Zürichin lentokenttäyö

Ei, en ole tällä kertaa menossa minnekään enkä vietä yötäni lentokentällä, mutta haluan kertoa lyhyesti  siitä, miten Zürichin lentokentällä suhtaudutaan kodittomiin yöpyjiin.

Päivälehti Tages Anzeigerissa oli tänään juttu siitä, että kun viimeiset matkustajat ovat poistuneet ja virallinen lentokenttätoiminta lakkaa puoli yhdentoista aikaan, saapuvat paikalle enemmän tai vähemmän vakituiset laitapuolen yöpyjät.
Jotkut tulevat silloin tällöin, jotkut säännöllisesti jo vuosikausia.

 Heitä ei ajeta sieltä pois vaan jopa heidän turvallisuuttaan ja terveydentilaansa valvotaan.
Joka yö lentokentän läpi kulkee kahden hengen partio katsomassa, että kaikki on hyvin.
Klotenin kunta, johon lentokenttä kuuluu on vastuussa siellä yöpyjistä. Jos he tarvitsevat apua, kunta auttaa.

Näm ihmiset tunnetaan ja heidät on hienotunteisesti rekisteröity, mutta heitä ei ahdisteta ja heidän yöpymisensä hyväksytään niin kauan kuin mitään ongelmia ei esiinny.
Jotkut haluavat esiintyä nimettöminä ja se sallitaan. Heillä saattaa olla uskomattomia satutarinoita kerrottavana itsestään, mutta niitä ei oiota tai epäillä. Vaikka he eivät omistakaan suurta omakotitaloa uima-altaineen tai linnaa Ranskassa, kuten ehkä saattavat kertoa, tai eivät kuulu Interpolin salaiseen henkilökuntaan,  eivät ole töissä lentokentällä, heidän yöpymisensä hyväksytään.
Niin kauan kuin säännöt muuttuvat tai heitä alkaa olla liikaa.

Joukossa on muutama hyvinpukeutunt nainenkin, hiukset siististi kammattu, puhtaat vaatteet yllään ja heidän tiedetään jatkuvasti peseytyvän ja pesevän vaatteensa lentokentän tiloissa.
Se, mitä he päivisin tekevät, ei kuulu lentokenttävirkailijoille. Aamulla he lähtevät.

He haluavat elää näin. Heille olisi tarjolla muutakin yöpymistä, mutta tämä on heidän valintansa.

Pidän tästä tarinasta ja se saa minut hymyilemään.
  

Hadin perhe pakolaisleirillä

Khanken pakolaisleiri jesideille lähellä Dohukia, Irakin Kurdistanissa

Jo kaukaa keskellä ei mitään näkyvät leirin vaaleat telttarivit

Khanke on yksi sen alueen 23:sta jesidipakolaisten leiristä,
Sen 16.500 ihmistä on vain osa niistä 1,8 miljoonasta Kurdistaniin sijoitetuista , jotka ovat joutuneet pakenemaan ISISiä.
Khankessa on 3120 telttaa. 2900 perhettä.
Paljon enemmän telttoja on muualla, paljon enemmän ihmisiä ilman telttoja, keskeneräisissä rakennuksissa, jossain muovien alla, jossain muissa suojissa. Mutta Khanken leiri on minulle siksi tärkeä, koska siellä on Hadin perhe.



Yhdessä noista Khanken teltoista, eräässä  kaikkein huonoimmista asuu 19-vuotias Hadi ja hänen kuusi sisarustaan.

 Heillä on ruokaa sen verran, etteivät kuole, mutta kukaan ei laske heidän vitamiinitarvettaan tai kalorioitaan. Sitä syödään, mitä milloinkin onnistutaan saamaan. Leirin alueelle ovat jotkut sen tarmokkaat asukkaat perustaneet torin, josta saa vihanneksia ja vaatteita, jos on rahaa. Useimmilla ei ole.  Ei myöskään Hadin perheellä. 

Halusin jutella jonkun kanssa ja minut vietiin Hadin ja hänen kuuden sisaruksensa telttaan.
Ei olisi pitänyt kysyä, missä heidän vanhempansa olivat, kun näin kahden kahdeksanvuotiaan hääräävän kattiloiden kanssa. 
- Ei heitä ole, sanoi toinen kaksosista ja käänsi päänsä pois.  Silloin ymmärsin. 

Istumme  teltan seinien viereen levitetyillä patjoilla, seitsemän lasta, oppaani ja tulkkini ja minä.
Lasten takana teltan takaosassa on verhoilla peitetty alue, jossa ovat vuodevaatteet ja ne pari vaatetta, mitä he ovat saaneet talvea varten. Riittävästi, he sanovat.
Edessä teltan oviaukon luona on pieni sähkölämmitin ja televisio pienellä pöydällä. Joka teltassa on samanlaiset. Epäilen, riittääkö sähkölämmityksen teho talven kylminä öinä. Television ymmärrän hyvin. Ei ihmisiä enää pidetä pussissa leireilläkään.

