009
Saigonissa ja sielta pois. En tieda pitaisiko itkea vai nauraa
Aika on taas hurahtanut. Saigonin aika loppui tana aamuna eika siella ollut mahdollista kirjoittaa blogia, koska kohdalleni sattui aina niin hullut nappaimisto, ettei paljonkaan viitsinyt niita hakata, postia luin silloin talloin. Aika tyhjaa oli. Ovat tainneet ystavat unohtaa, mutta omapahan on vika, mitas laksin nain kauas pois.
En tieda mita sanoisin tanaan Saigonista. Eilen aamulla olisin tiennyt. Eiliseen iltapaivaan asti se oli mielestani aivan kamala paikka. Kadut olivat likaisia ja jalkakaytavat olivat mopoja ja autoja taynna ja jalankulkijat puikkelehtivat autokaduilla jayrittivat katsoa viiteen suuntaan yhta aikaa ettei vaan kukaan tai mikaan ajanut paalle. Kaikki tonivat toisiaan, jokainen ajatteli vain itseaan ja omaa menoaan, niin autot, motskarit, pyorat kuin jalankulkijatkin. Kaikki 3,5 miljoonaa mopoa - ihan totta niin paljon niita on - olivat aina sattumalta juuri siella missa minakin olin. Olin totisesti tulla hulluksi. Katujen ylitys oli yhta painajaista. Usein mietin reunalla niin kauan, etta joku rohkea vietnamilainen tarttui kasipuolesta ja sitten mentiin sekaan. Ihme ja kumma, kukaan ei ajanut paalle, enka liioin nahnyt ainoatakaan kolaria tai paalle ajoa. Joku sanoikin, etta harvoin mitaan tapahtuu.
Kavelin tuntitolkulla myos Cholonissa, China-townissa, jossa Ting-Hang asui, ennen kuin pakeni ja paasi Sveitsiin. Luultavasti nain talonkin jossa han asui, kirjoitimmehan niin kauan silloin nuoruudessamme niita kirjeita, etta osoite jai muistiin.
Manasin Saigonin ja sen kadut, manasin hotellialueeni ja sita hirveata puikkelehdintaa, manasin mopot, ihmiset ja ihan kaikki.
Ja sitten....Alkaa vain kertoko kellekaan sita mita nyt tunnustan...havettaa hirveasti.
Menin viimeisena paivanani postiin / Achtung Mari, taas on paketti tulossa liikoja kamojani...
Ja koska olin kavellyt sina paivana ainakin 10 km noiden 3,5 miljoonan mopon ja 3,5 ja yhden ihmisen seassa, en enaa jaksanut vaan otin taksin. Ja mita ihmetta, taksi kuljetteli minua pitkin leveita bulevardeja, ohi upeiden liikkeiden, joulu - eikun uuden vuoden valojen ja valaistusten ohi, kauniiden ranskalaisten tekemien palatsien ohi, oltiin kuin Pariisissa ja Champs Elyseella valilla. Kaikki mopot olivat kaduilla, jalkakaytavat olivat jalankulkijoita varten ja ne olivat LEVEAT. Hieroin silmiani ja luulin nakevinani unta. Siis, mina olin kurvaillut Saigonissa 5 kokonaista paivaa, melkein vihannut sita ja nyt illan jo hamartyessa nainkin aivan toisenlaisen kaupungin ja nain Saigon joen, jonka ranta-katu oli hoidettu ja taynna kahviloita, ravintoloita ja valaistuja laivoja. Nain puistoja, jotka oli koristeltu kukin ja kukkivin puin, ensi viikollahan on vuoden suurin juhla, Kiinalainen uusi vuosi, joka ei ole vain kiinalainen vaan myos vietnamilainen ja kaikka pannaan juhlakuntoon.
Naurattaa. Se saksalainen pariskunta, joka toi minut Saigonin IN-paikkaan (heidan mielestaan)
toi minut kyllakin alueelle, jota en tuntenut voivani adoptoida. Etsin ns. Saigonin sielua kaikki nuo 5 paivaa, eika minulla ollut aavistustakaan.
Taksi toi minut sitten hotelliini, Vaihdoin kiireesti vaatteet ja otin taas taksin ja takaisin SILLE alueelle, sille kauniille. Oli jo pimeaa, mutta otin irti mita sain. Valoja, valoja ja paljon iloisia ihmisia, valokuvattiin taas valojen edessa kuten Singaporessa jouluna.
Puolikuolleen mutta aika onnellisena tulin hotelliin takaisin, vaikka vahan harmittikin se, ett' olin jaanyt paljosta paitsi.
Aamulla bussiin ja ja baibai Saigon. Onneksi bussikin sitten kulki niita kauniita katuja pitkin ja nain, etta Saigonia rakennetaan hyvalla maulla ainakin pohjois-itasuuntaan.
Nut olen Mui Nessa, meren rannalla jalleen ja matkalla hissun kissun pohjoista kohti. Taalla olen kaksi paivaa, sitten yhden paivan jossakin muualla ja uuden vuoden jossain lahella Hue-kaupunkia. Vahitellen kohti Hanoita ja sielta Laosiin. Ensin tata ranta-aluetta kuitenkin. Tekee hyvaa sen Saigonin sekamelskan jalkeen.
En tieda mita sanoisin tanaan Saigonista. Eilen aamulla olisin tiennyt. Eiliseen iltapaivaan asti se oli mielestani aivan kamala paikka. Kadut olivat likaisia ja jalkakaytavat olivat mopoja ja autoja taynna ja jalankulkijat puikkelehtivat autokaduilla jayrittivat katsoa viiteen suuntaan yhta aikaa ettei vaan kukaan tai mikaan ajanut paalle. Kaikki tonivat toisiaan, jokainen ajatteli vain itseaan ja omaa menoaan, niin autot, motskarit, pyorat kuin jalankulkijatkin. Kaikki 3,5 miljoonaa mopoa - ihan totta niin paljon niita on - olivat aina sattumalta juuri siella missa minakin olin. Olin totisesti tulla hulluksi. Katujen ylitys oli yhta painajaista. Usein mietin reunalla niin kauan, etta joku rohkea vietnamilainen tarttui kasipuolesta ja sitten mentiin sekaan. Ihme ja kumma, kukaan ei ajanut paalle, enka liioin nahnyt ainoatakaan kolaria tai paalle ajoa. Joku sanoikin, etta harvoin mitaan tapahtuu.
