Kohti Hampuria

21.päivä
Olipas se päivä! Ilma oli lämmin melkein kuin Karibialla ja seurasin taas komentosillalta mielenkiintoista matkaa satamaan. Luotsi oli puhelias (kun ensin vähän houkutteli puhumaan) ja kertoili kaikenlaista joen ja kanavien varsilla olevista rakennuksista. Joenvarren vihreät niityt alkavat olla aika asuttuja, sillä mielenkiintoinen laivaliikenne maailman suurimpaan satamaan antaa ainakin silmäruokaa. Vastaan tuli satamakierroksen vesibusseja täynnä turisteja, jotka näkyivät ihailevan maisemia ja ”meitä” suuria laivoja kameran läpi. Puut olivat vihreitä, vaikka tämä oli kuulemma Rotterdamin ensimmäinen kaunis päivä tänä keväänä. Euroopassa on kaikki kevään merkit.
Mitenkähän pitkällä Suomen kesä jo on? Jokohan Markku ja kumppanit ovat saunaa rakentamassa Marjarannassa?

Olimme perillä Rotterdamissa joskus kahdentoista maissa keskipäivällä. Sitten odoteltiin niitä maahanmuuttovirkailijoita, joita ennen ei päässyt laivasta ulos sekä tullivirkailijoita koirineen. Maahanmuuttovirkailijat tulivat kuudelta. Yritin kysyä, että mitenkähän tästä pääsisi kaupunkiin, mutta he eivät tienneet.
Jostakin lähtisi bussi, sataman portilta, joka on 7 km päässä täältä, mutta miten sinne pääsee, ja minne se bussi menee, on sitten jo eri asia.
Kuudelta illalla en enää viitsinyt lähteä hortoilemaan kiemuraiselle satama-alueelle porttia etsimään, vaan päätin jäädä laivaan. Tullia ei tullut ollenkaan. Turhaan olin tutkinut matkalaukkunikin tarkkaan ja turhaan näin painajaisia laukkuihini kätketyistä huumeista.

Illallisen jälkeen kapteeni leipoi kakkua ja vahdimme yhdessä sen kypsymistä. hih)). Olin mitannut ja punninnut laukkujani, jotka yksi laivan omistajista, rouva Oetker oli luvannut toimittaa hampurilaiselle speditöörille, joka taas hoitaisi kahden laukun säilytyksen siihen asti, kunnes menen Hampurin kautta Suomeen sekä kahden laukun toimittamisen Zürichiin.
Luvut oli tarkoitus e-mailata rouva Oetkerille, joko eilen tai tänään (ihana ihminen muuten) ja odottelimme kakun kypsymistä, että voisimme lähettää sen mailin jo eilen.
Laivalla siis on netti-yhteys, mutta se on ankarasti kielletty muilta kuin kapteenilta, ja minä en ole pyytänyt saada käyttää sitä.

Asiat muuttuivat. Renante ja Co, eli puosu ja muita filippiiniläisiä oli menossa maihin. Renante, vanha Rotterdamin kävijä ja sanoisinko, erittäin maanläheinen (myös meren...) ja käytännöllinen mies, oli järjestänyt auton hakemaan poikia jonnekin jossa oli internetyhteys ja minut pyydettiin mukaan. Tottakai menin ja jätin kapteenin vahtimaan yksin kakkuaan.
Uusi pietarilainen kapteenikin oli jo tullut, mutta en ollut onnistunut näkemään häntä vielä. Matkastaan väsyneenä hän nukkui hytissään. Ajettiin ja ajettiin vaikka kuinka kauan. Jossakin kuljettaja, filippiiniläinen hänkin, ajoi jonkin portin läpi ja sitten taas ajettiin. Oltiin tultu jo kaupunkialueelle ja auto pysähtyi mukavannäköiseen, rauhalliseen kaupunginosaan ja kauniin melkein autottoman puistokadun varrelle, jossa lapset leikkivät ulkona. Joukossa oli monen maan ja värin edustajia. En nähnyt yhtään hollantilaisen näköistä kauduilla. Oltiin siis maahanmuuttajien alueella. Menimme sisään ovesta, johon oli kirjoitettu Filipino Seaman`s club. Mielenkiintoinen kokonaisuus. Ensin tultiin huoneeseen, joka oli kuin kauppa, seinät täynnä hyllyjä, joissa oli monenlaista ostamista, enimmäkseen filippiiniläisiä tuotteita. Sen yhdellä sivulla oli kapea tila, jossa oli tietokone ja sinne minä istahdin ennen kuin aloin tutkia hyllyjä. Ei mennyt memorystickini läpi, sillä heillä ei ollut wordia vaan muita ohjelmia. Maileja luin, kiitos vain. En kuitenkaan saanut vastattua, sillä minulle kerrottiin, että seuraavan mutkan takana olisi toinen ns. internet-kahvila johon sitten meidän kokkimme minut veikin. Somaliomistaja siellä. Hänen neljä lastaan leikkivät tietokonepelejä ja minä sain kuin sainkin rimpsuni ulos.
Kun palasin Filipino Seaman`s clubille, alkoivat juhlat. Mentiin peremmälle. Siellä oli punaiset valot, baari, banaaneilla täytettyjä kevätrullia ja muuta syötävää, filippiiniläistä olutta ja jonkinmaalaista punaista viiniä. Suuri TV-ruutu näytti Amerikan maisemissa karaoketekstiä ja nämä filipinopojat ja -tytöt lauloivat täysin rinnoin. Viiniä ja olutta kului ja laulu kaikui sekä filippiiniksi että englanniksi. Sydäntäsärkeviä tarinoita rakkaudesta, joihin jokainen laulaja antautui ääni väreillen ja tunteella.
Soin pojille sen illan mielelläni. He tekevät raskasta työtä laivalla, heidän perheensä on kaukana eikä heillä ole paljon vaihtelua elämässään. Tuskin sekään enää pitää paikkaansa, mitä merimiehestä ennen sanottiin, että heila joka satamassa... Maissaoloaikaa on usein vain pari tuntia, ei siinä juuri ehdi suhteita yllä pitää. Yksi heistä kertoi minulle kyllä onnellisen tuntuisena, että hänellä on jo monen vuoden ajan ystävä Callaossa... - Limaan on aina hyvä mennä, hän kertoi.
Niin, minullakin on ”ystävä” Limassa.
Soitin hänelle eilen.
Kun palasimme laivalle, olivat nämä jäyhät vaaleat ja sinisilmäiset oman rotuni edustajat (paitsi kapteenit) kaikki kasassa venäläisen filmin äärellä. Ei vastausta halooseeni. Mörököllit.
Laivan piti lähteä tänä aamuna yhdeksältä, mutta silloin vielä lastattiin täyttä vauhtia. Vahinko, ettei Cyrill koskaan nähnyt ja kokenut tätä, hän oli aina niin kiinnostunut satamista, laivoista ja lastauksista. Silloinkin kun olimme Rotterdamissa, ajoimme katselemaan näitä sataman laivoja niin pitkälle kuin pääsimme. Katselen täällä nyt hänenkin puolestaan.
Mikä valtava kehitys tässäkin asiassa on tapahtunut. Tuo konttiliikenne on muuttanut koko maailmankauppaa aika tavalla. Siitä enemmän myöhemmin.
Irtauduimme yhdeltätoista, heti viimeisen kontin asettumisen jälkeen. Katselin lähtöä ensin hetken Walterin kanssa omalta kanneltamme, tuulen heittäessä hänen tupakkansa sauhut nenääni, mutta kiipesin kuitenkin pian komentosillalle ulkokautta kameroineni. Siellä on sentään paremmat näköalat. Ilma oli edelleen suurenmoinen ja lämmin. Kun olimme turvallisesti irti ja luotsi, perämies ja kapteenit olivat siirtyneet sisälle, jäin vielä ulos. Lokkeja kirkui ympärillä. Tuuli oli leppeä ja Reinin näkymät laivan kannelta upeat. Satamasta huolimatta maisema oli huoliteltua ja siistiä.
Jostakin kaukaa lensi laivaa kohti kolme sorsaa ja seurasin niiden lentoa. Ne lensivät aivan pääni yli niin että melkein koskettivat hiuksiani. Yksi sanoi kohdallani että kvaak. No terve vaan. Katsoimme toisiamme sen sekunnin murto-osan.
Se katsekontakti oli pieni elämys, samoin se kvaak, sillä se oli minulle. Tuo hetki jää aivan varmasti mieleeni.

Nyt tuli jo Tilburyn luotsi laivaan.Liikenne on aika vilkasta.Kaikki tulossa tai menossa Themselle. En edes tiedä millä kohtaa Tilbury on. Jossain lähellä Lontoota. Mitenkähän leveä se Themse oikein onkaan, että tälläinen hirviö mahtuu sinne? Taidan mennä taas ylös kyselemään asioita.
Myöhemmin.
Olipa mielenkiintoinen matka Tilburyyn. Luotsi oli puhelias ja puhuttiin ummet ja lammet. Hänellä oli aikaakin, sillä matka kanaalin toiselta puolelta Themseä pitkin melkein Lontooseen asti, jossa Tilbury on, kesti melkein kahdeksan tuntia.
Themsellä on noin 80 luotsia ja he työskentelevät 9 päivän pötkössä ja saavat seitsemän päivää sitten vapaata. Themsen varsi ei ollut yhtä asuttua - ei melkein ollenkaan – kuin Rotterdamin Rein, vaan täynnä monenlaista teollisuutta, piippua ja tornia, öljynjalostomoita ym. Hämyisä iltapäivän valo pehmitti koko ajan kapenevat rannat. Utuinen tunnelma, joka iltavalojen syttyessä muuttui salaperäisen vaaleanpunaiseksi. Sellainen oli Themse. Paljon leveämpi kuin mitä Lontoon sillat kertovat.