Hadi kertoo perheensä vaiheita:

Heidän isänsä oli farmari ja heillä oli sen verran maata, että sen anti riitti muutamaksi kuukaudeksi vuodessa,  Lopun aikaa isä ja Hadi olivat töissä Dohukissa.
Oli elokuun alku ja he olivat juuri palanneet kotiin farmin syystöihin, kun he kuulivat ISISin olevan tulossa., Heidän kylänsä oli Sinjar vuorten takana ja päästäkseen kaupunkiin, piti vuoret kiertää.
Heille tuli kiire kerätä vaatteita ja vähän ruokaa ja paeta Dohukin kaupunkiin kävellen. Heillä ei ollut autoa.
Kolmen tunnin jälkeen tuli vastaan ihmisiä,  jotka kertoivat, että ISIS oli tukkinut tien, he eivät pääsisi näiden ohi. Suunnitelmat muuttuivata ja he kääntyivät kulkeakssen Syyriaan, mikä oli lähempänä.
Matkan varrella oli Znunun pikkukaupunki ja he löysivät talon, josta ihmiset olivat jo paenneet. He olivat siellä kaksi päivää, kunnes heidän luokseen tuli kuusi miestä, mukana sukulaispoika  jotka olivat menossa taisteleman ISISiä vastaan ja he pyysivät Hadia mukaan ja hän päätti liittyä heihin. Hän sai aseen ja he lähtivät.
Isä jäi perheen luokse.

Pojat eivät päässeet pitkällekään, kun näkivät jo ISISin joukkoja. 15 minuuttia taisteltuaan, neljä pojista päätti lähteä karkuun.  He ottivat autonsa ja lähtivät ja Hadi ja hänen serkkunsa jäivät puolustamaan selustaa pakenijoille. Ihme kyllä, ISIS luovutti ja lähti ja pojat palasivat  ja menivät muutaman sadan metrin päähän siitä  talosta jossa Hadin perhe oli.
ISIS ilmestyi heidän peräänsä ja pojat ampuivat heitä. Mutta kauhistus, ISISin taistelijat menivät suoraan siihen taloon, jossa Hadi perhe oli eikä Hadi uskaltanut ajatellakaan, mitä siellä tapahtui. He katselivat ikkunasta ja miettivät juuri mennä paikalle, tapahtui mitä tapahtui, kun näkivät, että äiti ja isä vietiin autoon. Lapset olivat olleet piilossa eivätkä ISISin miehet löytäneet heitä.
Tämä oli paon 6. päivä.

- Odotimme 3 päivää, jos vanhemmat olisivat päässeet takaisin. Mitään ei kuulunut ja .me päätimme yrittää  Syyriaan. Siellä jossakin, rajan lähellä oli tyhjä maalaistalo, jonka sivurakennuksessa yövyimme.  Aamulla näin ikkunasta  ISISin auton lähellä..Sen mentyä tuli kaksi syyrialaista autoa, jonka miehet murtautuivat taloon, varastivat sieltä sylin täydeltä tavaraa ja lähtivät. Olimme piilossa ja kukaan ei huomannut meitä. ISISin auto tuli samassa paikalle, pysäytti miehet ja ampui heidät kaikki.  He ottivat miesten autot ja jättivät ruumiit sinne.
Rajalle ei ollut pitkä matka, mutta en ollut ollut koskaan täällä aikaisemmin enkä tiennyt minne suunnistaa. Oletin tilanteen olevan vähän rauhallisempi ja soitin eräille sukulaisille ja pyysin heitä hakemaan meitä takaisin Kurdistaniin.   Jonkin ajan kuluttua yksi heistä tulikin jonkun syyrialaisen ystävänsä kanssa ja he ottivat meidät mukaan. Lähtiessämme tuli taas ISIS ja ajoi peräämme mutta me saimme ammuttua heidän autonsa renkaihin, niin etteivät he päässeet peräämme.

Kaikkea tätä Hadi kertoo  tasaisella ja ilmeettömällä äänellä ja näen selvästi, että hän pakottaa itsensä vain puhumaan. Ei ajattelemaan.

-Olin soittanut sedällenikin ja hän odotti rajalla. Pyysin häntä ottamaan lapset mukaansa ja viemään heidät johonkin turvaan. Itse halusin taistelemaan ISISiä vastaan. Setä oli lähtöäni vastaan, mutta jätin hänelle lapset. Vihani ISISiä kohtaan oli silmitön. Halusin kostaa, kostaa, kostaa kaiken mitä he olivat meille ja muille tehneet.
Palasin lähelle kotikylääni ja liityin ISISiä vastaan taisteleviin PKKn joukkoihin. Avasimme väylän Sinjarin vuorelle paenneille usealle tuhannelle jesidille ja he pääsivät turvaan. 

 Jäin vielä  siihen asti taistelemaan, kunnes sain luodin jalkaani ja pääsin peshmergojen helikopterilla sairaalaan.

