Borneo, ooh Borneo

Jossakin siellä, 600 kilometriä Malesian niemestä itään ja Etelä-Kiinan meren erottamana ja Filippiinien alapuolella on Borneo, maailman kolmanneksi suurin saari. Sen yläosa kuuluu Malesialla ja on jaettu kahteen osaan, Sarawakiin ja Sabahiin. Se suurempi osa siellä alapäässä kuuluu Indonesialle ja kulkee (kulkee?) Kalimantanin nimellä.

Kana oli ollut ammattisotilas aikoinaan ja palvellut maataan suurimman osan ajastaan Sarawakissa ja vaikka hän oli ollutkin sen jälkeen kun sieltä lähti eläkkeelle - 21 vuotta palveltuaan - jonkinlaisissa yhteyksissä kavereihinsa, ei hän ollut koskaan  lähtönsä jälkeen siellä käynyt. Kana, oikealta nimeltään Kanathasan, mutta kutsumanimi Kana (eikä sille suomalaiset saa yhtään nauraa) on näitä Malesian intialaisia ja hänen parhaimmat Sarawakin ystävänsä ovat intialaisia myös, sotilaita, jotka löysivät sieltä elämänsä vaimon merkeissä ja jäivät sinne.
Heitä lähdimme siis katsomaan ja etsimään, Kana, Cheving ja minä.

Lensimme Kuchingiin, Sarawakin pääkaupunkiin, jossa asukasluku on noin 600 000. Koska aikaa ei ollut paljon, emme tutustuneet sen paremmin kaupunkiin vaan oli kiire jonnekin, jossa joku kiinalainen ravintolanpitäjä oli myös Kanan tuttuja ja tiesi mistä löytää sen kulman ystäviä.

Bussiin siis suoraan lentokentältä ja tässä ensimmäinen valloittava hymy, jonka sain.

                                                   Pysyi se bussikin koossa perille asti

Sitten oltiin siinä pikkukylässä ja kiinalaisessa ravintolassa jossa kaikki muistivat Kanan ja riemastuivat.

 

                                            Kana evästä kädessä ja Kanan kaveri ilman evästä

Kumaria etsittiin kuumeisesti, mutta Kumarin puhelin ei vastannut. Paikalle kutsuttiin  Bala siitä aika läheltä ja Bala houkutteli meidät kotiinsa. Hänen kotinsa edestä Kumarin oli aina pakko ajaa jos halusi kapunkiin ja todennäköisesti hän oli nyt kaupungissa.
Ensin päästiin kuitenkin sight-seeingille ympäristöön ja nähtiin entinen kultakaivos, johon 1950-luvulla hukkui satoja kiinalaisia kaivajia, kun pohjavesi yhtäkkiä ryöppysikin esiin ja peitti kullat ja kaivajat.
1990-luvulla vesi pumpattiin pois ja syvällä pohjalla nähtiin kaivinkoneet ym. Kullankaivuuta jatkettiin, mutta kylä vierellä alkoi töiden takia vajota ja kallistua ja työt lopetettiin ja annettiin vedelle uudelleen valta.

                                                           Se entinen kultakaivos

                                Käytiin torin kautta kala-, hedelmä- ja vihannestuliaisten merkeissä

Mukaan tarttui 8 kiloa kalaa ja reilusti toistakymmentä kiloa hedelmiä sekä kassillinen vihanneksia.



.



Balan ja hänen perheensä keltainen talo. Harmaa on tulva-aikojen koti tolpilla,  johon perhe muuttaa silloin kun maat tulvivat ja vesi työntyy vyötäröön saakka  kotiin, noin kerran vuodessa.

  Bidayuh-prinsessa Nancy valmisti meille kaloista herkullisen aterian. Seinissä näkyvillä vielä edellisen tulvan merkit, jotka yleensä aina maalataan piiloon. Älkää peljästykö, ei Bala ihan alasti ollut.



dragonfruit



                                                                Jonkinlaista kurkkua...kai

osa kaloista pääsi pyykkinarulle kuivumaan. kalan kuivaus on koko Malesiassa tavallinen tapa säilyttää kala.





