Museot ja Napolin lapsiluukku

Kun Leila oli  soittanut (tai ollut soittavinaan) viimeiset lähtösävelet Garibaldi-aseman pianolla ja frecciarossa oli viheltänyt ja vienyt Leilan kohti Spoletoa ja Sörtsöä, jäi koko Napoli minun haltuuni.

Ja mitä teinkään? Ensimmäiseksi tietysti juoksin museoon, eihän Napoli ilman menneisyyttään  ole mikään Napoli.

Ensin tutkin tietysti kaikki alastomien miesten patsaat;  jumalia ja entisiä valloittajia ja niitä oli pari huoneellista. Sitten siirryin pelkkiin päihin. Niille riitti yksi huone. Komeita miehiä, kertakaikkiaan. Ne päätkin.

Mutta kaikein mieluisinta minulle olivat ne muutama huone, joissa oli Pompeijista pelastettuja kuvia. Se Pompeijn punainen väri on aina ollut yksi lempiväreistäni.

Otin tietysti paljon kuviakin, mutta upouudella Samsungillani ja niitä en osaa siirtää mihinkään, en ainakaan tähän blogiini.

Kerron kuitenkin, että opin siellä sen, että pompeijilaisilta on löytynyt yksi ainoa todellinen muotokuva,

http://cdn4.sci-news.com/images/enlarge/image_1658e-Terentius-Neo-Wife.jpg

se on siitä leipurista, Terentius Neosta vaimoineen (yksi vaimo). Siihen aikaan ei kuulemma maalailtu muotokuvia, vaan kaikki kuvat, ja niitä onkin paljon jäljellä, ovat mielikuvituksellisia, eli ei kenenkään kuvia. Luultavasti kuitenkin jonkun henkilön oli oltava mallina jotain jumalkuvaa maalattaessa. Se kuuluisa kiharatukkainen kuva Lesbosin Sapphosta on sekin vain kuva eikä vastaa todellisuutta.
http://cir.campania.beniculturali.it/museoarcheologiconazionale/thematic-views/image-gallery/RA109?set_language=en 

Santa Casa dell'Annunziatan lapsiluukku

Kun arkeologinen museo oli käyty läpi meninkin paikkaan, mikä oli ollut jo kauan mielessä. Santa Casa dell'Annunziata. Kirkko, jonka yhteydessä oli sairaala ja pieni museo. Se museo oli se kiinnostavin.

Italia eli 1300-luvulla sekavaa renesanssin, uskonnon, vaihtuvien hallitsijoiden ja heidän sotilaittensa villiä aikaa. Palatseissa isännät ja piiat solmivat salaisia suhteita ja niiden seuraukset oli usein peitettävä.

Johanna von Anjou - liekö ollut Napolin myöhempi kuningatar, perusti vuonna 1320 Chiesa dell'Annunziatan kirkon ja sen yhteyteen lastenkodin.

Tähän kotiin saattoivat vanhemmat tuoda pienet lapsensa, joita eivät syystä tai toisesta voineet pitää.

Tuosta ovesta on niin moni vanhempi, useimmiten ehkä äiti, käynyt raskain sydämin sisään ja jättänyt lapsensa oven takana olevaan luukkuun

 

Luukussa oli rumpu, joka pyörähti, kun lapsi pantiin sisälle ja toisella puolella oli lastenhoitajia ottamassa sitä vastaan. Anonymiteetti oli itsestään selvää.
Monet vanhemmat kuitenkin laittoivat lapsen mukaan muistoja, joskus koruja, arvokkaitakin, joskus sukuselvitystä myöhempää varten.

Luukun läpi käyneiden lasten tarkkaa lukumäärää ei tiedetä. Virallinen rekisteröinti alkoi vasta 16. vuosisadalla.

 Varsinkin aikoina, kun vieraita sotilaita vyöryi kaupunkiin, tai kun Napolissa oli suuri nälänhätä tai epidemia riehui ja vaati uhrejaan, kerrotaan, että yhtenä vuonna saattoi nunnilla ja lastenhoitajilla olla 8000 lasta hoidettavanaan.

Yksi lastenhuoneista

Vauvojen mukaan laitettujen muistojen kuvia.

Kaikki lapset saivat alkuaikoina sukunimen Esposito. 1800-luvulla siitä luovuttiin, sillä se osoitti lapsen heti löytölapseksi ja saattoi vaikuttaa koko hänen tulevaan elämäänsä. Sen sijaan nunnat alkoivat antaa lapsille nimiä, joiden alkukirjain liittyi heidän tulokuukauteensa.

Poikalapset saivat jäädä kotiin vain kuudenteen ikävuoteen saakka, Sen jälkeen he joutuivat kirkon yhteydessä toimivaan internaattiin, jossa he saivat asua ja opiskella niin kauan kuin halusivat, vaikka koko elämänsä. Useimpien kerrotaan kuitenkin lähteneen maailmalle jo melko varhain.

Monet tytöistä jäivät luostariin nunniksi. Toisille annettiin mahdollisuus mennä naimisiin ja sitä varten 25.maaliskuuta järjestettiin luostarin tiloissa ns. open house kaikille naimahaluisille nuorille miehille.
Jos jotain tyttöä kiinnosti joku miehistä, hänen tuli tiputtaa valkoinen pitsinenäliina tämän eteen. Jos mieskin oli kiinnostunut, hän nosti nenäliinan ja asia oli sillä sinetöity. - Mutta jos jotain miestä kiinnosti joku tytöistä, hänen piti ensin kysyä nunnilta lupa ja tyttö saattoi sanoa joko ei tai kyllä. Häntä ei pakotettu.

Vuonna 1875 vauvaluukku suljettiin. Silti lasten tulo kirkon suojiin ei loppunut. Viimeinen vauva tuotiin kirkon portaille vuonna 1987.

(Kuvat valokuvattu museon seiniltä. Tekstiä lyhennelty DuMontin Reise-Handbuch: Süditalien)