Viime huhtikuussa Hadi palasi siviilielämään ja löysi perheensä Khanken leiriltä.
Ensin Hadi olisi halunnut jättää koko Kurdistanin, lähteä niin kauas kuin mahdollista, liittyä noihin tuhansiin ja taas tuhansiin, jotka tekevät vaarallisen matkan kohti Eurooppaa, kulkevat päiväkausia palellen ja nälissään, ylittävät myrskyisän meren ja jos hyvin käy, päätyvät maahan, johon heitä ei haluta. Tai sitten eivät koskaan pääse perille minnekään.
 Olin kauhuissani ja onneton. Olin sulkenut nämä lapset sydämeeni ja pelkäsin heidän tekevän tyhmyyksiä. Kauhukertomukset siitä matkasta, omani ja muiden saivat hänet muuttamaan mielensä.

Sen sijaan  hän  miettii nyt lähtöä takaisin vuorille. Tällä kertaa omiin peshmerga-joukkoihin. Sillä  muutamalla sadalla dollarilla,  minkä hän ansaitsee, hän voi jo jotenkin auttaa sisaruksiaan. Hänen koulunsa on käyty, hän sanoo, mutta kun ISIS on voitettu ja mahdollisuudet paranevat, on sisarusten saatava parempi elämä.

Vanhemmista ei tiedetä mitään varmaa. Kuulin, että joku leirillä oli tiennyt kertoa  nähneensä isän joutuneen sellaiseen miesten ryhmään, joka oli ammuttu. Paljon toivoa ei ole äidinkään löytämisellä, sillä vanhempien naisten ei katsottu hyödyttävän ketään ISISin taistelijoita.
Lasten toivoa ei kuitenkaan ole viety. Heille ei puhuta epäilyksistä ja kuulopuheista mitään.

Tämä on Hadin perheen tähänastinen tarina ja sillä ei ole vielä loppua. Toivoisin sydämestäni, että heidän tarinansa saisi onnellisen lopun, tietäen kuitenkin, että  tämäkin on vain yksi tarina sadoista tuhansista samantapaisista, yhtä keskeneräisistä ja yhtä vaikuttavista.



-

Capri versus Napoli

Huono verrata Capria ja vaikka Napolia keskenään.
Ei haittaa, vertaan kuitenkin.

Ympäristössäni ja vähän ympäristöäni etempänäkin  on ihmetelty, että olen antanut Caprille aikamoista tukkapöllyä, vaikka se kuuluu maailman kauneimpiin ja ihailluimpiin maisemiin.
No, ei niissä maisemissa mitään vikaa olekaan. Sieltä ylhäältä tohtorismies Munthen huvilan muureilta varsinkin on mitä huikeimmat paratiisinäkymät. Hän oli rakentanut talonsa kertoman mukaan  Tiberiuksen palatsin raunioille, joten keisarillinen maku hänelläkin.
Entäs ne upeat Augustuksen puutarhat - jotka kyllä tällä kertaa jäivät tutkimatta, mutta joiden arvelisin - kuvien perusteella kyllä kelpaa minullekin?

Se, mikä minua Caprissa häiritsi, oli se, että kaikki mihin menimme /minne meidät johdatettiin, ei oltu tehty caprilaisia varten, vaan meitä turisteja varten. Mikään ei tuntunut aidolta elämältä.
Hienot kaupat täynnä loistomuotia, kristalleja, viinejä, luksusesineitä, ei ollut tavalliselle Caprin kuolevaiselle. Capri on luksusturistien temmellyskenttä, joka kantaa kruununaan ylhäältä avautuvaa näkymää.
Kaipa se oli Tiberiuksen aikaan  samanlainen.  Hänenkin  kerrotaan hoveineen viettäneen siellä toisenlaista elämää kuin Caprin omat asukkaat.

Jos minulla olisi pappani miljoonat, joita hänelläkään ei ollut ja voisin ostaa valkoisen marmoritalon sitruunapuineen,  jajasmiinipensaineen ja suihkulähteineen Munthen naapurista ja viettää aikaani tuijotellen merelle, kaipa minäkin viihtyisin siellä, varsinkin, jos  olisi vielä oma purjevene ja kuljettaja viemään minua omaa tietäni minne haluaisin eikä tarvitsisi kulkea kymmenen tuhannen turistin seassa.
Mutta tavallisena turistina ilman niitä turisteilta suojaavia muureja en viihtyisi Caprilla kauankaan. Liikaa ympäriinsä haahuilevia ihmisiä kamerat käsissään, liian vähän aitoa caprilaista elämää. Tämän kaiken mitä siellä on voisin kohdata monessa muussakin paikassa. Maisematkin.
 
Capri on kaunis valokuva. Pysähtynyt luksukseen ja siihen omaan kuvaansa.

Napoli taas on  kaupunkina  roskainen ja meluisa. Siellä törmäät enemmän halpaan rihkamaan kuin luksukseen, paitsi niillä muutamalla kalliimmalla kadulla.
Kadunkulmissa väistelet maahan aseteltuja merkkilaukkujen kopioita, joita afrikkalaiset kauppaavat. Syöt pizzaa muiden napolilaisten kanssa, ostat omia taivaallisen hyviä napolilaisia herkkuja. 
Siellä näet myös upeita laajoja aukioita,vanhoja palatseja, joita korjaillaan tai on jo korjailtu.   Näet kauniin merenrannan historiallisine linnoineen, näet napolilaisia.
Jossakin pysähdyt kuuntelemaan napolilaista musiikkia, joku ehkä tanssahtelee musiikin tahdissa.
Italialainen muoti törmää joka paikassa vastaan ja se on Napolissa monin verroin halvempaa kuin Caprilla.

