Hadin perhe pakolaisleirillä

Khanken pakolaisleiri jesideille lähellä Dohukia, Irakin Kurdistanissa

Jo kaukaa keskellä ei mitään näkyvät leirin vaaleat telttarivit

Khanke on yksi sen alueen 23:sta jesidipakolaisten leiristä,
Sen 16.500 ihmistä on vain osa niistä 1,8 miljoonasta Kurdistaniin sijoitetuista , jotka ovat joutuneet pakenemaan ISISiä.
Khankessa on 3120 telttaa. 2900 perhettä.
Paljon enemmän telttoja on muualla, paljon enemmän ihmisiä ilman telttoja, keskeneräisissä rakennuksissa, jossain muovien alla, jossain muissa suojissa. Mutta Khanken leiri on minulle siksi tärkeä, koska siellä on Hadin perhe.



Yhdessä noista Khanken teltoista, eräässä  kaikkein huonoimmista asuu 19-vuotias Hadi ja hänen kuusi sisarustaan.

 Heillä on ruokaa sen verran, etteivät kuole, mutta kukaan ei laske heidän vitamiinitarvettaan tai kalorioitaan. Sitä syödään, mitä milloinkin onnistutaan saamaan. Leirin alueelle ovat jotkut sen tarmokkaat asukkaat perustaneet torin, josta saa vihanneksia ja vaatteita, jos on rahaa. Useimmilla ei ole.  Ei myöskään Hadin perheellä. 

Halusin jutella jonkun kanssa ja minut vietiin Hadin ja hänen kuuden sisaruksensa telttaan.
Ei olisi pitänyt kysyä, missä heidän vanhempansa olivat, kun näin kahden kahdeksanvuotiaan hääräävän kattiloiden kanssa. 
- Ei heitä ole, sanoi toinen kaksosista ja käänsi päänsä pois.  Silloin ymmärsin. 

Istumme  teltan seinien viereen levitetyillä patjoilla, seitsemän lasta, oppaani ja tulkkini ja minä.
Lasten takana teltan takaosassa on verhoilla peitetty alue, jossa ovat vuodevaatteet ja ne pari vaatetta, mitä he ovat saaneet talvea varten. Riittävästi, he sanovat.
Edessä teltan oviaukon luona on pieni sähkölämmitin ja televisio pienellä pöydällä. Joka teltassa on samanlaiset. Epäilen, riittääkö sähkölämmityksen teho talven kylminä öinä. Television ymmärrän hyvin. Ei ihmisiä enää pidetä pussissa leireilläkään.

Hadi kertoo perheensä vaiheita:

Heidän isänsä oli farmari ja heillä oli sen verran maata, että sen anti riitti muutamaksi kuukaudeksi vuodessa,  Lopun aikaa isä ja Hadi olivat töissä Dohukissa.
Oli elokuun alku ja he olivat juuri palanneet kotiin farmin syystöihin, kun he kuulivat ISISin olevan tulossa., Heidän kylänsä oli Sinjar vuorten takana ja päästäkseen kaupunkiin, piti vuoret kiertää.
Heille tuli kiire kerätä vaatteita ja vähän ruokaa ja paeta Dohukin kaupunkiin kävellen. Heillä ei ollut autoa.
Kolmen tunnin jälkeen tuli vastaan ihmisiä,  jotka kertoivat, että ISIS oli tukkinut tien, he eivät pääsisi näiden ohi. Suunnitelmat muuttuivata ja he kääntyivät kulkeakssen Syyriaan, mikä oli lähempänä.
Matkan varrella oli Znunun pikkukaupunki ja he löysivät talon, josta ihmiset olivat jo paenneet. He olivat siellä kaksi päivää, kunnes heidän luokseen tuli kuusi miestä, mukana sukulaispoika  jotka olivat menossa taisteleman ISISiä vastaan ja he pyysivät Hadia mukaan ja hän päätti liittyä heihin. Hän sai aseen ja he lähtivät.
Isä jäi perheen luokse.

Pojat eivät päässeet pitkällekään, kun näkivät jo ISISin joukkoja. 15 minuuttia taisteltuaan, neljä pojista päätti lähteä karkuun.  He ottivat autonsa ja lähtivät ja Hadi ja hänen serkkunsa jäivät puolustamaan selustaa pakenijoille. Ihme kyllä, ISIS luovutti ja lähti ja pojat palasivat  ja menivät muutaman sadan metrin päähän siitä  talosta jossa Hadin perhe oli.
ISIS ilmestyi heidän peräänsä ja pojat ampuivat heitä. Mutta kauhistus, ISISin taistelijat menivät suoraan siihen taloon, jossa Hadi perhe oli eikä Hadi uskaltanut ajatellakaan, mitä siellä tapahtui. He katselivat ikkunasta ja miettivät juuri mennä paikalle, tapahtui mitä tapahtui, kun näkivät, että äiti ja isä vietiin autoon. Lapset olivat olleet piilossa eivätkä ISISin miehet löytäneet heitä.
Tämä oli paon 6. päivä.