                                                               

Nancyn umpeenkasvanut kalaton kalalammikko, yksi niistä kolmesta

Seuraavana aamuna piti lähteä katsomaan kylän erikoisuutta ja minulle erittäin jännittävän karmivaa menneisyyden haamukamaluutta, kulmakunnan entisten pääkallonmetsästäjien saaliita, pääkalloja, mutta Nancy halusi ensin Indonesian rajalle markkinoille. Ja sinnehän mentiin naisissa. Miehet häipyivät etsimään Kumaria ym.

iik, iilimatoja, viidakon suuri kiusa, tässä kuppaukseen myynnissä

Nancy katselee papualaista ihoa kuumentavaa lääkepulloa joka on hyvää melkein mihin vain, sanoivat

koreja, ihania

  



Kotimatkalla piti mennä sinne pääkallopaikalle, mutta eipäs vaan, ensin syömään, sitten Nancyn sisarelle, sitten kotiin, johon oli ilmestynyt muitakin Kanan entisiä intialaisystäviä mutta ei edelleenkään Kumaria. Sitten alkoi kamala rankkasade ja sen aikana olikin sopivaa mennä. Mutta, satoi niin rankasti, ettei Nancy suostunut etsimään avainta taloon, joten sain otettua vain kuvan vanhasta pyöreästä talosta joka kätki sisäänsä surullisia asioita. Oikeastaan, miksi niitä pääkalloja halusinkaan nähdä. Sensaationhalua? Olisinko saanut jotain mielihyvää nähdä murhattujen ihmisten päitä? Olisinko niiden edessä ollut hiljaa vai ajatellut ääneen että hui kamala?

Nancy kertoi, ettei hänen heimonsa lähtenyt sotaretkille pääkalloja metsästämään vaan he odottivat, että pääkallot tulivat heille. Kun  jossakin tavattiin vieraan rodun ihminen, hänet pyydettiin ystävällisesti kyläilemään ja yötyynyksi annettiin mukavasti niskan alle sopiva tyynypuu ja a vot....kun vieras nukkui, oli sitä hyvää alustaa vasten helppo....no, te arvaatte mitä.
Toinen helppo tapa oli - kun vuorilla asuttiin - katkaista puurivistä puut puolesta välistä melkein läpi ja se ensimmäisen puun yläosa kurkistelupuuksi kokonaan. Kun vihollinen lähestyi (kaikki eri heimot olivat viholllisia keskenään) annettiin sysäys reunimmaiselle puulle ja dominon tavoin koko puurivi horjahti ylös kiipeävän vihollisjoukon niskaan ja taas oli monta pääkalloa pantavaksi näytteille.
Pääkalloja tarvittiin kipeästi, sillä mies ei ollut mies eikä päässyt naimisiinkaan, jos ei ollut pääkalloja näyttää. Hiustupsujen tuli koristaa puukonperiä (tai miekan, miten vaan).

Sillä välin oli Kumarkin löytynyt ja odotti Balan ja miesten kanssa kun palasimme kummitusretkeltämme. Iloinen, huumorintajuinen veikko, jonka kanssa sovittiin, että menisimme hänen luokseen aamulla, Bala ja Nancy tulisivat mukaan. Kumar oli käynyt Kuchingissa ostoksilla, koko hänen suuri autonsa oli täynnä tavaraa hänen farmiaan ja kauppaansa varten jä hän palasi kotiinsa pian tulomme jälkeen.

Balan pöydässä istui myös toinenkin intialainen, Ram. Hän oli suuren öljypalmuplantaasin manageri ja hänen kanssaan Kana sopi, että olisimme hänen luonaan yötä, sillä hän asui puolessa välissä Kumarin kylää. Siitä tulikin aikamoinen sotku. Nancy katosi huoneeseensa enkä nähnyt häntä enää senjälkeen. Balakin soitti sitten aamulla, etteivät he tulisikaan Kumarin luo, sillä vanha auto ei kestäisi kuoppaista matkaa.