Kavelin tuntitolkulla myos Cholonissa, China-townissa, jossa Ting-Hang asui, ennen kuin pakeni ja paasi Sveitsiin. Luultavasti nain talonkin jossa han asui, kirjoitimmehan niin kauan silloin nuoruudessamme niita kirjeita, etta osoite jai muistiin.
Manasin Saigonin ja sen kadut, manasin hotellialueeni ja sita hirveata puikkelehdintaa, manasin mopot, ihmiset ja ihan kaikki.
Ja sitten....Alkaa vain kertoko kellekaan sita mita nyt tunnustan...havettaa hirveasti.
Menin viimeisena paivanani postiin / Achtung Mari, taas on paketti tulossa liikoja kamojani...
Ja koska olin kavellyt sina paivana ainakin 10 km noiden 3,5 miljoonan mopon ja 3,5 ja yhden ihmisen seassa, en enaa jaksanut vaan otin taksin. Ja mita ihmetta, taksi kuljetteli minua pitkin leveita bulevardeja, ohi upeiden liikkeiden, joulu - eikun uuden vuoden valojen ja valaistusten ohi, kauniiden ranskalaisten tekemien palatsien ohi, oltiin kuin Pariisissa ja Champs Elyseella valilla. Kaikki mopot olivat kaduilla, jalkakaytavat olivat jalankulkijoita varten ja ne olivat LEVEAT. Hieroin silmiani ja luulin nakevinani unta. Siis, mina olin kurvaillut Saigonissa 5 kokonaista paivaa, melkein vihannut sita ja nyt illan jo hamartyessa nainkin aivan toisenlaisen kaupungin ja nain Saigon joen, jonka ranta-katu oli hoidettu ja taynna kahviloita, ravintoloita ja valaistuja laivoja. Nain puistoja, jotka oli koristeltu kukin ja kukkivin puin, ensi viikollahan on vuoden suurin juhla, Kiinalainen uusi vuosi, joka ei ole vain kiinalainen vaan myos vietnamilainen ja kaikka pannaan juhlakuntoon.
Naurattaa. Se saksalainen pariskunta, joka toi minut Saigonin IN-paikkaan (heidan mielestaan)
toi minut kyllakin alueelle, jota en tuntenut voivani adoptoida. Etsin ns. Saigonin sielua kaikki nuo 5 paivaa, eika minulla ollut aavistustakaan.
Taksi toi minut sitten hotelliini, Vaihdoin kiireesti vaatteet ja otin taas taksin ja takaisin SILLE alueelle, sille kauniille. Oli jo pimeaa, mutta otin irti mita sain. Valoja, valoja ja paljon iloisia ihmisia, valokuvattiin taas valojen edessa kuten Singaporessa jouluna.
Puolikuolleen mutta aika onnellisena tulin hotelliin takaisin, vaikka vahan harmittikin se, ett' olin jaanyt paljosta paitsi.
Aamulla bussiin ja ja baibai Saigon. Onneksi bussikin sitten kulki niita kauniita katuja pitkin ja nain, etta Saigonia rakennetaan hyvalla maulla ainakin pohjois-itasuuntaan.
Nut olen Mui Nessa, meren rannalla jalleen ja matkalla hissun kissun pohjoista kohti. Taalla olen kaksi paivaa, sitten yhden paivan jossakin muualla ja uuden vuoden jossain lahella Hue-kaupunkia. Vahitellen kohti Hanoita ja sielta Laosiin. Ensin tata ranta-aluetta kuitenkin. Tekee hyvaa sen Saigonin sekamelskan jalkeen.
sunnuntai 11. tammikuuta 2009
Vietnam
Muutin suunnitelmia aivan viime tipassa. En korotellytkaan bussilla Vietnamiin vaan hyppasin laivaan ja tulin Mekongia pitkin tanne delta-alueelle, jossa viela olen. Tama on kolmen paivan ja kahden yon retki ja koska minulla ei ole mikaan kiire mihinkaan, niin mikas tassa matkustaessa. Eihan matkan paamaara ole mikaan tarkoitus vaan se itse matka.
Eilen aamulla siis hotellista suoraan bussikuljetus joenrantaan, Neak Luongin kylaan, josta paatti lahti, taas sellainen pikapaatti, sukellusveneen mallinen ja siina ei juuri voinut olla ulkona, mutta ikkunat olivat aika isot, jotta ulos naki.
Muistelin matkalla sita Kiinassa Ritvan kanssa tekemaani Li-joen reissua, joka jai elavasti mieleeni yhtena matkan kohokohdista silloin 20 v. sitten. Samantapaista menoa oli Mekong-joenkin meno, joka on jatkunut tanaankin. Yota oltiin vain ensin Chau Docissa.Sinne tultiin jo joskus kahden maissa ja aikaa oli iltapaivalla vaikka kuinka juota pitkin kylaa. Mielenkiintoista. Se oli kylanen, jossa jokainen vilkutti, jotkut kattelivat (siis ei katsella vaan kaetellae). Jotkut aidit hakivat kiireesti perakamarista pikkulapsensa ja komensivat taman sanomaan helou ja vilkuttamaan. Koivat haukkuivat vihaisena kun oudonnakoinen otus lahestyi. Eika siella sitten kannata menna ostamaan koirasta tehtyja nakkimakkaroita puotiin, jossa lukee: hot doc Hau. Se on nimittain parturi. Eika hem 5 ole mikaan koti numero viisi. En tieda mika se on.
Hotellina oli kelluva talo, veden paalle rakennettu ja se huojahteli joka kerta, joskus luulin sen oikeastaan hajoavankin, kun isompi vene ajoi ohi. Elamys tuokin hotelli oli. Auringonlasku Mekongin ylla oli kaunis. Joki on yllattavan levea ja silla on valtavasti haaroja ja kanaleja, onhan silla se delta.
Aamulla aikaisen jatkettiin matkaa ensin Sam vuoren johonkin pagodaan, jossa joku kiinalaisrouva joskus kauan sitten on elanyt noin 60 vuotta kahden kobran kanssa ja kun han kuoli, katosivat kobrat, kertoo tarina. En kylla tiennyt, etta kobrat elaisivat noin kauan, mutta otetaan legenda legendana. Sitten ryhmaa kierratettiin bussilla samassa paikoissa, joissa mina kiersin jalkaisin eilen, ei kiinnostanut Cham-muslimien moskeija enaa toista kertaa (tytoikke opetettiin arabiankielisia koraanilauseita) eika sama kylanraitti. Ei paljon sekaan, etta vietiin yhteen kelluvien talojen yhdyskuntaan, jossa oli vain myytavaa. Sisalle taloihin ei paasty, pihoilla olivat myyjat kasitoineen kimpussa kuin Sihanoukvillessa.