Napoli elää omaa elämäänsä, omilla ehdoillaan ja viis veisaa turisteista. 
Se on minulle matkustaessa se mitä etsin.

   
  

 

Näin meillä

 

nimittäin luetaan sanomalehdet

 

Olen  osaksi palannut niihin aikoihin, jolloin poissa ollessani miesparkani joutui säästämään  minulle kaikki sanomalehtien tärkeät uutiset - ja hän tiesi tarkalleen mitkä uutiset minua kiinnostivat.

Nyt mieheni katselee touhujani pilvenreunalta ja minä silppuan itse matkoilta tultuani kymmenistä sanomalehdistä ne "omani".
Tänään istun lehtisilppujen keskellä ja syvennyn  pelkästään tämän päivän Neue Zürcher Zeitungin Sveitsiä koskeviin uutisiin. 

Faktoja ja lukuja

 
Alkusivuilla lehti miettii miksi Sveitsi on vuokra-asuntojen maa. 62 % prosenttia kansasta on valinnut itselleen vuokra-asumisen, vaikka heillä olisikin varoja omaan asuntoon. Siis korkein prosenttiluku Euroopassa. Sen syitä selvitellään kymmenellä eri teesillä, kuten mm. veroteknillisillä syillä, laadukkailla vuokra-asunnoilla, ei-helpoilla hypoteekeillä ym. Muistan, kun asetein aikoinani aloilleni Sveitsiin, oli tuo vuokra-asumisprosentti vieläkin korkeampi. Se lähenteli silloin 80 prosenttia.

Sitten lehti kertoo pienellä otsikolla Alppien jäätiköiden sulamisesta . Viime hellekesän aikana jäätiköt pienenivät 2,5 %. Ja koska ilmat viilenivät elo- ja syyskuussa, ei päästy vuoden 2003 sulamislukemiin, 4-5 %.
Yhteensä vuonna 2015 menettivät jäätiköt pintaansa 1-2 metriä eli jäätä lähti 1300 miljoonaa kuutiometriä.
Aika hurjaa menoa ja pelottavaa.

Hyvin suorasukaisesti lehti selvittelee vähän zürichiläisten palkkatasoa.
Täyspäivätyötä tekevän henkilön keskipalkka on 7 700 frangia. Mikä tietysti tarkoittaa vain keskipalkkaa, puolet saavat vielä enemmän.
Yliopistokoulutuksen saaneilla keskipalkka on noin 10 400 frangia. Henkilöt, joilla koulutukset ovat jääneet kesken eikä ole loppupapereita, pääsevät noin 4700 frangiin.
Miesten tulot ovat noin 1500 frangia paremmat kuin naisten. Tätä yritetään selitellä sillä, että työssä käyvät naiset ovat huonommin koulutettuja, heillä on vähemmän ammattikokemusta ja he työskentelevät muutenkin huonommin palkatuissa ammateissa. Lehden mukaan sekään ei ole täysin totta, sillä kun verrataan samaa työtä samanlaiseen koulutustasoon, jäävät naiset yhä 10,7 % heikommille tienesteille.

Että näin meillä tänään.








 

Museot ja Napolin lapsiluukku

Kun Leila oli  soittanut (tai ollut soittavinaan) viimeiset lähtösävelet Garibaldi-aseman pianolla ja frecciarossa oli viheltänyt ja vienyt Leilan kohti Spoletoa ja Sörtsöä, jäi koko Napoli minun haltuuni.

Ja mitä teinkään? Ensimmäiseksi tietysti juoksin museoon, eihän Napoli ilman menneisyyttään  ole mikään Napoli.

Ensin tutkin tietysti kaikki alastomien miesten patsaat;  jumalia ja entisiä valloittajia ja niitä oli pari huoneellista. Sitten siirryin pelkkiin päihin. Niille riitti yksi huone. Komeita miehiä, kertakaikkiaan. Ne päätkin.

Mutta kaikein mieluisinta minulle olivat ne muutama huone, joissa oli Pompeijista pelastettuja kuvia. Se Pompeijn punainen väri on aina ollut yksi lempiväreistäni.

Otin tietysti paljon kuviakin, mutta upouudella Samsungillani ja niitä en osaa siirtää mihinkään, en ainakaan tähän blogiini.