Se, mitä itse ajattelen noista valtavista Borneon öljypalmufarmeista, jääköön tässä sivuseikaksi. Ram oli kuitenkin miellyttävä ihminen farmi jota hän paimensi oli 7000 ha suuri ja erittäin hyvin organisoitu. Tutustuimme siihen aamulla tarkemmin kun ajoimme Kumarin luo.

Kuvassa juuri kerätyt pähkinät odottavat kuorma-autoa, joka kerää ne pois

Tällä malesialalaisen omistamalla farmilla on 300 työntekijää, joista 75 % on indonesialaisia, läheisen rajan takaa. 25 % on maanomistajia, joiden maille farmi on rakennettu. Heidän asumuksensa ja olemisensa tuntui olevan hyvin järjestyksessä. Palkkaa miehet saivat 900 - 1200 ringgittiä ( se jaettuna viidellä on euro, jaettuna kolmella sveitsin frangi). Elämiseen farmilla heiltä meni 150-200 ringgittiä ja lopun miehet lähettivät perheilleen kotiin. Indonesialaisille erittäin hyvä ansio.

Yhdestä hehtaarista saa 20 tonnia öljyä. Puu elää tuottokelpoisena 25 vuotta, sen jälkeen sen öljynanti vähenee ja huolto tulee liian kalliiksi. Uudesta palmusta aletaan saada öljyä 36 kuukauden jälkeen.

Ram, Kana ja Chiven

Chiven...mitkä silmät !!

syödäkin piti välillä 

matkanvarrelta

 



Kumar ja Kana, kaverukset vihdoin yhdessä

Ennen kuin mentiin Kumarin kotiin, tehtiin pieni kierros pihapiirissä, jossa oli muutama tyypillinen "longhouse"



talon edusta näyttää  niin pieneltä

mutta ohhoh...sisältä onkin valtava

yhteistilassa tehdään töitäkin

vaikka täällä ollaankin "oikeasti" kristittyjä ja käydään kirkossa, silti on animistiset tavat vallalla. Tällainen tai tämäntapainen taikakalu roikkui jokaisen asunnon edustalla.

tämä taas on riisin höpsyttelyä varten

Tässä yhteistä takapihaa, jokaisella oma pläntti pyykinkuivausta ja riisinkuivausta yms. varten. Keltaiset taka-alan rakennukset ovat varastoja esim. riisille ym. Samantapaiset tolpilla seisovat tönöt olivat ulkovessoja toisella puolella.

yhteisen tilan pesuallas

mitä miettinee vanha bidayuh-nainen...

piirros vanhan ajan longhousista

sisällekin päästiin kurkistamaan, sillä talossa asuu Kumarin vaimon sukua

Asunnot eivät ole pieniä, monta pientä makuusoppiakin löytyy, mutta asukkaitakin saattaa olla kolmessa sukupolvessa

Siinä lähellä oli animistinen temppeli, jossa käydään muistelemassa vanhoja jumalia ja uskomuksia. Jumalia ei saa unohtaa eikä suututtaa.

 

uhrilahjaa jumalten pöydällä

Kumar halusi näyttää meille niin paljon. Hänen kaunis kotinsa, bidayuh-vaimo ja tyttäret, suuri kauppa kodin alakerrassa ja farmit ja puutarhat pitivät koko perheen työllistettynä, mutta tänään oli sunnuntai ja kaikilla oli meille aikaa. Ainakin meistä tuntui siltä.

Kumarin talon terassinäkymää

Kävimme myös Borneon läntisimmällä pohjoisrannalla, jossa nousuvesi oli peittänyt osan rannan puita. Muutama amerikkalainen hippi sekoili koirineen rannassa, kalastajat vetivät kaloja helpon tuntuisesti merestä. Aurinko porotti ja juomaa kului.

Lapsia ei helle vaivannut

muit

Olisimme viihtyneet Kumarin kauniissa pikkukylässä kauemminkin, mutta suunnitelmissa oli muutakin. Oli   muita sotilasajan rakkaiksi tulleita ystäviä, joita Kana halusi tavata. Siispä laivaan ja neljän tunnin mielenkiintoinen matka Sibuun,, Sarawakin toiseksi suurimpaan kaupunkiin.

