Zürich - Spoleto

Viikon verran Sveitsiä herätti tutut tunteet. Sen maan olen tehnyt lasteni kodiksi. Sitä he rakastavat omanaan ja siellä heidän on ollut hyvä olla. Se on ollut minunkin kotini ja olen viettänyt siellä niin monet turvalliset ja hyvät vuodet.
Tunne siitä, että haluan takaisin sinne, sitten joskus, joko pian tai myöhemmin, vahvistuu.
Se,  tällä kertaa kodittoman viikko vierähti nopeasti. Seilasin Sirkun mielenkiintoisen villa-asumisen ja oman rakkaan Marini kodin väliä yöpymismerkeissä, vein tavaroita varastooni ja hain, tapasin ystäviä, tapasin kiljuseni ja halasin Mikaakin pitkästä aikaa. Mikakin tuntuu olevan taas selvillä vesillä. Oma poikani, tuntuu vihdoinkin löytäneen työpaikan, josta pitää. Söimme lounasta yhdessä Zürichissä viimeisenä päivänäni ja tapasin sattumalta hänen esimiehensä. Äidin sydän läikahti onnesta, kun hän kehui poikaani.

Parin-kolmen kuukauden Spoleton aikaani varten olin pakkaavinani vain kaikkein välttämättömimmän mukaani, mutta huh, kertyihän sitä ja osa niistä ns. tärkeistä joutui kyllä jäämään kyydistäkin.
Valitsin junan. Lentokonetta en ylipainon ( enkä nyt puhu omastani) takia halunnut ajatellakaan, ja samaan aikaan olisimme aikataulun mukaan olleet Spoletossakin.    Varmuuden vuoksi ensimmäinen luokka, että varmasti mahdutaan sekaan.

Ihmeen helposti matka sujui. Maisemat olivat tutut. Luin, mutta en kirjoittanut, vaikka olin suunnitellut. Aurinko paistoi kirkkaasti Zürich-järven sivua ajaessamme, mutta sen jälkeen sumu peitti maisemat. Zugin järvellä ei toista rantaa näkynyt.
Alpeilla sumu nojaili vuorten seiniin kerroksittain, jättäen  joitakin kerroksia vihreäksi ja vapaaksi. Näkymät olivat runoutta hämyineen.
Pulskia lehmiä rinteillä. Kohta tulee aika, jolloin ne juhallisin menoin, kukkasin koristeltuina johdatetaan alas navettoihinsa. Paljon muistoja niistäkin kerroista, jolloin olen  ollut mukana.
Näin lampaita paimenineen ja ajattelin omaa paimenaikaani, josta kirjoitin  artikkelinkin silloin Kodin Kuvalehteen.

Hitaasti ja rauhallisesti puksutti juna Sveitsin halki, mutta matkan tahti muuttui, kun pääsimme Milanoon, tuli junanvaihto ja italialainen nopea juna. 
Vuorten mutkat jäivät taakse ja juna kiisi kuin Japanissa (melkein).

Siitä on kauan, kun viimeksi kuljin junassa Milanosta eteläänpäin ja siksi  yritin olla kiinnostunut matkan näkymistä. Jos muistaisin vaikka jotain. Se ei ainakaan muistunut mieleen,  että niin paljon tunneleita olisi ollut.

Olin nukkunut aika vähän edellisenä yönä ja silmät alkoivat lupsia. Aina kun avasin ne, oltiin tunnelissa ja aloin jo epäilla,  että italialaiset ovat rakentaneet junatunnelin Milanosta Firenzeen, jossa hetken verran näin kaupunkiakin. Toskanan kukkuloiden ali kuljettiin taas putkia pitkin, välillä vähän näki aurinkoa, joka ilmestyi joskus Milanon jälkeen, luultavasti. Tunneleissahan on harvoin ikkunoita, joten en ollut varma sen ilmestymiskohdasta.

Roomassa taas junanvaihto, johon sain apua nuorelta hennolta tytöltä, jonka kanssa työnsimme ja vedimme matkalaukkuani junan rappuja ylös. Yksin se olisi ollut melko mahdoton tehtävä, ottaen huomioon niiden rappujen arkkitehtuurin.

Matka oli mennyt hissunkissun ja suunnitelmien mukaisesti Zürichistä Roomaan, siis aika tylsästi, ilman mainittavia tapahtumia. Narnissa, Spoletoa edellisellä pikkuasemalla nekin vähät tapahtumat loppuivat. Toisin sanoen, juna ei lähtenyt mihinkään enää.
Oli alkanut lakko. Junalakko. Pari tuntia istuttiin siinä jokainen paikallaan ja mietittiin tulevaisuutta.   Sen parin tunnin kuluttua tuli junamies ja kertoi, että yritetään järjestää busseja, mutta siihen voi muutamia tunteja mennä, sillä matkustajia on paljon ja busseja vähän. Takseja ei ollut. Tai ehkä oli ollut, mutta ne olivat myös jo menneet.
Me kaikki sadat matkustajat nousimme siis junasta sinne Narnian asemalle. Minäkin sain laukkuni jotenkin ulos.
Vastapäätäni istunut nainen, jonka kanssa olin vaihtanut pari italian sanaa oli soittanut jollekin ystävälleen Spoletoon ja he tulivat pikku Fiatillaan jonkin ajan kuluttua hakemaan häntä. Rouva kaivoi minut esiin ihmisjoukosta ja pääsin heidän mukanaan Spoletoon. Ensin oli vain keksittävä keino, miten suuri laukkuni mahtuisi mukaan. Mahtuihan se ainoana sinne matkatavarakoloon, kun kaikki muut kimpsut olivat sylissämme.

Yhä olivat Leila ja Sörtsö asemalla ja odottivat. Kiitos heille.  Väsyneitä odottamiseen hekin.

Ja nyt sitten aletaan elää italiaksi.





 

Tänään tuli syksy Suomeen

Pitkät kauniit päivät loppuivat eilen.
Tänään sataa, mutta satakoon. Toinen jalka on joka tapauksessa jo jossain muualla.
Huushollin tila kertoo asukkaan lähtöaikeista. Banaanilaatikoita, matkalaukkuja, kasseja. Osa on menossa kellariin, osa Zürichin varastoon, osa Italiaan ja osa mukaan Indonesiaan sitten joulun jälkeen. On vielä sekin osa, jonka Jokke saa hakea omaan kyökkiinsä itselleen.
Jotakin on mennyt roskikseenkin.

Olen pitkin viime viikkoa jo pakkaillut, mutta kun armas sisareni kävi tarkastamassa tämän Suomen huushollini, piti piilottaa pakkauksia saunaan, että olisi vähän fiksumman näköistä. Sauna, niin, mitähän minä silläkin teen. Olen käynyt siellä vain kerran tänä vuonna.   Mari rakastaa tätä saunaansa, joten hyvä valinta tämä kai sitten oli.

Kaisa hulmahti tänne perjantaina Savonlinnasta ja toi mahtavan, juuri keräämänsä sienisaaliin. Osa kuivattuja, osa suolattuja. Minua odottaa sitten kunnon sienisörsselit  Italiassa. Ne kuivatut otan sinne mukaan. -
 Söimme raclettia ja juttelimme Tshehovista. Sen kunniaksi kävimme lauantai-iltana katsomassa Kansallisteatterissa Vanja-enon. Edellisestä kerrasta olikin jo aikaa. Se taisi olla joskus silloin, kun Essu vielä asui siinä Kansallisteatterin kupeessa ja minä hyppäsin aina teatteriin, kun kävin Suomessa ja yövyin hänen luonaan. No, kymmeneen vuoteenhan emme edes tavanneet.  En edelleenkään tiedä, mitä ajattelisin hänen tämänkertaisista  tapaamisistaan. On hän kuitenkin sisareni. Isäni ja äitini tytär kuten minä.  Sisar on niin suuri sana, ettei se oikein tahdo mahtua tähän meidän "suhteeseemme".
Hän on juuri niitä ihmisiä, jotka vapauttavat sinut ajattelemisen pakosta. Senkun myöntelet ja nyökyttelet. Hän puhuu.