Senjalkeen taas laivaan ja pitkin Mekongia. Talla kertaa laiva oli todella kaunis vanha puulaiva, hyvin hoidettu. Se tekee nakojaan pidempiakin matkoja, silla siella oli osasto vuoteillekin, sekin kaunis ja hyvin jarjestetty, vaikka olikin jokseenkin avoin.
Siella sitten jouduin taistelemaan oikeuksistani. Ohjelmassa luki nimittain, etta vietaisiin muos kin luontoon ja katsomaan jotain -insence stick intustry , mutta eivat halunneetkaan vieda,koska mina satuin olemaan ainoa matkustja siihen suuntaan. Huh...Loukkaantuneena vaatimuksistani, kuljettaja ajoi kylateita 160 ja pitelin laidoista, etten tipahtaisi penkilta, kun han jarrutteli ja kurvaili mopojen ja pyorailijoiden tielta. Sitapaitsi viereeni tipahti jostain noin 15/senttinen heinasirkka joka tuijotti minua koko ajan uhkaavasti. Nyt naurattaa,mutta en tiennyt matkalla kumpaa pelkasin enemman, ajoa vai heinasirkkaa...
Tassa puljussa on niin hirvea meteli, etta ei voi keskittya. Lapset kiukuttelevat ja kiljuvat yhteen korvaan, musiikki huutaa toiseen korvaan. Tama internetkahvilat ovat tallaisia kotitekoisia paikkoja, joissa koko suku istuskelee...
Huomenna olen sitten Saigonissa...Jatkoa seuraa joskus
Eilen aamulla siis hotellista suoraan bussikuljetus joenrantaan, Neak Luongin kylaan, josta paatti lahti, taas sellainen pikapaatti, sukellusveneen mallinen ja siina ei juuri voinut olla ulkona, mutta ikkunat olivat aika isot, jotta ulos naki.
Muistelin matkalla sita Kiinassa Ritvan kanssa tekemaani Li-joen reissua, joka jai elavasti mieleeni yhtena matkan kohokohdista silloin 20 v. sitten. Samantapaista menoa oli Mekong-joenkin meno, joka on jatkunut tanaankin. Yota oltiin vain ensin Chau Docissa.Sinne tultiin jo joskus kahden maissa ja aikaa oli iltapaivalla vaikka kuinka juota pitkin kylaa. Mielenkiintoista. Se oli kylanen, jossa jokainen vilkutti, jotkut kattelivat (siis ei katsella vaan kaetellae). Jotkut aidit hakivat kiireesti perakamarista pikkulapsensa ja komensivat taman sanomaan helou ja vilkuttamaan. Koivat haukkuivat vihaisena kun oudonnakoinen otus lahestyi. Eika siella sitten kannata menna ostamaan koirasta tehtyja nakkimakkaroita puotiin, jossa lukee: hot doc Hau. Se on nimittain parturi. Eika hem 5 ole mikaan koti numero viisi. En tieda mika se on.
Hotellina oli kelluva talo, veden paalle rakennettu ja se huojahteli joka kerta, joskus luulin sen oikeastaan hajoavankin, kun isompi vene ajoi ohi. Elamys tuokin hotelli oli. Auringonlasku Mekongin ylla oli kaunis. Joki on yllattavan levea ja silla on valtavasti haaroja ja kanaleja, onhan silla se delta.
Aamulla aikaisen jatkettiin matkaa ensin Sam vuoren johonkin pagodaan, jossa joku kiinalaisrouva joskus kauan sitten on elanyt noin 60 vuotta kahden kobran kanssa ja kun han kuoli, katosivat kobrat, kertoo tarina. En kylla tiennyt, etta kobrat elaisivat noin kauan, mutta otetaan legenda legendana. Sitten ryhmaa kierratettiin bussilla samassa paikoissa, joissa mina kiersin jalkaisin eilen, ei kiinnostanut Cham-muslimien moskeija enaa toista kertaa (tytoikke opetettiin arabiankielisia koraanilauseita) eika sama kylanraitti. Ei paljon sekaan, etta vietiin yhteen kelluvien talojen yhdyskuntaan, jossa oli vain myytavaa. Sisalle taloihin ei paasty, pihoilla olivat myyjat kasitoineen kimpussa kuin Sihanoukvillessa.
Senjalkeen taas laivaan ja pitkin Mekongia. Talla kertaa laiva oli todella kaunis vanha puulaiva, hyvin hoidettu. Se tekee nakojaan pidempiakin matkoja, silla siella oli osasto vuoteillekin, sekin kaunis ja hyvin jarjestetty, vaikka olikin jokseenkin avoin.
Siella sitten jouduin taistelemaan oikeuksistani. Ohjelmassa luki nimittain, etta vietaisiin muos kin luontoon ja katsomaan jotain -insence stick intustry , mutta eivat halunneetkaan vieda,koska mina satuin olemaan ainoa matkustja siihen suuntaan. Huh...Loukkaantuneena vaatimuksistani, kuljettaja ajoi kylateita 160 ja pitelin laidoista, etten tipahtaisi penkilta, kun han jarrutteli ja kurvaili mopojen ja pyorailijoiden tielta. Sitapaitsi viereeni tipahti jostain noin 15/senttinen heinasirkka joka tuijotti minua koko ajan uhkaavasti. Nyt naurattaa,mutta en tiennyt matkalla kumpaa pelkasin enemman, ajoa vai heinasirkkaa...
Tassa puljussa on niin hirvea meteli, etta ei voi keskittya. Lapset kiukuttelevat ja kiljuvat yhteen korvaan, musiikki huutaa toiseen korvaan. Tama internetkahvilat ovat tallaisia kotitekoisia paikkoja, joissa koko suku istuskelee...
