Raitiovaunussa takanani istui kaksi naista, joista toinen manaili ja toinen myötäili:
- Aina on joku hemmetin uusi vuodenaika. Nyt taas on jo syksy. Vasta vähän aikaa sitten sain kesävaatteet esiin ja talvivaatteet kellariin. Jälleen on rymyttävä kellarissa ja tehtävä koko vaihto toisinpäin.
Aivan oikein. Ja juuri kun minä alan taas tottua suomalaisuuteeni, mökkiläisyyteeni, jonka noin viidessä tunnissä saatoin vaihtaa helsinkiläisyyteeni, alkaa sekin aika olla lopullaan ja muuksi muuttuminen alkaa olla lähellä. Taas on syksykin, jolloin on lähdettävä.
Jonnekin.
Mutta toisaalta, näinhän olen halunnut. Osa aikaa siellä, osa täällä, osa sitten siellä sun täällä.
Tätä ihanaa eläkeläisen elämää.
Mutta varsinkin se siellä sun täällä alkaa jo kyllästyttää. Varastoon pakatut rakkaimmat kirjat ja esineet, joita olen luullut välttämättä tarvitsevani alkavat jo unohtua. Pian olen siinä pisteessä, että myönnan etten tarvitse koko varastoa, koko menneen elämäni tavaroita. Menneisyyttäni?
Reppu, jossa on läppäri ja pari vaatetta, riittäisi. Ja puhelin, että voin tilata hotellihuoneen.
Nyt sitten kuitenkin odotan sitä vuodenaikaa, joka olisi tarpeeksi ihanteellinen minun aloittaa paikoilleen asettumiseni ja hankkia se loppuiän koti. Siis KOTI. Voi olla että se vuodenaika on vielä keksittävä, tai nämä jo keksityt järjesteltävä uudelleen uusin ilmastoin.
Väitän, ettei minusta ole enää mönkimään lumihangessa ja räntäsateessa. Olen ollut niin kauan jo poissa talvisaapasilmoista. Mutta Malesian / Aasian jatkuva kuumuus ja kosteus ei myöskään ilahduta mieltäni, ei myöskään etelä-Amerikan. Liman valkea sumu, joka peitti koko Mirafloresin kesäkuukausina sai minut tuntemaan siellä 16. kerroksessa, että olin satimessa.
Pitäisi kai keksiä uusi maanosakin.
Näitä keksintöjä odotellessani jatkan asunnon ylimääräisten tavaroiden viemistä kellariin.
- Aina on joku hemmetin uusi vuodenaika. Nyt taas on jo syksy. Vasta vähän aikaa sitten sain kesävaatteet esiin ja talvivaatteet kellariin. Jälleen on rymyttävä kellarissa ja tehtävä koko vaihto toisinpäin.
Aivan oikein. Ja juuri kun minä alan taas tottua suomalaisuuteeni, mökkiläisyyteeni, jonka noin viidessä tunnissä saatoin vaihtaa helsinkiläisyyteeni, alkaa sekin aika olla lopullaan ja muuksi muuttuminen alkaa olla lähellä. Taas on syksykin, jolloin on lähdettävä.
Jonnekin.
Mutta toisaalta, näinhän olen halunnut. Osa aikaa siellä, osa täällä, osa sitten siellä sun täällä.
Tätä ihanaa eläkeläisen elämää.
Mutta varsinkin se siellä sun täällä alkaa jo kyllästyttää. Varastoon pakatut rakkaimmat kirjat ja esineet, joita olen luullut välttämättä tarvitsevani alkavat jo unohtua. Pian olen siinä pisteessä, että myönnan etten tarvitse koko varastoa, koko menneen elämäni tavaroita. Menneisyyttäni?
Reppu, jossa on läppäri ja pari vaatetta, riittäisi. Ja puhelin, että voin tilata hotellihuoneen.
Nyt sitten kuitenkin odotan sitä vuodenaikaa, joka olisi tarpeeksi ihanteellinen minun aloittaa paikoilleen asettumiseni ja hankkia se loppuiän koti. Siis KOTI. Voi olla että se vuodenaika on vielä keksittävä, tai nämä jo keksityt järjesteltävä uudelleen uusin ilmastoin.
Väitän, ettei minusta ole enää mönkimään lumihangessa ja räntäsateessa. Olen ollut niin kauan jo poissa talvisaapasilmoista. Mutta Malesian / Aasian jatkuva kuumuus ja kosteus ei myöskään ilahduta mieltäni, ei myöskään etelä-Amerikan. Liman valkea sumu, joka peitti koko Mirafloresin kesäkuukausina sai minut tuntemaan siellä 16. kerroksessa, että olin satimessa.
Pitäisi kai keksiä uusi maanosakin.
Näitä keksintöjä odotellessani jatkan asunnon ylimääräisten tavaroiden viemistä kellariin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti