Visiitti Rooman Ikeassa

Leila ja Riitta  ottivat minut mukaansa Rooman Ikeaan.
Vaikka heidän mielestään monet järvet olivat vaihtaneet paikkaansa ja uusia keskiaikaisia kyliä oli ilmestynyt teiden varsille, löysimme silti perille ja pääsimme kuin pääsimmekin (aina oikea tie, vaikka epäluuloisia huudahduksia kuuluikin kiusallisen usein sekä takapenkiltä että pelkääjän paikalta, myös kuljettajalla oli kylmät kädet ja hikiset kainalot pelkästä väärin ajamisen pelosta)  käsiksi lihapulliin ja ikeamaisiin tilpehööreihin. Kunkin meidän  talouksiimme tulee nyt uusia tyynyjä, tämänvuotista joulusälää,), kanelillisia ja kanelittomia korppuja, SILLIÄ,  (ainakin minulle, monta purkkia)  ja myös yksi leikkuulauta.

Pääasia retkellä oli kuitenkin Leilan Thomas, joka saateltiin lentokentälle sitä tärkeää keikkaa varten Suomessa. Äidillänsä  oli salaa kyynel silmäkulmassa, mutta emme olleet huomaavinaammekaan sitä. Luultavasti pojallakin, mutta kenties vasta tullin jälkeen.
Ja, kuten ollaan todettu, Ikea on sama luotettava Ikea joka maailman kolkalla. Samalla tavalla jokainen osasto, olit sitten Vantaalla, Roomassa tai Kuala Lumpurissa. Ja jollemme välitä hienostella, ne lihapullat maistuvat kyllä, kun on nälkä. Ja kai muutenkin. Mieluummin puolukkahillon kera.

Sumussa sähläilyä

Nämä viimeiset päivät ovat olleet aikamoista paksua sumusoossia melkein aamusta iltaan. Umbrian myöhäissyksyn varjopuolia.

Uusi matka Orvietoon. Tällä kertaa meitä oli kolme. Jokke ja hänen ystävänsä Jukka sekä minä. Värikäs matka. Siis sellainen pelkästään tapahtumavärikäs matka, muita värejä kuin sumunharmaata ei ollut juuri näkyvillä. Taivas ei erottunut maasta ja sumuun upposi syksyisten puiden ja kasvien värikirjo, sininen taivas ja rakennusten yksityiskohdat.

Sitä muuta väriä näkyi matkalla vain Orvieton Tuomiokirkon ulkoseinien mosaiikeissä, enemmän niissä kullatuissa ja niissä sisäseinien uhkaavissa maailmanlopun kuvissa, ja jos tarkkoja ollaan, Jukalla oli myös aika värikäs kaulaliina. Jukka oli vieraana Suomesta ja halusimme näyttää hänelle vähän Umbriaa.

Edellisen iltapäivän pettymysten, suljettujen vesiputousten ja melkoisen epäonnistuneen ravintolareissun jälkeen ajattelimme, kun Spoletokin oli jo kävelty läpi. että mikäs sen parempaa kuin takuuvarma Orvieto,
Ojassa minulla oli mukana omakin lehmä, sillä viimekertainen Orvieton aikani ei sallinut kummempia yksityiskohtia tässä „kuin maagisen käden maan ja taivaan välille rakentamassa vuosituhanisa vanhassa kaupungissa“, kuten muuan matkaesite kertoo.

Päätarkoituksenamme oli nähdä se paljon kehuttu, jo etruskien 2500 vuotta sitten käyttämä valtava maanalainen kaupunki kaikkine luolineen Orvieton alla.

Lähdimme siis sankasta sumusta huolimatta. Meidän suuntavaistomme ei paljon auttaisi, mutta olihan meillä navigaattori. Se TomTom.

Niinpä. Ensin emme olleet löytää pois Spoletosta, sillä TomTom pyöritti meitä kolma kertaa samassa kehässä ja aivan eri suunnassa minne olimme menossa. Kartta ei kertonut olinpaikkaamme. Ei aavistustakaan mihin TomTom meitä komenteli.  Mutta välillä tiukka miesääni käski meidän ajaa vuoren läpi, välillä syöksyä rotkoon, kääntyä vasemmalle, oikealle tai takaisin keskellä kapeaa tietä tai moottoritietä. Hänen sumuisaan tietokoneaivoonsa ei näyttänyt kuuluvan Orvietoa eikä hän kai kehdannut tunnustaa sitä vaan kierrätti meillä kehää, kunnes kyllästyttään päätti lähettää meidät takaisin asuntoomme. Vasta melkein kotiportilla huomattiin missä ollaan. Pahuksen TomTom. Pahuksen sumu. Ei se tuntunut olevan navigaattoreita varten. Ei paljon meitäkään.

Joku meistä (no, minä!) oli kuitenkin niin fiksu, että tunnin kurvailun jälkeen älysi ehdottaa matkan varrelta jotain lähempää kauttakohdetta ja sehän oli tietysti se ihanteellinen kaupunki Todi. Jopa onnistui ja pääsimme piiristä pois, pieneksi hetkeksi jopa sumusta, mutta aika alkoi olla vähissä.

Vieraamme tarkoitus oli jatkaa matkaansa junalla Orvietosta Firenzeen päivänvalon aikaan, joten se kello kahdentoista maanalaiskierros oli ainoa, mikä sopi hänelle ja siihen oli tarkoitus ehtiä.

Olimme menettäneet paljon aikaa Spoleton ympäriajoissa, joten kurvat suoriksi ja hurjaa vauhtia läpi valkean puuron kohti Orvieton asemaa, josta oli haettava ensin se matkalippu Firenzeen.

Jonkin verran ennen asemaa meidän oli kuitenkin pakko myöntää, ettei auto ole raketti ja ettemme sittenkään taida ehtiä kierrokselle ja kun turisti-infosta Duomon kupeelta sanottiin puhelimessa, etteivät he odota kuin korkeintaan 5 minuuttia, luovuimme maanalaisen ajatuksesta.

Tarkoitus oli jättää Jukan matkalaukku aseman säilöön, mutta eipä ollut niin hyvin varustettu asema, että heillä olisi ollut matkatavarasäilytystä. Se oli siis jätettävä autoon, joka taas jätettiin aseman lähelle parkkiin. Siitä vaan funikulaarilla ylös kaupunkiin, mikä osoittautui virheeksi, sillä autolla olisi päässyt aivan Duomon juurelle. No, minun, jo Orvietossa käyneen moka.

Ylhäällä Duomo oli tietenkin kiinni, kun tulimme ylös. Sen avaamista odoteltiin erään ravintolan villisikaa lautasillamme. Erinomaista. Duomon auettua taas tutkimme sitä sisältä ja päältä. Jukka Suomesta on taiteilija ja häntä kiinnostivat Duomon yksityiskohdat, pieta' ja maalaukset, ja viivyimmekin kirkossa kauan. Sitten seurasi lisää sähläilyä. Maanalaiskierros kello neljä olisi ollut italiaksi, mitä minä en halunnut, englanniksi vasta kuudelta. Jukan oli ehdittävä neljän junaan ja koska hänen matkatavaransa olivat autossa, jonkun oli mentävä alas avaamaan auto. Jos kierros olisi ollut englanniksi, olisin mennyt sinne yksin, kuuteen asti emme halunneet odottaa. Jne, jne.

Siis lyhyesti, meille riitti ja menimme kaikki alas.

Olimme tehneet sumuisen matkan sumuisten kukkuloiden yli Orvietoon, nähneet vain Duomon, elämys sekin, mutta emme halunneet ajaa pimeässä takaisin kotiin kahelin Tomtomin ohjaamana. Ties mihin olisimme päätyneet. Ystäväni epäilivät Sisiliaa. Oli sumuista, muttei vielä aivan pimeää, kun muutaman ylimääräisen mutkan kautta olimme vihdoin kotona.

Jospa sitten kolmannella kerralla onnistuisi mutkattomasti. Se maanalainen kaupunki on kyllä nähtävä. Ugh.