Huomenna olen sitten Saigonissa...Jatkoa seuraa joskus
perjantai 9. tammikuuta 2009
Katsotaan nyt saanko taman tekstin lahtemaan...Vaansin vahan tarinaa bussissa aamulla tullessani Sihanoukvillen rannoilta takaisin Phnom Penhiin.:
Vaikka olin jonakin paivana ajatellutkin, etta aivan hyvin voisin jaada viela joksikin aikaa rantaelamaa viettamaan Sihanoukin rannoille, unohtaa jo maksetut bussilibut takaisin Phnom Penhiin ynna Saigoniin, seka tilattu ja hotellikin, eilen aamulla kuitenkin huomasin, etta etta kylla tama rantalohoily nyt riittaa. Ei minusta ole koskaan ollut sellaiseksi. Osasyyna siihen oli hiukan sekin, etta Bettina, joka llyottaytyi seuraani jo bussissa sihanoukvilleen tullessani, ei ollut juuri sellasita seuraa, jonka kanssa osaan viettaa pidempia aikoja - enka mina kehdannut sanoa, etta viihdyn hurjan hyvin yksinkin. Oikeastaan ihan liiankin hyvin. Tallaiseksi sita kai tulee, kun on aikansa riippumaton ja yksin. Voi kauhistus. Kuitenkin Sonjan kanssa olisin varmasti jatkanut kauemmankin yhdessa.
Eiliseksi olimme tilanneet yhden noista nakojaan joka paikassa tarjolla olevista saarihyppelyista, jolloin jonkinlaisella paatilla kierretaan eri saarilla. Meita oli nelja, nuori englantilainen tytto, saksalainen kaveri ja me kaksi. Vene oli hutero ja istumapaikkana kapea lauta sivulla. En tiea, mita olin syonyt edellisena iltana, mutta yolla oksensin ja oli aika kurja olo. Laksin kuitenkin sille "risteilylle". Laivalla oloni ei mitenkaan parantunut, painvastoin. Kun kaksi nuorta snorklasivat ja uiskentelivat saarilla, mina hikoilin varjossa ja juoksin puskissa.Tarjolla oli kalaa ja scampeja, mutta en syonyt mitaan. Onneksi kukaan ei ollut tyytyvainen meidan saariretkeemme, vaan kaikki halusivat kolmen saaren jalkeen takaisin, pari tuntia ennen sovittua aikaa ja mina huokasin helpotuksesta. Ajoimme suoraan omaan rantaamme, Bettina katosi sanoen etta hei hei ja mina hautauduin kuumeisena hotellivuoteeseen. Onneksi minulla on hyva hotelli ja teetarjoilu pelasi. Luulin kyllakin, ettei minusta olisi aamulla lahtijaksi 4 tunnin bussimatkalle Phnom Penhiin, mutta aamulla olin kuitenkin jokseenkin kunnossa, nukuttuani koko eilisen iltapaivan ja yon.
Aamiasta tai bussitarjoilua en voinut ajatellakaan, olen vain litkinyt vahan coca-colaa, mika on kuulemma parasta tai ei ainakaan huonointa vatsavaivoihin. Paaasia, etta juon tarpeeksi, ettei kay kuin Intiassa, jossa join liian vahan ja jouduin viikoksi sairaalaan.
Olen ajatellut noita Sihanoukvillen kerjalaisia. Niita riitti. Phnom Penh Post kirjoitti juuri siella ollessani, ett'sita mukaa kun Sihanoukvillen turistimaara kasvaa, kasvaa myos kerjalaisten maara. He seuraavat turisteja kuin nalle hunajapurkkia. Viela marraskuussa heita oli rannoilla noin 70 kerjalaisperhetta, nyt yli sata, joulun korvillahan lisaantyi turistimaarakin aika tavalla.
Hallitus kuulemma miettii ratkaisua kerjalaisongelmaan, mutta on sita mielta, ettá vaikka heidat kuljetettaisiinkin takaisin kotikyliinsa, he palaisivat kuitenkin sinne missa turisteja on. Jonkinlainen koulutuskin heille on puheenalla. Mutta kuinka ja millaiseksi kouluttaa vanhoja ja usein sairaitakin ihmisia, joilla kaikilla ei ehka ole haluakaan tyohon enaa. Tama on vain minun ajatukseni, en tieda heidan haluistaan. Vertaan esim. Siem Reapin miinauhreja naihin Sihanoukin rannoilla konttaaviin jalattomiin tai yksijalkaisiin tai -katisiin miehiin. Siem Reapissa he olivat perustaneet orkestereita ja soittivat useissa turistipaikoissa kaunista kamputsealaista musiikkia kuka millakinlaisella instrumentilla. Edessa oli lappu, joka kertoi mm.
Olemme miinauhreja emmeka halua ansaita toimeentuloamme kerjaamalla. Sailyttaaksemme omanarvontunteemme, soitamme teille ja toivomme, etta nautitte musiikistamme.
Tietysti siina oli edessa rahapotti, johon toivottiin lantteja elamiseen. Niita tuntui tulevankin.
Pol Pot piilotti maahan miljoonia miinoja, joita ei lahestulkoonkaan ole viela pystytty kaivamaan esiin. Osa niista on muovimiinoja, joita detektorit eivat edes tunnista.
Huolimatta siita, etta, mielestani Sihanoukin miinauhrikerjalaiset voisivat tehda muutakin kuin kerjata Siem Reapin esimerkin mukaan, annoin jokaiselle jotakin. Meikalaisen pussissa ei muutaman kymmenen sentin rahalahja tunnu missaan, heille se tuntuu. Koko maailman kerjalaisonglema on monipiippuinen juttu. Sita ei pitaisi avustaa, mutta kuka tietaa, kuinka todellista se on ja kuinka jarjestettya jengimaista, jossa joku pomo vie kaiken. Tiedan vain sen, etta Kamputseassa vallistsee todellinen koyhyys ja etta lapsille ei saa antaa mitaan, muuten he eivat mene kouluun, vaan jatkavat koko elamansa ajan tata helppoa (helppoa?) rahanansaitsemisbisnesta.
Sihanoukin rannalla oli muitakin kuin kerjalaisia. Siella kuljeskeli pitkin rantoja kymmenia naisia korit kasivarsillaan ja korissa hierontaoljya, likainen liina ja jalkojenhoitovalineita. "Madame, massage, madame, foodcare"oli lause, joka heratti noin joka 20. sekunti, jos olit torkahtanut lepotuoliisi. Iltapaivisin parveili rannoilla lapsia, toisilla hedelmakori paalaella, toisilla itsetehtyja kasitoita. Ostettavaa olisi ollut koko ajan ja myyjat olivat saalimattomia. Et takuulla paassyt nukahtamaan etka voinut lukeakaan, silla jos et vastannut mitaan heidan myyntiyrityksiinsa, he nykivat kupeesta.