Huomenna tulee Jokke kantamaan kanssani laatikoita kellariin. Sitten jo vähän kirkastuu tämäkin näköpiiri ja pystyn tajuamaan, kuinka paljon todella olen ottamassa mukaan autoon.  Ne Suomi-seuran laatikotkin on vielä haettava. Toivottavasti en unohda niitä.

 

Tallinna

On oltu Tallinnassa muutamia kertoja ennenkin.
Tänä kesänä  menin Tallinnaan Marin kanssa heinäkuussa vain ns. seuraksi  Syötiin  siinä ravintolassa, jossa olin joskus ennen syönyt hyvin. Nyt ei syöty hyvin. Oli sesonkiaika ja turisteja kai liikaa.
Samoiltiin Vanhaa Kaupunkia ja ihailtiin  rakennuksia ja väisteltiin suomalaisia perästä vedettävine matkalaukkuineen. 
Mari osti ylihintaisen repun, (hassu, ei halunnut tinkiä) ja kivoja alusvaatteita. Minä jotain lankoja. Paluumatkalla laivalla sitten syötiin koko puhvetin repertuaari ja oli  liikaa ahnehtineen ällö olo. Mukaan laivalta tarttui Marille matkamuistoksi Vana Tallinna puteli. Minulle joku mansikkalikööri.
Kauhisteltiin  palaajien viinalasteja.

Kun Mari lähti, harmittelin, että miksi en minäkin ostanut alusvaatteita. Olivat kauniita ja paljon edullisempia kuin Helsingissä tai Sveitsissä.  Ainahan niitä tarvitaan. Laatukin tuntui olevan ihan kelvollista, puuvillaa ja jotkut jotain muutakin. Kesälegginsejäkin olisi ollut tarvis.

Ei muuta kuin pikavisiitille helleilmaa pakoon Tallinnaan. Lippu eestaas 15 e.
Pari tuntia  pelkästään niissä sataman basaareissa, joissa vironkieltä tuskin kuulee. Venäjä on basaarin kieli. Ostostuloksena kasa alusvaatteita ja legginseja kassiin, jotain juotavaa ja tylsä  voileipä. Laivalla ei huvittanut syödä. Pelotti se ennakoitavissa oleva ällö olo.
Keksin sen olopaikan, jossa kympillä sai istua ja syödä hedelmiä. Sehän sopi. Oli kirjakin mukana. Divarista ilmaislaatikosta napattu Tauno Palon elämänkerta.
Siinä laivan ostospaikassa ei mahtunut liikkumaan. Karkasin nopeasti. Suomalaiset ostivat viinaa, viinaa, selkä vääränä.
Ulosmenojonossa sai varoa, ettei kompastellut edellä kulkeviin olutlaatikoihin. Ihmisiä niiden takana ei juuri näkynyt..

Palasin kotiin ja mietin, että kohta on talvi ja sieltä varmaan olisi löytynyt talveakin varten jotkut vähän lämpimämmät farkut ja sisäverkkarit.  Eihän  tiedä mihin sitä Italian talvessa joutuu.  

Ja taas Tallinnaan, kun lippuakin tarjottiin kuudella eurolla eestaas. Laivaseurana Somerset Maughamin Elämältä se maistui. Verkkarit löytyivät. Laivalla keksin, että ihovoiteeni oli siellä hieman halvempaa kuin muualla, joten sitä sitten  ja lisäksi  kunnon aurinkovoidetta. Meni sen verran tyyriiksi, että kylkiäisenä sain lapun, joka kertoi seuraavan laivamatkan maksavan  edestakaisin 2 euroa. Tai jos haluaisin hytin, niin 4 euroa.
Ratikalla Stockalle tulee kalliimmaksi..

Taidan nyt kuitenkin jättää tuon kaksieuroisen käyttämättä.

Ei Tallinnassa mitään vikaa ole, sehän on todella viehättävä kaupunki.  On upeita rakennuksia, korkeatasoisia museoita, monenlaista taidetta ja kulttuuria hyvää ruokaakin, silloin kun onnistuu menemään oikeaan aikaan oikeaan paikkaan. Ja se historia. Ihailen virolaisia koko sydämestäni.
On melkein huono omatunto, kun sinne menee  ja sen  tylsän parin tunnin laivamatkan jälkeen ostelee pelkästään jotain pikkupöksyjä.
Tallinnalla ja koko Virolla olisi niin paljon muuta annettavaa. 