Todi

Mikä lie herättänyt keskellä yötä. Tyhjä olo, tietysti väsymyksestä johtuva.
Eilinen päivä Joken, Leilan ja Sergion kanssa humahti nopeasti ja mukavasti ohi.
Ensin Todi, jossa erään amerikkalaisen professorin tutkimusten mukaan ovat urbaniteetti ja ympärillä avautuva koskematon luonto täydessä harmoniassa vuosituhansia vanhan historian ja nykyajan kanssa. Siis aivan täydellistä elämää ideaalisessa pikkukaupungissa.
No jaa. Miellyttävä kaupunki tosiaan, mutta ei mielestäni mitenkään eroa näistä muista viehättävistä Umbrian pikkukaupungeista kukkuloillaan.

Piazza Garibaldilla Garibaldin patsas. Ei taida Italiassa löytyä montaa/ainoatakaan kaupunkia, jossa ei olisi ainakin Piazza Garibaldi. Niin myös täällä.

Myyttejä:
- Herkules nitisti täällä Cacus-jättiläisen.
- Kaupungin vaakunassa on kotka, mikä johtuu siitä, että "aikojen alussa" muuan todennäköisesti hyvinkin tärkeä kotka  pudotti nokastaan liinan, joka laskeutui tälle kukkulan laelle ja se ymmärrettiin siten, että paikalle oli perustettava kaupunki, Todi.

Täällä olivat etruskit ja myös roomalaiset, joiden aikana kaupunki kukoisti. Suurimmilta entisaikojen ryöstöretkiltä se on säilynyt ja pystyi laajentamaan alueitaan vapaana kommuunina melkoisesti kunnes yhdistettiin v. 1368 muihin kirkkovaltioihin.

Todissa kiertelyn jälkeen katselimme lähiseudun muita nähtävyyksiä. Lue: tavarataloja ja kauppoja. Tällä kertaa mukaan ei päässyt mitään. Muistelin koko ajan ylitäyttä ja ylipainavaa matkalaukkuani, jonka takaisin Sveitsiin pääsyä nyt jo kauhistelen.
Syöminen oli ostoskeskuksessa  kuitenkin asia, jota piti kokeilla. Ja se kannatti.

                                                                   Leila

                                                                   minä
Pojille pizzaa, tietysti.


 

Outlettiä ja muuta kivaa

 

Sumuinen päivä Spoletossa ja suunnitelmat vähän sinne tänne, joten

onhan se selvää, että kun Leila soittaa ja ehdottaa jotain, niin siihen jäävät etruskit, langobardit ja muutkin mitkä tahansa entisaikojen sankarit ja heidän jäämistönsä ja tämä tyttö on valmiina kuin partiossa. Niin kävi nytkin. Oltiin pukeuduttu kyllä oikein lämpimästi ulkoretkeä varten, minä paksuun ja korkakauluksiseen villapuseroon Spoleton markkinoilta, 5 euroa . Syklaaminpunaiseen, etten takuulla pääse eksymään. Ja tietysti mukana paksu talvitakkikin. Jokke tapansa mukaan lyhythihaiseen t-paitaan, ollaanhan Italiassa.

Oltiin juuri Salvatoren basilikassa kun puhelu tuli ja tietysti meitä vietiin viivana Leilan luo. Ehdittiin tosin ihan hyvin tutkia se basilikakin sitä ennen, samoin kuin sen alapuolella oleva spoletolaisten hautausmaakin. Huom. en sano hautuumaa. Ei siellä mikään haudu.

Leila ja Sörtsö olivat menossa - en oikein saanut selvää että minne - (ihan sama) ja pyysivät meitä mukaan, ja tietysti mentiin, olihan tiedossa jotain muutakin kuin meitä kahta vain. Ja iltapäivän italian kieliopinnoistahan kuuluu aina pinnata, aina kun suinkin mahdollista. Se opiskelupinnaaminenhan on opittu jo silloin muinoin ja veriin se on näköjään jäänyt.

Tie oli suoraa ja mutkaa, sumua ja sumun viertä ja päädyttiin ennen sitä, minne todella oltiin menossa  jonkun outletin vaatekauppaan. Sopi hyvin. Naisillahan ei ole koskaan mitään päällepantavaa.

Sovitin pitkiä housuja. Pyysin lähellä vaanivaa Jokkea makutuomariksi.
- Voi kuule.....tuo kaulus.....ei ollenkaan hyvä. Älä osta sitä.
- Häh. Kaulus?
Leilakin tuli siihen ja räjähdimme nauramaan. Herra ei kai ole huomannut, että olen viikon verran aina ulos mennessäni vetänyt päälleni saman punaisen villapuseron ja nyt hän kuvittelee, että olen vasta ostamassa sitä. Housuja hän ei huomannut ollenkaan. Sellaisia ne miehet ovat. Eivät näe millaisiin luomuksiin heidän takiaan pukeudumme. Tai no, siis itsemme takia tietysti. Mutta kuitenkin, eivät näe.
Sieltä löytyi jokaiselle jotakin. Hyvä kauppa. Ja halpa. Eikä tämä ole mikään mainos.

Tämän jälkeen  olikin se paikka, se varsinainen matkan tarkoitus, jonka siivellä olimme mukana ja siitä selvittyämme piti päästä maistelemaan yhteen Kippari-Kallen Eetu-ravintolaan erilaisia täytettyjä voileipiä. Onnistuin saamaan hirvenlihasalami-sieni-rucola-leivän. Namia.

 

 
Kahvit (jotkut) ja proseccot (Leila ja minä) joimme Montefalcon pienessä viinikylässä (maankuulua viiniä) ennen kuin laskeuduimme takaisin alas sumuiseen laaksoon ja pääsimme kotiin pitämään mannekiiniesityksiä kaverille. Joka uudelle vaatteelle hymähdettiin, että onpas kaunis, mutta lyön vetoa, että kun huomenna koristaudun taas ulosmennessä siihen punaiseen, saan kuulla, että ai sä ostit sen kuitenkin.

Pienen kirkon tarinaa

Kun lähestymme luostaria, sen muurien ulkopuolella vanha mies kurottaa oliivipuista pois mustia, huonon näköisiä oliiveja, asettaa ne kiviaidalle, jättää hyvät paikoilleen oksilleen ja valittaa, että tämä vuosi on huono oliivivuosi. Sitten hän kysyy, haluammeko nähdä kirkon. Se on jo kiinni, mutta hän ottaa valtavan rauta-avaimen taskustaan ja avaa meille oven.

Mahtavaa.  Pysähdymme ovella ottamaan kuvia, mutta mies tuhahtaa, että tämä on uutta osaa, ei niin merkillistä.

Kaunista se on kuitenkin, huolellisesti entisöityä barokkia, valkoista ja kultaa, mutta todellinen aarreaitta on sen yhteydessä muutaman askelman alapuolella alunperin 900-luvulla rakennetussa kryptassa.

Kirkko on rakennetty Pyhän Pontianuksen muistolle.
Hänen sanotaan eläneen Spoletossa Markus Aureliuksen aikaan, jolloin kristittyjä vielä vainottiin. Häntä kidutettiin, kiusattiin, heitettiin leijonien eteen, mutta nämä kesyyntyivät hänet nähdessään. Kuumaa lyijyä kaadettiin hänen kurkkuunsa, mutta mitään ei tapahtunut. Vihdoin hänen kaulansa katkaistiin miekalla v.169 ja samalle paikalle rakennettiin roomalaisaikaan San Ponzianon kirkko ja sen yhteyteen luostari, joka on toiminut vuosisatoja naisluostarina.

Joka tammikuussa vietetään hänen muistopäiväänsä ja silloin spoletolaiset eivät käytä veistä edes leivän leikkaamiseen. Häntä pidetään Spoleton suojelupyhimyksenä ja varsinkin maanjäristysten aikaan hänen apuaan rukoillaan ja toivotaan.

Kryptaan tullessa sen ovenpielissä huomaamme kaksi tuhatvuotista sargofakia, joista vuosiluvut ja kirjoitukset ovat raapiutuneet pois. Ne on löydetty kirkkoa rakennettaessa sen paikalla olleesta hautakammiosta. Todella vanhaa ovat myös kooniset roomalaiset pylväät, joissa ajankulu näkyy selvästi.