Silloin tällöin tuli melojia vastaan

Merimatkan mielenkiintoisin osa oli kun päästiin mereltä Batang Igan joelle. Joenvarrethan ovat aina täynnä niin monenlaista nähtävää. Rannat ovat lähellä ja niillä näkyy monenmallista elämää ja elämän merkkejä. Nyt tosin asumukset ja kylät olivat suurimmaksi osaksi palmujen katveessa ja peitossa ja usein vain joku laituri kertoi, että tästä kulkee ihmisiä johonkin.  

Turistilaiva, ihan selvästi 

Surullisinta oli nähdä, kuinka rannat pullistelivat paksuista sademetsien puista jotka tuotiin pois niiden paikalle istutettavien öljypalmujen tieltä.

Monet, joiden kanssa puihin, olivat sitä mieltä, että sademetsien hävitys on rikos ja kostaantuu. Tuloksia eroosion merkeistä kertoivat useimmat näkevänsä alueillaan itsekin. Villieläinten katoaminenkin pannaan puunhakkuun syyksi, mikä on  vain osaksi totta, sillä viidakon asukkaat saavat osan ravintoaan metsästämällä ja mikäpäs sen parempaa kuin tuore itse hankittu liha.

                                                             SIBU  näkyvissä



Emme ehtineet paljon Sibua katselemaan. Nopea ruokailu ja sitten taksiin ja 14 kilometriä siihen suuntaan, missä Kana muisti ystäviensä olevan

  

Eipäs ennen ollut näitä taloja, mutta nämä ovat heidän maitaan. Jospa kysäisen tuosta punaisesta....

Punainen osoittautui sinisen talon tyttären taloksi ja sinisessä oli sen sisaren veli joka oli silloin pieni poika kun Kana oli näillä main sotilaana. Sen sinisen talon sisar oli Amoi ja hän oli siihen aikaan rakastunut Kanaan, mutta Kana ei ollut häntä huomaavinaankaan. Kai ymmärsitte mistä oli kysymys. No hyvä. Sen sisaren ja veljen isä siitä sinisestä talosta oli juuri Kuchingissa, mutta sekä sisar että veli muistivat hyvin Kanan ja meillä oli tosi mukavaa siinä sinisessä talossa. Käytiin punaisessakin katsomassa Amoin miestä, joka oli sairas. Hänkin muisti Kanan, vaikka ei ollutkaan silloin vielä Amoin kanssa naimisissa, asui kuitenkin lähellä.

Kaikki muistivat koko ajan Kanan, sillä hän  oli niin erivärinen, hauska ja komea. Mutta hän ei huolinut näitä iban-rodun tyttöjä, kuten ei  ollut huolinut bidayuh-tyttöjäkään, sillä hän halusi oman rotunsa tytön hindu-kulttuurista ja palasi omille seuduilleen ja löysi hetipaikalla etsimänsä. Meni naimisiin ja sai kolme lasta, vanhimpana tämä Chewing.

Tässä osa sinistä taloa. Sen valtava koko ei ole näkyvissä

                                                             Pihanäkymä järvelle

Minun kerrottiin haluavan nähdä longhuoseja ja iban-ihmisiä. Amoi lähti ilomielin oppaaksi sukunsa taloihin. Ensin katsastettiin melkein pihapiirissä  oleva köyhän tuntuinen longhouse, 20 perheen koti.

Aika hiljaista, naiset sisällä asunnoissaan, miehet omilla teillään

Amoi ei kauaa tässä talossa viivytellyt. "Nyt mennään Christinan taloon". Ja yllätys yllätys. Christinan talo oli

uusi ja moderni longhouse. 190 jalkaa pitkä (suomentakaa metreiksi, minä en osaa) ja 137 asukkaan koti.