Seuraavan kerran sitten, varmaankin jo ensi kesänä, aion viettää siellä muutaman päivän. Museoissakin on todennäköisesti taas jotain uutta tarjolla. Teatterissakaan tai musiikkijuhlilla en ole koskaan käynyt. Ja entäs kaikki ne muut kaupungit !
Iloitsen nyt jo.
 

Vuodenajat uusiksi

 Raitiovaunussa takanani istui kaksi naista, joista toinen manaili ja toinen myötäili:
- Aina on joku hemmetin uusi vuodenaika. Nyt taas on jo syksy. Vasta vähän aikaa  sitten sain kesävaatteet esiin ja talvivaatteet kellariin. Jälleen on rymyttävä kellarissa ja tehtävä koko vaihto toisinpäin.

Aivan oikein. Ja juuri kun minä alan taas tottua  suomalaisuuteeni, mökkiläisyyteeni, jonka noin viidessä tunnissä saatoin vaihtaa helsinkiläisyyteeni, alkaa sekin aika  olla lopullaan ja muuksi muuttuminen alkaa olla lähellä. Taas on syksykin, jolloin on lähdettävä.
Jonnekin.
Mutta toisaalta, näinhän olen halunnut. Osa aikaa siellä, osa täällä, osa sitten siellä sun täällä.
Tätä ihanaa eläkeläisen elämää.
Mutta varsinkin se siellä sun täällä alkaa jo kyllästyttää. Varastoon pakatut rakkaimmat kirjat ja esineet, joita olen luullut välttämättä tarvitsevani alkavat jo unohtua. Pian olen siinä pisteessä, että myönnan etten tarvitse koko varastoa, koko menneen elämäni tavaroita. Menneisyyttäni?
Reppu, jossa on läppäri ja pari vaatetta, riittäisi. Ja puhelin, että voin tilata hotellihuoneen.

Nyt sitten kuitenkin odotan sitä vuodenaikaa, joka olisi tarpeeksi ihanteellinen minun  aloittaa paikoilleen asettumiseni ja hankkia se loppuiän koti. Siis KOTI.  Voi olla että se vuodenaika on vielä keksittävä, tai nämä jo keksityt järjesteltävä uudelleen uusin ilmastoin.
Väitän, ettei minusta ole enää mönkimään lumihangessa ja räntäsateessa. Olen ollut niin kauan jo poissa talvisaapasilmoista. Mutta Malesian / Aasian jatkuva kuumuus ja kosteus ei myöskään ilahduta mieltäni, ei myöskään etelä-Amerikan. Liman valkea sumu, joka peitti koko Mirafloresin kesäkuukausina sai  minut tuntemaan siellä 16. kerroksessa, että olin satimessa. 
Pitäisi kai keksiä uusi maanosakin.

Näitä keksintöjä odotellessani jatkan asunnon ylimääräisten tavaroiden viemistä kellariin.

Sisar

Niin, on minulla sisarkin. Tapasin hänet eilen ensimmäisen kerran kymmeneen vuoteen. Kohtaaminen oli samalla tutun todellinen ja epämiellyttävä. Ei hän ole muuttunut ja mietin, että miksi oikein tulin. Melkein kahdenkymmenen vuoden ikäero saa minut kunnioittamaan hänen ikäänsä, ei muuta. Onhan tämä todennäköisesti niitä viimeisiä kertoja, kun tapaamme.
Kuuntelin parin tunnin ajan hänen ylistystään itsestään. Se itsekehu ainakaan ei ole muuttunut. Hänen olemisensa hauraus sai minut kuitenkin jäämään niinkin kauaksi. Tottakai kutsun hänet vielä Katajanokalle, ennen kuin lähden.
 

...ja taas uutta blogin jatkoa. On tätä suunniteltukin välillä.