 

Ihastuttavat seinämaalaukset ovat myöhempää aikaa, eli noin 1400-1500 lukua ja niiden äärillä aika vierähtää sellaisellakin, joka ei ole kovin innostunut keskiajan kirkkotaiteeseen.

Poismentäessä puutarhuri on yhä työssään. - Mitä piditte, hän kysyy. Ei voinut olla pitämättä. Tämä oli pieni keidas, suoranainen löytö Spoleton monien vanhojen kaupunginmuurien ulkopuolella. Kuulemme vielä, että luostariinkin voisi päästä, jos sattuu sopivaan aikaan ja se ei ole nyt. Siellä on tälläkin hetkellä vielä yhdeksän nunnaa.
San Ponzianon kirkko ja luostari ovat elävää elämää, eikä vain museo. Olisi mielenkiintoista tietää, miten luostariperinne tulee jatkumaan, kuinka kauan vielä löytyy nuoria, jotka niihin haluavat.

Upeat näkymät kaupunkiin kirkon muurien ulkopuolella  vakuuttavat taas kerran Spoleton kauneudesta.

Tavallisen aamun ajatuksia

On aamu.
Ihan tavallinen aamu tavallisena sunnuntaina.
Paitsi, että tässä sopii taas kerran miettiä sitä, mikä on tavallista. Onko se ihmiselle tavallista, että marraskuun 9. päivänä aurinko yhä paistaa ainakin 20 asteen voimalla? Tai voi niitä asteita olla enemmänkin, ei ole mittaria.
Tai että linnut livertelevät ikkunoiden takana kuin Suomen kesäkuussa? Eihän niillä kai ole pesäntekoakaan mielessä tähän aikaan? Kuka niistäkään loppujen lopuksi tietää, nehän ovat italialaisia.
Tai, että taas se hyttynen löysi minusta yöllä paljaan kohdan ja iski siihen kärsänsä, vai mikä se on. Se on kyllä tullut sen tavaksi täällä. Ja jossain Havaiillakin tai Australiassa on ihan tavallista, että aurinko nyt paistaisi, jollei heillä sattuisi olemaan nyt yö. Mutta takuulla ei Suomessa eikä muilla pohjoisnavan reunamilla  ole tapana olla tähän aikaan näin lämmintä. Jos olisi, olisin ehkä vielä harkinnut sitä maastamuuttoa silloin muinoin. 

On niin paljon tavallisia asioita, kuten sekin, että kiinalaiset syövät puikoilla, mutta suomalaiset tai italialaiset eivät. Suomalaiset syövät kyllä joskus makkaraa puikon nenässä. Ei se ole sama asia.

Vähän sinnepäin on se, että italialaiset syövät puikkojen näköistä ruokaa. Sitä kutsuvat spagetiksi.

Jotkut asiat ovat siis tavallisia joillekin. Eli on päädyttävä siihen, että joko mikään ei ole tavallista tai sitten kaikki. Riippuu siitä kuka katsoo ja missä katsoo.

Se, että tuon hyttysen tyyli iskeä minuun öisin on tullut sen tavaksi, on niitä huonoja tavallisia tapoja. Hyvä tapa olisi, jos se etsisi jonkun muun uhrin välillä.
Kun välillä vaihtaa paikkaa, esimerkiksi käy joskus vaikka Assisissa tai Roomassa, niin aamutkaan eivät enää ole tavallisia.
 
Eikä se aurinko varmaan täällä Spoletossakaan aina paista, joten saattaa tulla niitä toisenlaisiakin aamuja, jolloin sitä vain nojaa kyynärpäillä pöytään ikkunan edessä ja katsoo sadepisaroiden läiskintää ikkunaruutua vasten ja ajattelee, että olisipa nyt taas sellainen tavallinen aurinkoinen aamu.

Oltiinpa Assisîssa

Onhan se selvää, että jos kolme suomalaisnaista lähtisi katselemaan nähtävyyksiä, taitaisivat nähtävyydet jäädä sivuseikaksi, kun juttua kaikesta muusta riittäisi.

