Valinta

He  halusivat etsiä onnea ja uutta elämää meren  takaa

Kun saat samaan aikaan sekä ilo-että surusanoman, et tiedä itketkö ilosta vai surusta. Sinä vain itket ja kirjoitat aivan sekavia kun viestin kertoja odottaa kommenttejasi saman tien.

En tunne heitä, en tuntenut sitä toistakaan perhettä.
Olin  ystäväni Majidin autossa,  kun hän sai puhelun, jossa muuan jesidiperhe kertoi lähtevänsä pian kohti Eurooppaa. Salakuljettajat olivat jo tiedossa, samoin kumivene ja pelastusliivit.
Päivämääräkin oli jo lyöty lukkoon.
En ymmärtänyt puheesta mitään ja lopetettuaan puhelun Majid kertoi mistä oli kysymys.

Soittaja  oli kolmilapsisen jesidiperheen isä. Perhe oli menettänyt 8 jäsentään Sinjarin vuorilla paetessaan ISISiä.ja nyt he olivat jättämässä surulliset muistonsa taakseen ja halusivat alkaa uuden elämän Euroopassa.
Kauhistuin ja pyysin Majidia soittamaan takaisin ja varoittamaan, kieltämään ehdottomasti. Huusin itse puhelimeen melkein hädissäni, - älkää menkö, älkää menkö, meri on myrskyinen tähän aikaan ja moni kuolee. Luvatkaa, ettette meine. -
Eivät he mitään luvanneet.
- Katsomme tilannetta, he sanoivat. Harkitsemme uudelleen, jos meri tosiaan on myrskyinen.
- Mutta se saattaa muuttua seuraavassa hetkessä, merestä ei koskaan voi tietää, sanoin. .
Minäkin, paras merenkävijä!

Ja he lähtivät, mukanaan toinen jesidiperhe lapsineen.  Matkalla he olivat kuulemma muistelleet sanojani ja varoituksiani ja lupasivat toisilleen, että jos meri todellakin velloo ja aallot tuntuvat vaarallisilta, he odottavat seuraavaa rauhallista päivää.

En tiedä yksityiskohtia, ne tulevat perässä. Mutta perhe pääsi satamaan ja meri ei näyttänyt pahalta. He alkoivat kuitenkin epäröidä. Muistelivat kuulemma sanojani, että meri muuttuu koko ajan. Ja vene näytti niin onnettoman huterolta.

Toinen perhe lähti.
He eivät koskaan päässeet perille. Meri vei heidät. Vei kaikki siinä kumiveneessä olleet.
Siitä he kuulivat seuraavana päivänä. Mutta silloin he olivat jo kääntyneet takaisin kotimatkalle
.
He soittivat Majidille päätöksestään ja tämä lupasi huolehtia heidän matkastaan Irakin puolelta  Dohukiin. Kotia heillä ei enää ollut. Se oli jäänyt Sinjar-vuorille, jonka ISIS oli valloittanut ja rikkonut heidän kylänsä.

Matka  Irakin Kurdistaniin  oli pitkä ja vaikea kolmen lapsen kanssa. Turkki oli sulkenut rajat yksityisiltä ja heidän oli ylitettävä vuoret kävellen ja tultava salateitä, joita he eivät edes tunteneet. Vuorilla oli lunta ja ilmassa oli miinusasteita. Lapset väsyivät ja heitä kannettiin. Kylien ihmiset  antoivat heille  ruokaa ja he saivat  nukkua yhden yön turkkilaisessa kylässä.
He tapasivat matkalla PKK-sotilaita ja nämä auttoivat heitä löytämään oikeat polut, kulkivat osan matkaa mukana. 

 Lumiset ja kylmät polut veivät heitä vuorten läpi takaisin  kohti Kurdistania

 
 Ora-kylä, 75 km Dohukin kaupungista, oli heidän vaelluksensa päämäärä, jossa heitä odotettiin.  Hyvin päättynyt Odysseus oli loppu ja he kertovat saaneensa uuden elämän. Olisi voinut olla toisinkin.

Tänne asti heidän oli käveltävä, mutta tässä odottivat jo Majid ja hänen veljensä. Kuvassa veli oikealla.

   .
Nyt he asuvat jossain keskeneräisessä, vieraiden omistamassa talossa, josta puuttuu  seiniä ja kaikkea muutakin. He palelevat muovien ja pahvien alla, mutta he ovat onnellisia, vaikka suru ystävien puolesta vie siitä osansa.