Kerron kuitenkin, että opin siellä sen, että pompeijilaisilta on löytynyt yksi ainoa todellinen muotokuva,

http://cdn4.sci-news.com/images/enlarge/image_1658e-Terentius-Neo-Wife.jpg

se on siitä leipurista, Terentius Neosta vaimoineen (yksi vaimo). Siihen aikaan ei kuulemma maalailtu muotokuvia, vaan kaikki kuvat, ja niitä onkin paljon jäljellä, ovat mielikuvituksellisia, eli ei kenenkään kuvia. Luultavasti kuitenkin jonkun henkilön oli oltava mallina jotain jumalkuvaa maalattaessa. Se kuuluisa kiharatukkainen kuva Lesbosin Sapphosta on sekin vain kuva eikä vastaa todellisuutta.
http://cir.campania.beniculturali.it/museoarcheologiconazionale/thematic-views/image-gallery/RA109?set_language=en 

Santa Casa dell'Annunziatan lapsiluukku

Kun arkeologinen museo oli käyty läpi meninkin paikkaan, mikä oli ollut jo kauan mielessä. Santa Casa dell'Annunziata. Kirkko, jonka yhteydessä oli sairaala ja pieni museo. Se museo oli se kiinnostavin.

Italia eli 1300-luvulla sekavaa renesanssin, uskonnon, vaihtuvien hallitsijoiden ja heidän sotilaittensa villiä aikaa. Palatseissa isännät ja piiat solmivat salaisia suhteita ja niiden seuraukset oli usein peitettävä.

Johanna von Anjou - liekö ollut Napolin myöhempi kuningatar, perusti vuonna 1320 Chiesa dell'Annunziatan kirkon ja sen yhteyteen lastenkodin.

Tähän kotiin saattoivat vanhemmat tuoda pienet lapsensa, joita eivät syystä tai toisesta voineet pitää.

Tuosta ovesta on niin moni vanhempi, useimmiten ehkä äiti, käynyt raskain sydämin sisään ja jättänyt lapsensa oven takana olevaan luukkuun

 

Luukussa oli rumpu, joka pyörähti, kun lapsi pantiin sisälle ja toisella puolella oli lastenhoitajia ottamassa sitä vastaan. Anonymiteetti oli itsestään selvää.
Monet vanhemmat kuitenkin laittoivat lapsen mukaan muistoja, joskus koruja, arvokkaitakin, joskus sukuselvitystä myöhempää varten.

Luukun läpi käyneiden lasten tarkkaa lukumäärää ei tiedetä. Virallinen rekisteröinti alkoi vasta 16. vuosisadalla.

 Varsinkin aikoina, kun vieraita sotilaita vyöryi kaupunkiin, tai kun Napolissa oli suuri nälänhätä tai epidemia riehui ja vaati uhrejaan, kerrotaan, että yhtenä vuonna saattoi nunnilla ja lastenhoitajilla olla 8000 lasta hoidettavanaan.

Yksi lastenhuoneista

Vauvojen mukaan laitettujen muistojen kuvia.

Kaikki lapset saivat alkuaikoina sukunimen Esposito. 1800-luvulla siitä luovuttiin, sillä se osoitti lapsen heti löytölapseksi ja saattoi vaikuttaa koko hänen tulevaan elämäänsä. Sen sijaan nunnat alkoivat antaa lapsille nimiä, joiden alkukirjain liittyi heidän tulokuukauteensa.

Poikalapset saivat jäädä kotiin vain kuudenteen ikävuoteen saakka, Sen jälkeen he joutuivat kirkon yhteydessä toimivaan internaattiin, jossa he saivat asua ja opiskella niin kauan kuin halusivat, vaikka koko elämänsä. Useimpien kerrotaan kuitenkin lähteneen maailmalle jo melko varhain.

Monet tytöistä jäivät luostariin nunniksi. Toisille annettiin mahdollisuus mennä naimisiin ja sitä varten 25.maaliskuuta järjestettiin luostarin tiloissa ns. open house kaikille naimahaluisille nuorille miehille.
Jos jotain tyttöä kiinnosti joku miehistä, hänen tuli tiputtaa valkoinen pitsinenäliina tämän eteen. Jos mieskin oli kiinnostunut, hän nosti nenäliinan ja asia oli sillä sinetöity. - Mutta jos jotain miestä kiinnosti joku tytöistä, hänen piti ensin kysyä nunnilta lupa ja tyttö saattoi sanoa joko ei tai kyllä. Häntä ei pakotettu.

Vuonna 1875 vauvaluukku suljettiin. Silti lasten tulo kirkon suojiin ei loppunut. Viimeinen vauva tuotiin kirkon portaille vuonna 1987.

(Kuvat valokuvattu museon seiniltä. Tekstiä lyhennelty DuMontin Reise-Handbuch: Süditalien)
 

La bella Napoli

Liisa oli saatettu lentokentälle ja olin ehtinyt ollakin jo kokonaista kolme viikkoa kotona ennenkuin maailma alkoi taas huutaa perääni.
Ja aikaahan minulla oli.
Laukutkin oli jotensakin purettu ja koti alkoi olla taas mallillaan.  
Vettä satoi ja syksy oli vauhdissa.
Alkoi olla kuumetta, italiankuumetta. Se Napolikin oli viime vuonna jäänyt luurangoksi ja tutkimatta tarkemmin, kun oli ne joulumarkkinat villeimmillään eikä kaduilla oikein päässyt eteen eikä taakse. 
Ja saman tien voisi vähän vilkaista sitä Amalfin rannikkoakin. Olihan sekin joskus kauan sitten nähty, mutta ei muistettu enää. Ja Capri, se ruotsalaisen Axel Munthen kirjakin luettiin silloin aikoinaan. Vieläköhän se huvila on auki yleisölle?