- Odotimme 3 päivää, jos vanhemmat olisivat päässeet takaisin. Mitään ei kuulunut ja .me päätimme yrittää  Syyriaan. Siellä jossakin, rajan lähellä oli tyhjä maalaistalo, jonka sivurakennuksessa yövyimme.  Aamulla näin ikkunasta  ISISin auton lähellä..Sen mentyä tuli kaksi syyrialaista autoa, jonka miehet murtautuivat taloon, varastivat sieltä sylin täydeltä tavaraa ja lähtivät. Olimme piilossa ja kukaan ei huomannut meitä. ISISin auto tuli samassa paikalle, pysäytti miehet ja ampui heidät kaikki.  He ottivat miesten autot ja jättivät ruumiit sinne.
Rajalle ei ollut pitkä matka, mutta en ollut ollut koskaan täällä aikaisemmin enkä tiennyt minne suunnistaa. Oletin tilanteen olevan vähän rauhallisempi ja soitin eräille sukulaisille ja pyysin heitä hakemaan meitä takaisin Kurdistaniin.   Jonkin ajan kuluttua yksi heistä tulikin jonkun syyrialaisen ystävänsä kanssa ja he ottivat meidät mukaan. Lähtiessämme tuli taas ISIS ja ajoi peräämme mutta me saimme ammuttua heidän autonsa renkaihin, niin etteivät he päässeet peräämme.

Kaikkea tätä Hadi kertoo  tasaisella ja ilmeettömällä äänellä ja näen selvästi, että hän pakottaa itsensä vain puhumaan. Ei ajattelemaan.

-Olin soittanut sedällenikin ja hän odotti rajalla. Pyysin häntä ottamaan lapset mukaansa ja viemään heidät johonkin turvaan. Itse halusin taistelemaan ISISiä vastaan. Setä oli lähtöäni vastaan, mutta jätin hänelle lapset. Vihani ISISiä kohtaan oli silmitön. Halusin kostaa, kostaa, kostaa kaiken mitä he olivat meille ja muille tehneet.
Palasin lähelle kotikylääni ja liityin ISISiä vastaan taisteleviin PKKn joukkoihin. Avasimme väylän Sinjarin vuorelle paenneille usealle tuhannelle jesidille ja he pääsivät turvaan. 

 Jäin vielä  siihen asti taistelemaan, kunnes sain luodin jalkaani ja pääsin peshmergojen helikopterilla sairaalaan.

Viime huhtikuussa Hadi palasi siviilielämään ja löysi perheensä Khanken leiriltä.
Ensin Hadi olisi halunnut jättää koko Kurdistanin, lähteä niin kauas kuin mahdollista, liittyä noihin tuhansiin ja taas tuhansiin, jotka tekevät vaarallisen matkan kohti Eurooppaa, kulkevat päiväkausia palellen ja nälissään, ylittävät myrskyisän meren ja jos hyvin käy, päätyvät maahan, johon heitä ei haluta. Tai sitten eivät koskaan pääse perille minnekään.
 Olin kauhuissani ja onneton. Olin sulkenut nämä lapset sydämeeni ja pelkäsin heidän tekevän tyhmyyksiä. Kauhukertomukset siitä matkasta, omani ja muiden saivat hänet muuttamaan mielensä.

Sen sijaan  hän  miettii nyt lähtöä takaisin vuorille. Tällä kertaa omiin peshmerga-joukkoihin. Sillä  muutamalla sadalla dollarilla,  minkä hän ansaitsee, hän voi jo jotenkin auttaa sisaruksiaan. Hänen koulunsa on käyty, hän sanoo, mutta kun ISIS on voitettu ja mahdollisuudet paranevat, on sisarusten saatava parempi elämä.

Vanhemmista ei tiedetä mitään varmaa. Kuulin, että joku leirillä oli tiennyt kertoa  nähneensä isän joutuneen sellaiseen miesten ryhmään, joka oli ammuttu. Paljon toivoa ei ole äidinkään löytämisellä, sillä vanhempien naisten ei katsottu hyödyttävän ketään ISISin taistelijoita.
Lasten toivoa ei kuitenkaan ole viety. Heille ei puhuta epäilyksistä ja kuulopuheista mitään.

Tämä on Hadin perheen tähänastinen tarina ja sillä ei ole vielä loppua. Toivoisin sydämestäni, että heidän tarinansa saisi onnellisen lopun, tietäen kuitenkin, että  tämäkin on vain yksi tarina sadoista tuhansista samantapaisista, yhtä keskeneräisistä ja yhtä vaikuttavista.



-