Siispä alussa Assisissa onkin heitä vain kaksi, Leila ja Marja. Se kolmas, Riitta, jolle Assisikin on melkein jokapäivästä elämää, haettaisiin sitten myöhemmin kotoaan Assisin juurelta ja mentäisi yhdessä jatkamaan iltaa herkuttelun merkeissä. Eipä silti, monivuotisia Assisin tyttäriä on Leilakin ja tuntee sen ainakin yhtä hyvin kuin oman tämänkertaisinkin käsilaukkunsa, onhan asunut siellä parikymmentä vuotta. Käsilaukku tuskin on niin vanha.

On niissä kapuamista, Assisin kaduissa ja vuorikauris Leila – monien vuosien kokemuksella tietenkin – johdattaa etana Marjaa taitavasti pitkin niin kauniita ja hyvin hoidettuja katuja ja kujasia.

Voi että on ihanaa.

Jossakin kukkivat vielä ruusut. Joidenkin talojen edustaa koristaa eriväristen syklaaminen ja muiden syyskukkien paraati. Vuosisatoja vanhojen talojen hyvinvointi on ilmeistä. Pari tuhatta vuotta vanhojen muurien yli ulottuva näkymä taas huikea. Mitään uutta rakennusmateriaalia ei missään näy. Leila kertoo, että kun uusi talo rakennetaan, se rakennetaan vanhojen hajonneiden talojen kivistä. Kaikki on harmoonista, kaunista. Täällä viihtyy.

Assisi on aina olllut yksi Italien suurimmista pyhiinvaelluskohteista, mutta ennen kuin siitä tuli Unescon kulttuuriperinnön kohde, asiat eivät olleet aivan näin hyvin. Sen jälkeen turistien virta kasvoi ja samalla kaupungin hyvinvointi.

Franziskus Assisilaisen muisto säilyy kaupungissa. Fransiskaanimunkit ovat tavallinen näky kaupungin kujilla. Ympäri maailmaa tulevien nunnien helmat vilahtavat kirkkojen, kahviloiden ja virallisten rakennusten ovissa. Vieraskieliset papit johdattelevat lampaitaan sateenvarjo pysyssä. Joka paikassa myydään tavaraa, jolla on Franziskus Assisilaisen leima. Upeat kirkot pitkin rinnettä jatkavat juhlan tuntua Franziskuksen merkeissä.
Tämä on hänen kaupunkinsa, jossa hän syntyi ja jossa on hänen hautansa. Hänen muistonsa on yksi Italian hyvin vaalituista aarteista.

Enkelin kuvin varustetun kahvilan eleganteilla tuoleilla nautimme kahvia ja leivoksia, joilla oli Via Veneton hinnat. Mitäs siitä, ollaanhan kerrankin Assisissa.

Eräässä näyteikkunassa houkutteli

 

   kinkuksi verhoiltu suklaa kurkistamaan sisään, mutta ei menty. Pysyttiin kovana.

Syömisen olimme kuitenkin päättäneet hoitaa myöhemmin, kun Riittakin olisi paikalla ja se tapahtuikin sitten, kun ilta alkoi hämärtyä ja Assisin kadut hiljenivät.

Hyvin sujui mutkainen matka Riitan kotoa ylös vuorille ja ravintolaan. Sitä ennen tuli kuitenkin todettua, että nämä ystävykset täydentävät siinäkin mielessä hyvin toisiaan, että toinen ei oikein osaa parkkeerata ja sen hoitaa hätätilassa se toinen, joka taas ei osaa ottaa bensaa, jonka sitten tämä toinen osaa.

Hyvin meni sekin. Saatiin bensaa ja parkkeerattiin kunnnialla. Mutkatkin tehtiin tiellä sääntöjen mukaan, onhan niihin sentään jo totuttu näillä alueilla.

Komean avonaisen uunin edessä syötiin. Välillä olisi kyllä ollut tarve riisua villapusero, niin kuumaa oli sen tulen edessä, mutta eihän sitä voinut. Oli siellä viereisessä pöydässä sentään mieskin, jolla oli paksu nahkatakki päällään koko syömäseremonian ajan. Vilkuili meitä kikattavia aina välillä. Ei annettu huomata, miksi kikatettiin.