Mitäs tässä sen kummemmin enää  miettimään. Soitto Leilalle Spoletoon ja parin päivän päästä taas mentiin.

Ensimmäinen päivä kierrettiin tihkusateisen Centro Storicon kapeita kujia, katsottiin  niitä   seimien tekijöiden mestarillisia töitä, tällä kertaa ilman suurempia jonoja ja harhailtiin minne sattui. Se olikin parasta.     
Samantapainen kuin Centro Storicon kortteli on myös Spagnolin kortteli, kapeita pimeitä kujia, joiden läpi miniautot yrittävät puikkelehtia ihmisten ja mopedien välitse. Se rakennettiin  1500-luvulla Via Toledon yläpuolella olevalle rinteelle espanjalaisten sotilaiden perheiden asunnoiksi,  kun espanjalainen varakuningas Pedro di Toledo isännöi aluetta 

Itse Via Toledon varrelle ja viereen rakensivat sikäläiset aateliset ja ylhäiset palatsejaan ja komeat rakennukset ovat yhä nähtävissä. Via Toledo on nykyään leveähkö kävely- ja ostoskatu. Sen ja siitä lähtevän Via Chiaian ovat vallanneet niin italialaiset kuin muutkin muodintekijät.
Nyt ei oltu ostosmatkalla ja kuljettiin melkein silmät kiinni niiden ohi. (Mitä nyt salaa välillä kurkattiin ja poikettiinkin.)

Napolin sydän sykkii täysillä. Se on täynnä sitä aitoa elämää, jota turistivirrat eivät säätele. Se on roskaisia katuja, katujen yli ripustettuja liehuvia epämääräisen näköisia pyykkejä. Se on huutoja ikkunasta ikkunaan, leikkiviä lapsia. Se on mafiaa, kurjuutta ja varkautta, mutta se on myös rakastavaisia, jotka kulkevat käsi kädessä pitkin merenrantaa. 
Se on pienten syrjäisten piazzojen sitruunapuiden,  ruusujen ja nimeämättömien, yhä kukkivien kukkien tuoksua.   
Se on myös pullan, pizzan, pastan ja pomodorin kaupunki, joiden makuhoukutuksia on vaikea kestää.

Emmekä me kestäneetkään. Sen varjolla, että nyt jalat piti lepuuttaa proseccon äärellä, oli tietysti pakko myös saada jotain suolaista. Tai sitten makeaa.

Ensimmäisenä iltana näytti puhelimen askelmittari noin 18 000 askelta. Oli siinä tallattu yksi jos toinenkin kujanen.

 Napolin toisen päivän aamutunnelmaa suoraan aamupäiväkirjasta

"Leila nukkuu vielä. Kello on seitsemän. Tämä Leilan keksimä kiva hotelli   antaa parhaat näkymät asema-aukiolle.

 

 

Täälläkin näköjään rakennetaan. Aitaa siellä ja täällä. Oli yhtä hullunmyllyä tulla tänne junilta. Piti kiertää ja kaartaa, ennenkuin tajusi sen oikean reitin. Eikä se ollut kuin pari minuuttia suoraan eteenpäin.
Edelleen tihkusadetta. Todennäköisesti ulkona on noin 20 astetta, mutta alkuasukkaat ovat kääriytyneet villoihin ja untuviin. Toppatakki ja talvisaappaat ovat nyt in. Onhan niitä käytettävä, kun on kerran tullut hankittua ja  niiden sesonki olisi muuten niin lyhyt.

Onneksi hotellihuoneeseen ei kuulu oikeastaan mitään. Ikkunat ovat todella tiiviit. Muuten tuo jatkuva liikennejyrinä voisi antaa unettomia öitä.

Näen ambulansseja, poliisiautoja, huitovia ihmisiä. Mitähän varten nuo liikennevalotkin ovat? Ei niitä kukaan ainakaan tottele. Ihmiset puikkelehtivat punaisilla autojen seassa, autot joko pysähtyvät tai kiertävät. Eivät valot koske autojakaan. Tuokin kuorma-auto painaa täysillä päin punaistaan, vaikka kaksi mustaa miestä raahaa suojakäytävällä valtavaa säkkiä kohti markkinakatua. Just ja just selvisivät eivätkä olleet moksiskaan. Tottuneet, näköjään.

Oho, nyt alkaa tapahtua. Huutoa hotellin edestä alhaalta. Poliisiautojen pillejä ja melua. Leilakin herää."

 

Ja todellakin tapahtui, vaikka emme tarkalleen oikein päässeet selville, että mitä. Roikuimme parvekkeella ja näimme kuinka 4-5 virkavallan edustajaa piteli kiljuvaa ja potkivaa miestä ja yritti saada poliisiautoon. Pillit soiden tuli lisää poliisiautoja ja joku armeijan autokin. Lopulta paikalla oli 8 poliisiautoa ja 15 poliisia hääräili ympärillä. Ai että oli jännää......