Huomenna jatkan matkaa Saigoniin. Mieli tekisi hurjasti jo lopettaa matka ja paasta kotiin. Mutta hittovie MIHIN KOTIIN? Ja sitapaitsi Euroopassa on se talvi eika minulla ole muuta kuin sandaalit ja shortsit....joten....
Vaikka olin jonakin paivana ajatellutkin, etta aivan hyvin voisin jaada viela joksikin aikaa rantaelamaa viettamaan Sihanoukin rannoille, unohtaa jo maksetut bussilibut takaisin Phnom Penhiin ynna Saigoniin, seka tilattu ja hotellikin, eilen aamulla kuitenkin huomasin, etta etta kylla tama rantalohoily nyt riittaa. Ei minusta ole koskaan ollut sellaiseksi. Osasyyna siihen oli hiukan sekin, etta Bettina, joka llyottaytyi seuraani jo bussissa sihanoukvilleen tullessani, ei ollut juuri sellasita seuraa, jonka kanssa osaan viettaa pidempia aikoja - enka mina kehdannut sanoa, etta viihdyn hurjan hyvin yksinkin. Oikeastaan ihan liiankin hyvin. Tallaiseksi sita kai tulee, kun on aikansa riippumaton ja yksin. Voi kauhistus. Kuitenkin Sonjan kanssa olisin varmasti jatkanut kauemmankin yhdessa.
Eiliseksi olimme tilanneet yhden noista nakojaan joka paikassa tarjolla olevista saarihyppelyista, jolloin jonkinlaisella paatilla kierretaan eri saarilla. Meita oli nelja, nuori englantilainen tytto, saksalainen kaveri ja me kaksi. Vene oli hutero ja istumapaikkana kapea lauta sivulla. En tiea, mita olin syonyt edellisena iltana, mutta yolla oksensin ja oli aika kurja olo. Laksin kuitenkin sille "risteilylle". Laivalla oloni ei mitenkaan parantunut, painvastoin. Kun kaksi nuorta snorklasivat ja uiskentelivat saarilla, mina hikoilin varjossa ja juoksin puskissa.Tarjolla oli kalaa ja scampeja, mutta en syonyt mitaan. Onneksi kukaan ei ollut tyytyvainen meidan saariretkeemme, vaan kaikki halusivat kolmen saaren jalkeen takaisin, pari tuntia ennen sovittua aikaa ja mina huokasin helpotuksesta. Ajoimme suoraan omaan rantaamme, Bettina katosi sanoen etta hei hei ja mina hautauduin kuumeisena hotellivuoteeseen. Onneksi minulla on hyva hotelli ja teetarjoilu pelasi. Luulin kyllakin, ettei minusta olisi aamulla lahtijaksi 4 tunnin bussimatkalle Phnom Penhiin, mutta aamulla olin kuitenkin jokseenkin kunnossa, nukuttuani koko eilisen iltapaivan ja yon.
Aamiasta tai bussitarjoilua en voinut ajatellakaan, olen vain litkinyt vahan coca-colaa, mika on kuulemma parasta tai ei ainakaan huonointa vatsavaivoihin. Paaasia, etta juon tarpeeksi, ettei kay kuin Intiassa, jossa join liian vahan ja jouduin viikoksi sairaalaan.
Olen ajatellut noita Sihanoukvillen kerjalaisia. Niita riitti. Phnom Penh Post kirjoitti juuri siella ollessani, ett'sita mukaa kun Sihanoukvillen turistimaara kasvaa, kasvaa myos kerjalaisten maara. He seuraavat turisteja kuin nalle hunajapurkkia. Viela marraskuussa heita oli rannoilla noin 70 kerjalaisperhetta, nyt yli sata, joulun korvillahan lisaantyi turistimaarakin aika tavalla.
Hallitus kuulemma miettii ratkaisua kerjalaisongelmaan, mutta on sita mielta, ettá vaikka heidat kuljetettaisiinkin takaisin kotikyliinsa, he palaisivat kuitenkin sinne missa turisteja on. Jonkinlainen koulutuskin heille on puheenalla. Mutta kuinka ja millaiseksi kouluttaa vanhoja ja usein sairaitakin ihmisia, joilla kaikilla ei ehka ole haluakaan tyohon enaa. Tama on vain minun ajatukseni, en tieda heidan haluistaan. Vertaan esim. Siem Reapin miinauhreja naihin Sihanoukin rannoilla konttaaviin jalattomiin tai yksijalkaisiin tai -katisiin miehiin. Siem Reapissa he olivat perustaneet orkestereita ja soittivat useissa turistipaikoissa kaunista kamputsealaista musiikkia kuka millakinlaisella instrumentilla. Edessa oli lappu, joka kertoi mm.
Olemme miinauhreja emmeka halua ansaita toimeentuloamme kerjaamalla. Sailyttaaksemme omanarvontunteemme, soitamme teille ja toivomme, etta nautitte musiikistamme.
Tietysti siina oli edessa rahapotti, johon toivottiin lantteja elamiseen. Niita tuntui tulevankin.
Pol Pot piilotti maahan miljoonia miinoja, joita ei lahestulkoonkaan ole viela pystytty kaivamaan esiin. Osa niista on muovimiinoja, joita detektorit eivat edes tunnista.
Huolimatta siita, etta, mielestani Sihanoukin miinauhrikerjalaiset voisivat tehda muutakin kuin kerjata Siem Reapin esimerkin mukaan, annoin jokaiselle jotakin. Meikalaisen pussissa ei muutaman kymmenen sentin rahalahja tunnu missaan, heille se tuntuu. Koko maailman kerjalaisonglema on monipiippuinen juttu. Sita ei pitaisi avustaa, mutta kuka tietaa, kuinka todellista se on ja kuinka jarjestettya jengimaista, jossa joku pomo vie kaiken. Tiedan vain sen, etta Kamputseassa vallistsee todellinen koyhyys ja etta lapsille ei saa antaa mitaan, muuten he eivat mene kouluun, vaan jatkavat koko elamansa ajan tata helppoa (helppoa?) rahanansaitsemisbisnesta.