Minä söin annoksen, joka näytti kyllä mannapuurolta, mutta jonka vakuutettiin olevan paikallista polentaa juustolla ja sienillä höystettynä. Epäilytti vähän, kun tähän astiset elämäni polentat ovat olleet keltaisia. Nämä kuulemma jauhetaan kivillä ja siitä se vaalea väri. Oli se uskottava ja taivaallisen hyvää oli ainakin. Leila ja Riitta popsivat jotain leipätorttua, jossa oli jotain ihanuuksia välissä. Ja bruschettaa ja jotain muuta.
Ei jäänyt yhtään nälkä.

Lyhyt Assisin historia

Monte Subasiumin rinteet olivat umbrialaisten Akropolis- aluetta, ennen kuin roomalaiset valtasivat sen rakensivat sinne kaupungin, Asisiumin, vuonna 399 eKr.
v.328 jKr. siellä vaikuttanut Rufino Assisilainen, nykyään pyhimys, toi sinne kristinuskon.
Kaksi sataa vuotta myöhemmin siellä riehuivat itägootit ja tuhosivat kaupungin.
Sitten tulivat longobardit, jolloin se joutui Spoleton ruhtinaskunnan hallintoalueeseen.
12-luvulla se oli vapaa kommuuni ja niihin aikoihin
vuonna 1181/1182 syntyi Franziskus Assisilainen

Toisessa maailmansodassa se säilyi saksalaisten pommituksilta ja hävitykseltä kiitos saksalaisen komentajan, eversti Valentin Müllerin.

Trevin sellerijuhlat

Tunnelmallinen ilta  läheisessä, hopeanhohtoisten öljypuuviljelysten ympäröimässa Trevin kukkulakaupungissa olivat jälleen uusi elämys unohtumattomiin Umbrian hetkiini.

Kukkulan laella, mutkaisen ja kiemuraisen tien päässä odotti juhlavalaistuksessa paisteleva ikivanha pikkukaupunki, jossa täälläkin jokainen talonkulma, kaari ja katujen kivetys kertoo historiasta vuosisatojen takaa. .

Näköala kaupungin muurilta oli sitä samaa aavaa, kaikilta Umbrian kukkuloilta nähtävää huikeutta alas laaksoon, kymmenien kilometrien päähän. Aurinko oli juuri laskenut ja laakson valot loistivat jalokivien lailla.

Illan teemana oli sellerijuhlat.

Missä lie olleet sellerit ja niiden paistaminen. Tulimme todennäköisesti liian myöhään.
Näimme niistä sen verran, että jonkun maistiaisleivän päällys oli voideltu sellerihillolla ja sellaisia pieniä sellerihillopurkkeja myytiin kojuissa. Muutakin myytiin, ihania juustoja, leipää, makkaroita , enimmäkseen ruokatavaroita. Kyläkaupat ja ravintolat olivat auki ja täynnä Trevin tunnelmaa imeviä ihmisiä.

 

Ohjelmana näimme taidokasta tulisoihtuesitystä, jota seurattiin innokkaasti torin täydeltä. Tuntui, että koko lähiseutu oli liikkeellä. Oli lämmintä, tunnelmallista ja mukavaa. Tällaiselle Pohjolan tytölle todellinen italialainen elämys.

 

 

Trevi on kuuluisa yli maan rajojen hyvästä oliiviöljystään ja öljy on taannut sille keskiajalta lähtien hyvän taloudelllisen aseman ja todella hienon kansainvälisen maineen.

Jesideistä

Lapsena luin Karl Mayn seikkailukirjoja ja yhdessä niistä hän kerto hurjista seikkailuista jesidien parissa. Mielikuvitukseni lensi, elin heidän villiä elämäänsä, olin jesidiprinsessa, jota muslimit vainosivat, ratsastin prinssini kanssa satapäinen vihollisjoukko kintereilläni ja piilouduimme heidän pyhiin kammioihinsa ja salaisiin luoliinsa.