Ja koska jokaisella yhteisöllä kuin myös longhousilla pitää olla pomonsa, oli tässä Christina päällikkönä. Hänen isänsä ja isoisänsä ja näiden isät olivat olleet myös heimojensa päällikköjä mutta nyt kun eletään nykyaikaa, voi ihan hyvin nainenkin olla, jos poikia ei ole, joten nyt 36 v. Christina peri isänsä tittelin ja taikakalut. Kun heillä on kesäkuuussa aina perinteiset heimojuhlat, on Christina se, joka on tanssien kuningatar ja ohjaa liikennettä. Hänen tehtävänsä arkielämässä on selvittää erimielisyyksiä, jakaa Salomonin tuomioita, hoitaa yhdyskunnan tärkeät asiat, olla tukena ja turvana, mutta myös...........siivota kolmena päivänä longhousin yhteistilat.

Christina ja Amoi

Christina

                                    vieraille juotavaa

 Joka paikassa missä kävin, kiinnitin huomiota borneolaisten väreihin. Niitä ei kaihdettu ei vaatteissa ei talojen ulko-eikä sisäpuolella. Tässä longhousissa naisellisen herkät värit vallitsivat eivätkä ne tuntuneet vaivaavan miestenkään värisilmää.                                                             

Christinan olohuoneessa

Juhlittiin ja riisiviina virtasi. Ei hassumman makuista

Ja meillä kaikilla oli niin mukavaa....

Amoin serkku ja Amoi

Christinan sisar

Kaikki kiva loppuu aikanaan, ei muuta kuin ulos sateeseen

Tai oikeastaan torille, sillä Amoi halusi tehdä bambussa paistettua/höyrytettyä kalaa, sitä pientä catfishiä, joka on paljon parempaa kuin se iso.

Mentiin sinne Amoin isän ja veljen siniseen taloon ja ulkoterassilla alkoi bambukalan teko

Amoin veli käy tarkastyskäynnillä uunin luona, kohentelee jotain ja on ihan tyytyväisen näköinen

                              Sillävälin hyvät hengettäret touhuavat muuta ruokansa eteen keittiössä

poseeratkaas nyt nätisti melkein syödyn pöydän ääressä. Siis tiedätte mitä sillä syödyllä tarkoitan, en pöytää.

Muuan rouvakin uudessa mekossaan pakotettiin kuvaan

Ja sitten tuli myöhäinen ilta ja yö ja miehiä ei meinannut millään saada irti riisiviinapullon kaulasta ja minä jätin heidät lallattamaan ja otin muutamia kuvia lukaalista. Siinä on kuulemma noin 1000 neliötä....Eli 500 alhaalla ja toinen mokoma ylhäällä.



Se aamu olikin sitten se viimeinen aamu ja piti päästä takaisin Kuchingiin seuraavan päivän kotiinlentoa varten. Sibusta ei nähty kuin satama ja bussiasema. Teimme sen katalan virheen, että halusimme bussilla Kuchingiin, maisemia nähdäksemme. No, olihan niitä maisemia ja kuviakin ikkunan läpi tuli vaikka kuinka paljon, mutta se matka kesti kuuden luvatun tunnin sijasta kahdeksan tuskaista tuntia. Vieressäni istui vanha eikä ihan mensalaisen tuntuinen pieni iban-nainen, joka oli ahtanut siihen viereensä myös laukkunsa ja tietäähän sen sitten miten paljon minun ....jonkun verran laajemmalle olemukselleni jäi tilaa. Kättäni koskee vieläkin kun piti pitää niin hullussa asennossa ettei se olisi retkottanut rouvan sylissä (tai sitten se koskeminen johtuu kuntosalin kidutustoimista).

Illalla hotelliin, syömään ja joenrantaan joenrannan valoja tuijottelemaan ja kävelemään kissapatsaille.

                                            Siinähän sitä ilta-Kutsinkia sitten olikin.

Ja aamulla satoi, mutta oli päästävä kuitenkin Orang-Utaneita katsomaan. Onneksi sade loppui metsässä.

Taitavia nämä serkut. Yrittäkääs itse pidellä varaeväästä takajaloilla kiinni, kun istutte puussa

                                                           Ai kun söpöjä, eikös olekin........

                                                           

                                                              Ja sitten kotiin

                                                           Siellä se on, Penang

Huhhuh, olipas tässä kuvakavalkaadissa vääntämistä.