Sihanoukin rannalla oli muitakin kuin kerjalaisia. Siella kuljeskeli pitkin rantoja kymmenia naisia korit kasivarsillaan ja korissa hierontaoljya, likainen liina ja jalkojenhoitovalineita. "Madame, massage, madame, foodcare"oli lause, joka heratti noin joka 20. sekunti, jos olit torkahtanut lepotuoliisi. Iltapaivisin parveili rannoilla lapsia, toisilla hedelmakori paalaella, toisilla itsetehtyja kasitoita. Ostettavaa olisi ollut koko ajan ja myyjat olivat saalimattomia. Et takuulla paassyt nukahtamaan etka voinut lukeakaan, silla jos et vastannut mitaan heidan myyntiyrityksiinsa, he nykivat kupeesta.
Huomenna jatkan matkaa Saigoniin. Mieli tekisi hurjasti jo lopettaa matka ja paasta kotiin. Mutta hittovie MIHIN KOTIIN? Ja sitapaitsi Euroopassa on se talvi eika minulla ole muuta kuin sandaalit ja shortsit....joten....
keskiviikko 7. tammikuuta 2009
Mihinkahan tuokin Sihanoukvillen rantaelon teksti katosi? Tallaisia nama koneet ovat. Istuin kauan ja rakensin tarinaa ja yhtakkia se olikin poissa. Olkoon. Ei taalla mitaan ihmeellista ole tapahtunut. Istun paivat rannalla, samoin illat, jolloin katson Bettinan kanssa auringonlaskua ja syon grillikalaa, mutta ei tata ikuisesti kesta ja hyva niin, ei minusta ole rantaolioksi kauaksi aikaa...
sunnuntai 4. tammikuuta 2009
Yritan lyhyesti kertoa nyt jotain matkasta, nyt kun kerrankin otan aikaa tahan.
Siis takaisin Singaporeen ensin:
Kaupunki oli suunnilleen sita mita olin odottanutkin. Nykyaikainen kaupunki kaikilla mahdollisilla mukavuuksilla, pilvenpiirtajia, kauniita uusia ja kauniit kunnostettuja vanhoja brittiaikaisia asuntoja. Maailman korkein hotelli oli kuulemma Swisshotel ja muitaakseni 56 kerroksinen.
Yhden paivan vietin kulkemalla jarjestetylla kaupunkikierroksella ja sen jalkeen jarjestetylla elaintarhakierroksella, johon kuului myos askettain keksitty yosafari viereen rakennetussa oisten villielainten tarhassa. Molemmat elaintarhat olivat nakemisen arvoisia. Kuuluvat maailman parhaisiin. Siella nain tapiirinkin ensimmasta kertaa elaissani ja jonkun aivan hurjan otuksen, jonka nimea en muista.Siella oli mnyos noita valtavia monimetrisia varaaneja tai heidan sukulaisiaan....(sellaisia pienia nkyi myos Penangin rannoilla, noin vahan yli metrin).
Yosafari alkoi pimean tullen ja juna kierratti ihmisia yoaktiivisten elainten laidunmailla, jotka oli erotettu junan kulkureitista syvalla vallilla.
Siella kohtasin Dannyn ja Uyenin Saigonista ja meilla tu\ietysti riitti juttua, kun minullakin on jotain kokemuksia noista vietnamin asioista.
Hotellini Singaporessa oli melko vaatimaton Hotel 81 Tristar, kaupungin laidalla, mutta siistilla ja miellyttavalla alueella. Metro tai bussi vei suoraan kaupunkiin, Orchard Roadillekin. Hotelli oli mos vastapaata turisteille tehtya malaiji/kylaa, jossa en entinyt káyda.
Jouluaatto oli, sanoisinko etta jokseenkin naurettava. En halunnut olla hotellissa, jossa ei ollut edes ravintolaa, vaan suuntasin kaupungille. Siella piti olla jotain !tapahtumia. Ja olihan siella. Vetta satoi ja Orchard Road tulvi seka vetta etta ihmisia. Kansaa oli tuhansittain. Kovaaaniset lauloivat herkkia joululauluja, tavaratolt olivat taynna ostavia ihmisia viela kymmenelta aattoiltana. Kansa kulki sateessa edestakaisin sontikoiden piikkien sojottaessa vaarallisesti sinne tanne. Valokuvattiin seka itsea etta kavereita jokaisen mahdollisen jouluvalon edessa.. Tormailtiin, pyydettiin anteeksi ja jatkettiin matkaa jonossa.. Kuljin mukana muutaman sata metria, sitten menin jouluaterialle imeskelemaan jotain porsaanjalkaa ja katselin aikani kun vastapaisella tontilla rakennettiin jouluyona uutta taloa valonheittimien loisteessa.
Sitten hotelliin ja nukkumaan.
Sellainen oli minun jouluaattoni 2008.
Palasin iltapaivalla bussilla Kuala Lumpuriin ja Aslam oli vastassa ja kiikutti minut Eevan ja Timon asuntoon, josta vaki oli lahtenyt joulunviettoon Suomeen.
Olen todella kiitollinen heille, etta olen saanut kayttaa heidan kotiaan ns. tavaroiden sailytyspaikkana...Ilam heita olisinkin aikalailla eri tilanteessa kamojeni kanssa. Ja muutenkin olen viihtynyt heidan kanssaan..Joten terveisia teille, jos luette.
Aslam haki taas sitten aamulla ja vei lentokentalle, jossa tapasin kiinalaisen matkaryhmani.
Phnom Penhissa oli vastassa Simon, kiinalainen opas, joka on asunut 17 vuotta Kamputseassa ja tuntui hallitsevan seka maan etta tavat, myos kielen.
Ennen hotelliin menoa kierreltiin kaupungilla sight-seeingilla, sitten kiireesti hotelliin, syomaan ja -------pelikasinoon. Siella lahjoitettiin haluaville 4 dollarin pelimarkat ja siita vaan sitten pelaamaan. Mina en kuulunut heihin, vaan vietin aikaani silla valin jutellen paikan tyontekijoiden kanssa. Se oli paljon mukavampaa, kun minusta ei ole koskaan ollut pelaajaksi.
Seuraavana aamuna tutkittiin kuninkaan palatsi, komea kopio Bangkokin palatsista. Sieltá mentiin Russian marketille enka muista miksi sen nimi on siis venalainen marketti. Ostin sielta kaksi merkkipaitakopiota a 4 dollaria.