Hotelliväki ei oikein kertonut mikä oli meininki, kun kyselimme myöhemmin. Mies oli kuulemma häiriköinyt kadulla. Hmmm....Tämä on Napolia, tämä.

Blogini tarina

Voi Sinua, Leila, minkä teit!

Haastoit minutkin kirjoittamaan blogini tarinan.
Jäin silloin miettimään, että onko tällä edes mitään tarinaa. Mietin sitä vieläkin.
Se vain alkoi, milloinkahan? Kauan sitten.

Sen sijaan, että olisin jatkanut normaalia päiväkirjaa tai väsäillyt kiireisiä,  hajanaisia paperilappusia ja edelleen täyttänyt mustakantisia vihkoja, päädyin  jossain vaiheessa mieheni kuoleman jälkeen tiivistämään ajatuksia yhteen paikkaan ja kertomaan   toilauksistani blogissa ennen kaikkea ystävilleni ja lapsilleni, joista tosin vain toinen lukee sujuvasti suomea. Minähän olin ollut aina sellainen kiertolainen, milloin missäkin nuuskimassa jännittäviä asioita, joten tämä oli tapa ilmoittaa missä milloinkin mennään.  Ei tarvinnut lähetellä faxeja kuten ennen vanhaan.

Onhan näitä blogeja ollut muutama, mutta tähän on jääty roikkumaan. Ns. julkisesti.

Tämän blogin tarinoitten luku näyttää 404. Ei se ole paljon, kun ajattelee, että onhan tässä sentään jokunen vuosi jo raapusteltu.
Ei tämä ole tärkeää minulle. En mieti lukijoiden lukumäärää, vaikka ilahdunkin, jos joskus kurkistan sille sivulle, (jos satun sen löytämään), jossa ne näkyvät ja huomaan, että onpas joku käväissyt. Ja tietysti kuulun minäkin niihin, jotka erikoisesti ilahtuvat jos joku viitsii kommentoida.

 

Ja tuleehan tänne kuviakin. Milloin olen jossain häissä ainoana valkonaamana, milloin seison millakin rajalla, vaikka vähän ekvaattorin molemmilla puolilla. Tai jotain muuta.

 

 

 

Myönnän olevani huono tässä blogitekniikassa. Jo aikaa sitten tipahtanut kärryiltä. Tai olenkohan koskaan ollutkaan.
Koska elän  aika eristyksissä ihmisistä, jotka tuntevat tietokoneen (ynnä älypuhelimien) ja varsinkin blogikirjoituksen kikat ja taiat, on harvoin ketään lähellä, jolta kysyisi että mites tämä ja tämä nyt tehdäänkään.  

Siis, kirjoitan yksinkertaista blogiani silloin kun siltä tuntuu ja painan jostain nappulasta, josta se sitten räpsähtää jonnekin. Ja jos oikein tarmokas olen, yritän vielä työntää sen ulkosuomalaisten blogien reviirille. Sinne kaikkien ihanien seikkailujen, mielenkiintoisten tarinoiden ja houkuttelevien matkakohteiden väliin, samanmielisten ystävien sekaan.

Onhan tätä kiva kirjoittaa. Kun siltä tuntuu. Mutta mitään sen kummempaa tarinaa tällä ei ole.


 

Nyt ei ollut Toscan hetki

Ensimmäistä kertaa elämässäni oli vähällä, etten livistänyt oopperasta karkuun väliajalla. Eikä suinkaan sen takia, että en olisi pitänyt Toscan musiikista tai  etten ehtinyt saada väliajalla shampanjaa. Ei minulla ollut kuumakaan, ei yskittänyt eikä mitään muutakaan sen sorttista, vaan siksi että en enää millään olisi jaksanut seurata sitä juonittelua, murhia ja vääryyksiä. Oopperassa.

Tämä nykymaailman meno vie minua niin paljon mennessään, että oopperoidenkin juonittelu tuntuu pahalta.

Joka päivä luen kauhuissani lehdistä  pakolaisista, joita vöyryy nyt sodan jaloista turvaan, joita potkitaan, tapetaan, työnnetään mereen ja minne vain pois omilta rajoilta, joilta viedään heidän viimeisetkin pennosensa, petetään kaikin tavoin.  Ja olen varma, että noissa ihmisissä on useita, joita minäkin tuntisin.....jotka ovat auttaneet minua, ehkä olen ollut heidän vieraanaan. Ovathan nuo maat, Syyria, Irak, koko Lähi-Itä olleet maita, joissa olin paljonkin.  Erikoisen pahalta tuntuu, että  jotkut nettiystävänikin, jopa jotkut sukulaisetkin tuomitsevat heidän lähtönsä  kauhujen keskeltä. Heillä ei ole aavistustakaan......