Huokailin omaa tylsää koulutytön elämääni ja eläydyin tällaisiin tarinoihin, vaikka olinkin tietävinäni, että jesidit olivat vain Karl Mayn mielikuvituksen tuotetta, jännittävää satua historiallisilta paikoilta.

Silloin kun tyttäreni vuorostaan luki noita kirjoja ja huokaili omat huokauksensa, muistin jesidit.Olin lukenut Irakin historiaa ja käsiini osui brittiläisen arkeologin Layardin kertomukset pohjois-Irakin Kurdistanissa.
Hän mainitsi villin heimon, jesidit.
He siis olivatkin totta. Karl May oli tehnyt Layardin kertomuksista omat tarinansa, värittänyt niitä ja saanut aikaan – näin jälkeenpäin tiedän sen – hyvin todenmukaisia tapahtumia.
Silloin ei ollut internettiä, josta saattoi googlata kaiken tiedon tarjottimelle eteensä. Piti mennä paikan paalle ja ottaa selvä.

Minä löysin jesidit, löysin heidän prinssinsä ja prinsessansa, elin heidän kanssaan elämäni mielenkiintoisimpia ja jännittävimpiä hetkiä. Kuuntelin heidän tarinoitaan, jotka eivät jääneet yhtään Karl Mayn kertomuksista jälkeen. Tutustuin heidän uskontoonsa, seurasin heidän salaisia menojaan ja he kutsuivat minua leikkisästi vaaleaksi jesidikseen.


Jesidit ovat kurdikansaa, mutta he eivät ole muslimeja. Sanotaan, että muinoin suurin osa kurdeista oli jesidejä, mutta kun islam tuli maahan, heitä alettiin pakkokäännyttää muslimeiksi. Vain suurien uhrauksien ja kärsimysten, pakenemisten ja taistelujen kautta osa sai säilytettyä oman jesidiuskonsa. Heitä on aina vainottu. Turkin kurdialueella oli vielä muutama vuosikymmen sitten useita tuhansia jesidejä, nyt ei enää yhtään. Saksa antoi itsestään selvyytenä kaikille maahan pyrkiville jesideille turvapaikan. Muut Euroopan maat seurasivat perässä. Heitä on yhä Irakissa, Iranissa, Syyriassa ja joissakin Kaukasuksen maissa.

Heidän pyhät paikkansa ovat pohjois-Irakin vuorilla ja sinne he ovat tulleet vuosittain ympäri maailmaa joihinkin uskonnollisiin juhliinsa.

Tällä hetkellä juhlia ei pidetä. Korkeintaan surujuhlia. ISIS joukot vainoavat varsinkin jesidejä. He ovat ottaneet heitä vangeiksi, tappaneet ja kiduttaneet vain koska he ovat jesidejä. Joko käännyt muslimiksi tai kuolet. Mutta kuolet kyllä kuitenkin. Heidän kauniita tyttöjään pidetään seksivankeina ja nämä ns. Jumalan sotilaat kerskuvat teoillaan.
Ei tämä ole heille ensimmäinen kerta. He ovat jatkuvasti joutuneet hakemaan turvaa vuorilta, mutta milloinkaan eivät aseet ole olleet niin tappavia ja vihollinen niin monilukuinen.

Jesidiuskonto on sekoitus erilaisia länsi-iranilaisia vanhoja uskontoja, siinä on kristinuskoa, juutalaisuutta ja islamia. Heillä on vain yksi jumala, mutta hän on antanut Malek-Tausille, ns. Riikinkukko-enkelille hallinnan maan päällä toimia jumalan sijaisena. Malek-Taus rikkoi aikoinaan jumalan käskyä vastaan ja jumala määräsi hänet helvettiin. Siellä hän katui syntejään niin kauan, että sammutti kyynelillään helvetin tulen. Siitä lähteien helvettiä ei ole. Jumala antoi anteeksi ja päästi hänet helvetistä sijaisekseen.

Muslimeille Malek-Taus on se paha enkeli, eli saatana ja he vihaavat jesidejä siksi, että nämä niin sanotusti palvovat saatanaa.