Ja sitten mentiin paikkaan, jonka kohtaamista olen pelannyt enka ole ollut varma, jaksanko edes menna sinne ja paneutua siihen. Koko Kamputsea on jaanyt tahan saakka kokematta taman takia. Killing fields ja punaisen Khmerin ja Pol Potin armeija.
Ennen tappavia kenttia kavimme museona toimivassa entisessa koulussa, jonka punainen Khmer muutti kidutus- ja tappokammiokseen. Olen nahnyt naita paikkoja tarpeeksi, kuunnellut kymmenia irakilaisten, iranilaisten, afgaanien ym. kertomuksia samantapaisista asioista ja kahden huoneen jalkeen olin valmis menemaan ulos.Pois. Odottaessani muiden paluuta, katselin pihaa, uusia sinne istutettuja puita ja kukkia, vanhoja palmuja, jotka ovat nahneet kaiken kauhun, kuulleet kaiken itkun ja ihmettelin miksi olin tullut tanne. Pian tuli pihalle myos Frank, kiinalaisen pariskunnan Uudessa Seelannissa opiskeleva mukava poika, jolle kaiken tuon nakemisen jarkytys oli saanut kyynelet silmiin.
Tasta kauhumuseosta, joka oli taynna sinne murhattujen naisten, lasten ja miesten valokuvia, punaisen Khmerin armeijan uhreistaan ottamia ennen kidutuksia, niiden aikana ja niiden jalkeen, laksimme sinne tappokentille.
Buddhan pyhaan puuhun, buddhisteille tarkein puu{laji)oli ripustettu kovaaanisia, jotka laitettiin pauhaamaan taysilla silla valin, kun puuhun hirtettiin ihmisia. Siella ol puu, jossa yha nakyi paikka, johon pikkulapset paiskattiin kuoliaaksi, siella olivat ne kymmenet kuopat, joihin kuolleet heitettiin. Siella oli paljon muutakin
Luulin olevani tarpeeksi vahva tahan. En ollut.
Illalla teimme laiva-ajelun Mekongjoella.Kalastajaveneiden ja kelluvien kylien ohi ajaessamme oli joka iikka melko hiljainen.
Pysahdyimme jossakin tolppien varaan rakennetussa kelluvassa kylassa, joka oli kai aikoinaan ollut vain kalastajien asumusaluetta, mutta nyt siita oli tehty paikka turisteille. Myytavaa riitti, joidenkin polkkyjen alla oli krokotiilifarmi ja ravintolassa tarjottiin krokotiilipaistia, jota en kylla maistanut.
Seuraavana paivana oli bussimatka Siem Reapiin. Nautin katsella bussin ikkunasta maisemia, kylia, niiden rakennuksia, jotka olivat melkein kaikki toistensa kaltaisia. Kaikki tolpat enemman tai vahemman johonkin suuntaan kallellaan. TULI MIEleen Marjarannan pikkumokin kylkeen tehty ns. puuliiteri. Talojen edessa oli useimmiten pieni lammikko, johon silloin talloin eksyi suuremmasta kanavasta pienta kanavaa pitkin joku kalakin. Joissakin kasvatettiin lootuksia, joista tehtiin salaattia.
Perilla syomaan, hotellin ja heti suoraan temppeleihin. Angkor Wat jatettiin seuraavaksi paivaksi. Upea se oli, kieltamatta, mutta lempitemppelikseni muodostui kaukana muista oleva Bantei Srei temppeli, jonka katsoin oppaan kanssa ryhman palattua takaisin ja minun jaadessa viela kolmeksi paivaksi Siem Reapiin. Katsoin yhteensa 19 temppelia. Jokainen jollain tavalla erilainen.
Nyt istun ja hikoilen internet-kahvilassa ja kertomista olisi vaikka kuinka paljon. On paljon mukavaakin kertomista, mutta on takapuoli puutuu ja nama oudot nappaimet hermostuttavat.
Huomenna jatkan Sihanouk-Villeen, meren rannalle pariksi paivaksi. Sen jalkeen tanne takaisin yhdeksi yoksi ja sitten Saigoniin, josta kai lennan Laosiin....
Siispa, voikaatten hyvin, minákin yritan...
Siis takaisin Singaporeen ensin:
Kaupunki oli suunnilleen sita mita olin odottanutkin. Nykyaikainen kaupunki kaikilla mahdollisilla mukavuuksilla, pilvenpiirtajia, kauniita uusia ja kauniit kunnostettuja vanhoja brittiaikaisia asuntoja. Maailman korkein hotelli oli kuulemma Swisshotel ja muitaakseni 56 kerroksinen.
Yhden paivan vietin kulkemalla jarjestetylla kaupunkikierroksella ja sen jalkeen jarjestetylla elaintarhakierroksella, johon kuului myos askettain keksitty yosafari viereen rakennetussa oisten villielainten tarhassa. Molemmat elaintarhat olivat nakemisen arvoisia. Kuuluvat maailman parhaisiin. Siella nain tapiirinkin ensimmasta kertaa elaissani ja jonkun aivan hurjan otuksen, jonka nimea en muista.Siella oli mnyos noita valtavia monimetrisia varaaneja tai heidan sukulaisiaan....(sellaisia pienia nkyi myos Penangin rannoilla, noin vahan yli metrin).
Yosafari alkoi pimean tullen ja juna kierratti ihmisia yoaktiivisten elainten laidunmailla, jotka oli erotettu junan kulkureitista syvalla vallilla.
Siella kohtasin Dannyn ja Uyenin Saigonista ja meilla tu\ietysti riitti juttua, kun minullakin on jotain kokemuksia noista vietnamin asioista.
Hotellini Singaporessa oli melko vaatimaton Hotel 81 Tristar, kaupungin laidalla, mutta siistilla ja miellyttavalla alueella. Metro tai bussi vei suoraan kaupunkiin, Orchard Roadillekin. Hotelli oli mos vastapaata turisteille tehtya malaiji/kylaa, jossa en entinyt káyda.
Jouluaatto oli, sanoisinko etta jokseenkin naurettava. En halunnut olla hotellissa, jossa ei ollut edes ravintolaa, vaan suuntasin kaupungille. Siella piti olla jotain !tapahtumia. Ja olihan siella. Vetta satoi ja Orchard Road tulvi seka vetta etta ihmisia. Kansaa oli tuhansittain. Kovaaaniset lauloivat herkkia joululauluja, tavaratolt olivat taynna ostavia ihmisia viela kymmenelta aattoiltana. Kansa kulki sateessa edestakaisin sontikoiden piikkien sojottaessa vaarallisesti sinne tanne. Valokuvattiin seka itsea etta kavereita jokaisen mahdollisen jouluvalon edessa.. Tormailtiin, pyydettiin anteeksi ja jatkettiin matkaa jonossa.. Kuljin mukana muutaman sata metria, sitten menin jouluaterialle imeskelemaan jotain porsaanjalkaa ja katselin aikani kun vastapaisella tontilla rakennettiin jouluyona uutta taloa valonheittimien loisteessa.