On tätä blogin jatkamista taas ajateltu, mutta mutta....
Aikaakin olisi (ollutkin), mutta mihin se oikein meneekään...ja vaikka konekin on suurimman osaa päivää auki ja odottavalla kannalla.

Tulin Suomeen huhtikuussa, mökille ja mökiltä pois aina välillä. On Helsingissäkin kivaa. Välillä vaan tuli sellainen helle tännekin, että oli karattava maalle.
Nyt olen Helsingissä ja asunto on jälleen sen näköinen, että sisään astuja sanoisi, että jaaha, lähdössä ollaan? Puoliksi pakattuja laukkuja, osa kellariin, osa takaisin mökille ja loput kolmeen eri osaan: yksi osa varastoon Sveitsiin, yksi mukaan Italiaan ja loput valmiiksi odottamaan talven reissua.



 

Mausteita

 

                                                Vastapoimitun neilikan kuivausta

 

 

Todellakin, unelmat on toteuttamista varten

Sehän  tiedetään, että ihmisellä pitää olla unelmia. Kyllä, mutta ei sellaisia jotka jo alussa tietää mahdottomiksi. Ihmeitähän ei nykyään enää sen jälkeen tapahdu, kun Jeesus ruokki hurjan isoa väkijoukkoa kolmella kalalla ja viidellä leivällä.

Tämä minun viime talvinen unelmani Maustesaarista kuului niihin mahdollisiin.

Ja sehän  toteutui. Ei se tuntunut edes mahdottomalta, sillä olinhan jo häärinyt siellä ympäristössä ennenkin.
Pääsin Tidorelle, Ternatelle ja Banda-saarille ja moneen muuhunkin paikkaan.
Pari kuukautta Molukeilla avasi taas  mieleeni uusia kuvia ihmiskunnan historiasta.
Niin että on siellä ihmiset eläneet ennenkin, viljelleet salaisilla saarillaan muskottia, kanelia ja  pippuria ja montaa muutakin, mikä on tehnyt Euroopan keskiajan kansat hulluiksi. Taistelleet ja hävinneet, jotkut muuttaneet pois, jotkut jääneet.

Eletään siellä nytkin. Tosin maustekauppa ei käy enää samaan tahtiin, mutta käy kuitenkin. Minäkin toin pussillisen kanelia ja muskottia ja ne tuoksuvat nyt niin ihanalle kaapissani. Tuovat muistoja. Nuuhkaisen niitä aina silloin tällöin ja mietin, että sitten kun minulla on taas se Oma keittiö siellä jossain voin jotain tehdäkin.


 

Unelmista totta

Kun keskustelimme veljeni kanssa lapsena tulevaisuuden toiveistamme, kerroin, että haluaisin matkustaa, matkustaa ja matkustaa, nähdä mitä on kotikaupungin ulkopuolella, missä ja millaisia ajatuksia on ihmisillä, jotka käyttävät nenärenkaita ja kulkevat puolialastomina. Sanoin, ettei minua kiinnosta lontoot ja pariisit, joissa kaikki käyvät, haluan nähdä maita, joissa " kukaan " ei käy.
Olen onnistunut haaveissani aika hyvin. Monenlaista eksotiikkaa on nähty, tosin nuo lontoot ja pariisitkin ovat tulleet tutuiksi.
Nyt yksi viimeisistä haaveistani - kenties - on tutustua entisten aikojen Maustesaariin, Molukkeihin, vähän paremmin. Ne kaksi kertaa, jolloin olin mukana purjeveneessä niiden saarten pikatutustumisella, jättivät uteliaisuuden ja toiveen viettää näiden ihmisten keskuudessa vähän pidempi aika.
Olisikohan tämä jo tämän tulevan talven ohjelmaa?

Voi kakkaranmakkarat....Ei mikään harmita niin kuin se, kun vihdoin saa inspiraation ja kirjoittaa parikymmentä sivua hyvää (omasta mielestä) tekstiä ja se KATOAA jonnekin auf Nimmerwiedersehen. Kun vihdoinkin saa sen niin tärkeän jutun luurangon paperille kaikkine ideoineen.!... Tuleekohan se inspis enää takaisin ollenkaan.