Siellä oopperassa tuntui, etten  olisi enää  jaksanut näitä vapaaehtoisia oopperakurjuuksia.   Halusin karata, mutta jäin kuitenkin, kun ne pari upeaa aariaa, joita rakastan, olivat aika lopussa. (E lucevan le stelle ja O dolci mani)

Miksen silläkin rahalla, mitä meni pilettiin, olisi ostanut Toscan ceedeetä, jota minulla ei ole? Siinähän olisi tullut sitä kaunista musiikkia ilman kauheuksia.

Mietin  muitakin oopperoita. Niin monessa juonitellaan ja kuollaan. Kaikki ne Otellot, Macbethit, Aidat, La Traviatat, Lohengrinit etc päättyvät kuolemiin...

Okei, okei, jotkut riutuvat  rakkauskuolemat hyväksytään, mutta muuta oopperaväkivaltaa en jaksasi, joten turha pyytää vähään aikaan muuhun kuin johonkin Taikahuiluun. Tai operetteihin. Hymynmaahan esim.

Olihan se oopperoiden tekoaika  sitä sellaista aikaa, sanoo sisäinen ääneni.  Sitä sellaista  Keskiajan jälkeistä aikaa, ja vielä verisemmistä ajoista jotkut kertovatkin . Aida. Nabucco....
Ja no, olivathan roomalaistenkin sirkushuvit Kolosseumilla aika verisiä silloin aikanaan.

Televisiossa käännän heti jollekin Mikkihiiri-kanavalle heti, kun näen pyssyn.

Nyt menen nukkumaan ja alan laskeskella viime viikon Islannin lampaita. Tosin yhdessä laumassa jotkut kyllä kurittivat  yhtä mustaa lammasta. Siitä en aio uneksia.

Kesäajatuksia

Voiko sanoa, että puoli kesää on mennyt, kun ollaan heinäkuun 9.päivässä? Milloin se kesä oikeastaan alkaa? Juhannuksenako, jota ennen joinakin vuosina on jo muutaman viikon saattanut olla todellisia kesäisiä hellepäiviäkin. Nyt tuntuu siltä, että tämä kesä ole oikeastaan vielä alkanutkaan, ei ainakaan sellaisena kun odottaisi ja haluaisi sen olevan. Sellaisena kuumana kuin esimerkiksi viime kesä, jolloin järven vesi oli 27 astetta ja pilvet karttoivat sinnikkäästi mökkimaisemia jo heti juhannuksen jälkeen.
Silti. Tämä on kesää, ihanaa suomalaista omaa kesää jolloin kitket rikkaruohoja, rakentelet koristuksia kaverin kanssa, parantelet rapsahtaneita paikkoja ja kuuntelet kuikan huutoa, satoi tai paistoi.
Kesä Suomessa, joka on sinun ikioma maasi, esi-isiesi maa, mutta jolta et oikeastaan enää tahdo muuta kuin sen kesän ja menneisyyden muistot. Tulevaisuuden näet jossain muualla. Sitten kun olet liian vanha ja kenties sairas tulemaan rakkaille paikoillesi, sinulla on enää ne muistot. Kuitenkin, koko ajan teet uusia muistoja. Elämäsi rakennuspalikat muovaavat sinua edelleen. Muutut, kasvat, rikastut ja köyhdyt. Otat ja annat. Jotakin jää tästäkin kesästä, ilmoista huolimatta.  Tärkeintä on se, että sinun on hyvä olla siellä missä olet. Tässä. Mökillä. Nyt. Sinä elät.

Joutsenpari soutaa laiturin edessä neljä pientä perässään. Useimmiten ne kiertävät takalahdelle mökin  edessä olevan saaren takaa ja vain harvoin tästä edestä. Tämä on siksi juhlahetki.

Palokärki, joka on kaikki nämä vuodet nakuttanut talon vieressä olevaa lahoa kelopuuta, on kadonnut. Kelo oli kaadettava viime kesänä, sillä pelkäsin myrskyn kaatavan sen jonain päivänä talon päälle. Rakastin sitä keloa, rakastin palokärjen nakutusta, mutta kelon oli mentävä. Toivoin linnun etsivän läheltäni toisen puun, mutta sitä ei enää kuulunut.

Rankkasade riehui äsken ja riepotteli kukkiani valtavilla vesimassoilla. Jos nämä sateet jatkuvat, siirrän kauneimmat kukkani suojaan. Jotkut ovat jo kärsineet liikaa ja ovat vailla pelastusta.

Mietin, miten kauas Mika ehtiikään niitä poroja etsimään.....Oletan heidän palaavan vasta huomenna, sillä hänen halunsa nähdä mahdollisimman paljon syntymämaataan, kokka pohjoista kohti ei ole tyydytetty puolella tai edes yhdellä päivällä. Selitys lähtöön oli  vain nähdä vilaus ensimmäisistä  vastaantulevista poroista ja sitten palata. Tekosyy, jonka ymmärsin. Samanlainen kaheli kuin äitinsä. Michèllestä ei ole mielekästä ajaa pitkin tyhjiä teitä ja katsella vain puita. Yritän ymmärtää häntäkin, joka on elänyt toisenlaisen lapsuuden, toisenlaisissa maisemissa. Ja toisenlaisista vanhemmista.