Sitten hotelliin ja nukkumaan.
Sellainen oli minun jouluaattoni 2008.
Palasin iltapaivalla bussilla Kuala Lumpuriin ja Aslam oli vastassa ja kiikutti minut Eevan ja Timon asuntoon, josta vaki oli lahtenyt joulunviettoon Suomeen.
Olen todella kiitollinen heille, etta olen saanut kayttaa heidan kotiaan ns. tavaroiden sailytyspaikkana...Ilam heita olisinkin aikalailla eri tilanteessa kamojeni kanssa. Ja muutenkin olen viihtynyt heidan kanssaan..Joten terveisia teille, jos luette.
Aslam haki taas sitten aamulla ja vei lentokentalle, jossa tapasin kiinalaisen matkaryhmani.
Phnom Penhissa oli vastassa Simon, kiinalainen opas, joka on asunut 17 vuotta Kamputseassa ja tuntui hallitsevan seka maan etta tavat, myos kielen.
Ennen hotelliin menoa kierreltiin kaupungilla sight-seeingilla, sitten kiireesti hotelliin, syomaan ja -------pelikasinoon. Siella lahjoitettiin haluaville 4 dollarin pelimarkat ja siita vaan sitten pelaamaan. Mina en kuulunut heihin, vaan vietin aikaani silla valin jutellen paikan tyontekijoiden kanssa. Se oli paljon mukavampaa, kun minusta ei ole koskaan ollut pelaajaksi.
Seuraavana aamuna tutkittiin kuninkaan palatsi, komea kopio Bangkokin palatsista. Sieltá mentiin Russian marketille enka muista miksi sen nimi on siis venalainen marketti. Ostin sielta kaksi merkkipaitakopiota a 4 dollaria.
Ja sitten mentiin paikkaan, jonka kohtaamista olen pelannyt enka ole ollut varma, jaksanko edes menna sinne ja paneutua siihen. Koko Kamputsea on jaanyt tahan saakka kokematta taman takia. Killing fields ja punaisen Khmerin ja Pol Potin armeija.
Ennen tappavia kenttia kavimme museona toimivassa entisessa koulussa, jonka punainen Khmer muutti kidutus- ja tappokammiokseen. Olen nahnyt naita paikkoja tarpeeksi, kuunnellut kymmenia irakilaisten, iranilaisten, afgaanien ym. kertomuksia samantapaisista asioista ja kahden huoneen jalkeen olin valmis menemaan ulos.Pois. Odottaessani muiden paluuta, katselin pihaa, uusia sinne istutettuja puita ja kukkia, vanhoja palmuja, jotka ovat nahneet kaiken kauhun, kuulleet kaiken itkun ja ihmettelin miksi olin tullut tanne. Pian tuli pihalle myos Frank, kiinalaisen pariskunnan Uudessa Seelannissa opiskeleva mukava poika, jolle kaiken tuon nakemisen jarkytys oli saanut kyynelet silmiin.
Tasta kauhumuseosta, joka oli taynna sinne murhattujen naisten, lasten ja miesten valokuvia, punaisen Khmerin armeijan uhreistaan ottamia ennen kidutuksia, niiden aikana ja niiden jalkeen, laksimme sinne tappokentille.
Buddhan pyhaan puuhun, buddhisteille tarkein puu{laji)oli ripustettu kovaaanisia, jotka laitettiin pauhaamaan taysilla silla valin, kun puuhun hirtettiin ihmisia. Siella ol puu, jossa yha nakyi paikka, johon pikkulapset paiskattiin kuoliaaksi, siella olivat ne kymmenet kuopat, joihin kuolleet heitettiin. Siella oli paljon muutakin
Luulin olevani tarpeeksi vahva tahan. En ollut.
Illalla teimme laiva-ajelun Mekongjoella.Kalastajaveneiden ja kelluvien kylien ohi ajaessamme oli joka iikka melko hiljainen.
Pysahdyimme jossakin tolppien varaan rakennetussa kelluvassa kylassa, joka oli kai aikoinaan ollut vain kalastajien asumusaluetta, mutta nyt siita oli tehty paikka turisteille. Myytavaa riitti, joidenkin polkkyjen alla oli krokotiilifarmi ja ravintolassa tarjottiin krokotiilipaistia, jota en kylla maistanut.
Seuraavana paivana oli bussimatka Siem Reapiin. Nautin katsella bussin ikkunasta maisemia, kylia, niiden rakennuksia, jotka olivat melkein kaikki toistensa kaltaisia. Kaikki tolpat enemman tai vahemman johonkin suuntaan kallellaan. TULI MIEleen Marjarannan pikkumokin kylkeen tehty ns. puuliiteri. Talojen edessa oli useimmiten pieni lammikko, johon silloin talloin eksyi suuremmasta kanavasta pienta kanavaa pitkin joku kalakin. Joissakin kasvatettiin lootuksia, joista tehtiin salaattia.
Perilla syomaan, hotellin ja heti suoraan temppeleihin. Angkor Wat jatettiin seuraavaksi paivaksi. Upea se oli, kieltamatta, mutta lempitemppelikseni muodostui kaukana muista oleva Bantei Srei temppeli, jonka katsoin oppaan kanssa ryhman palattua takaisin ja minun jaadessa viela kolmeksi paivaksi Siem Reapiin. Katsoin yhteensa 19 temppelia. Jokainen jollain tavalla erilainen.
Nyt istun ja hikoilen internet-kahvilassa ja kertomista olisi vaikka kuinka paljon. On paljon mukavaakin kertomista, mutta on takapuoli puutuu ja nama oudot nappaimet hermostuttavat.
Huomenna jatkan Sihanouk-Villeen, meren rannalle pariksi paivaksi. Sen jalkeen tanne takaisin yhdeksi yoksi ja sitten Saigoniin, josta kai lennan Laosiin....
Siispa, voikaatten hyvin, minákin yritan...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)