Ennen kuin päästiin Themseen, jossakin leveälla kanaalin kohdalla, jossa ei maata näkynyt kummallakaan puolella oli taas mukava ja vähän erikoinen lintukokemus.
Yhtäkkiä sille yläkannelle tupsahti jostain väsynyt, sinisellä ja punaisella nauhalla rengastettu kyyhkynen, suomeksi pulu. Se ei välittänyt vaikka kannella kuljettiin ja päästi ihmiset aivan lähelleen nokkaansa heilauttamatta. Tuntui, että se oli tottunut ihmisiin. Annoimme sille vettä ja jotain papuja ja se joi ahkerasti, lepäsi kauan aikaa ja Themselle tultaessa ja sen kavetessa niin että maata oli lähempänä, se lähti ensin kiertelemään laivan ympäristöä, lensi mastoon, lensi taas kannelle, lähti ja palasi vanhalle paikalleen, kunnes sitten jossain katosi kokonaan.
Themsellä luotsi huomasi delfiinin ja kutsui minut katsomaan sitä. Jo aika lähellä Tilburya hän taas osoitti jotain päätä joka ui vedessä ja epäili sitä merileijonaksi (seal). Se oli sen verran kaukana ettemme erottaneet tarkkaan. Mutta mikä muukaan se olisi voinut olla.
Hän kertoi niistä valaista, jotka pari vuotta sitten eksyivät Themselle eivätkä enää osanneet merelle vaan menehtyivät. Ihmiset yrittivät ”ohjata” niitä, mutta eivät onnistuneet. Muistan lukeneeni tapauksesta lehdissä.
Joten meren elävääkin täällä näkyy välillä.
Kello puoli yksitoista olimme Tilburyn satamassa. Luotsin mukaan se ei ole mitenkään erikoinen paikka eikä menetä mitään, jos ei mene itse keskukseen. Jos olisi päivä, menisin silti, mutta nyt en lähde. Olen väsynyt.
Tuntikausia seisottuani ja vaellettuani ylhäällä katosin paikalta ennen kuin luotsi lähti. Hän ajaa taksilla puolitoista tuntia sinne jonnekin Themsen alkupäähän kotiinsa. Kun tulin hyttini lähelle, paksu tupakansavu paljasti, että Walterilla oli taas hyttinsä ovi auki. Ja siellähän hän istui ja tupakoi. Kohtaloni sinetöity. Rupesi tulemaan juttua enkä kehdannut olla kuuntelematta ja myöntelemättä. On muutenkin edelleen huono omatunto, sillä aina kun olemme ruokailussa kahden, katoan heti kun olen valmis, esim. aamiaisella jolloin muita ei ole pöydässä. Ja kun olemme kaikki koolla, hän ei juuri ota osaa keskusteluun, ja jos ottaa, häntä on vaikea ymmärtää. Hän on yksinäinen vanha mies ja harva, jos kukaan laivalla juttelee hänen kanssaan. Hän voisi joskus tulla ylös sillallekin, olen usein pyytänyt mukaani, mutta hän ei tule. Siellä ei voi tupakoida.

Aamulla lähdemme ehkä noin yhdeksän maissa. Se tietää Themseä päiväsaikaan. Ylihuomenna ollaankin sitten Hampurissa ja olen taas kokemuksia rikkaampi.


22.päivä, Tilbury

Lähtö on siirtynyt kello 14 sataan. Ollaankohan sitten Hampurissa huomenna ajoissa? Ei näistä koskaan tiedä.


Olin molempien kapteenien kanssa Tilburyn keskustan ostoskeskuksessa. Ei siellä muuta ollutkaan kuin se ostoskeskus. Aikamoinen kylä tämä. Taitaa olla vain satama ja sen työntekijöille rakennettuja taloja. Lontooseen olisi 40 minuutin matka.
Ostin jotain mausteita, Arton ja Paulan Tomille t-paidan ja kummityttö Niinan nappisilmälle toisen. Olisihan siellä(kin) ollut tavaraa eikä mitenkään edes hinnalla pilattuja, mutta tavaraa on jo liikaakin tulossa mukaan.
Kun palasimme, oli lounas odottamassa ja heti sen jälkeen tulikin jo luotsi ja lähdimme lipumaan Themseä merelle päin. Oli jälleen mukava luotsi jolta sain tietää taas uusia asioita, mm. sen, mitä en tiennyt, että luotsilla pitää olla joko kapteenin tai ensimmäisen perämiehen koulutus, ennen kuin pääsee luotsiksi. Minullahan riittää aina kyselemistäkin, sillä olen aidosti kiinnostunut näistä asioista, Themsestä, sen varrella olevista rakennuksista ja maisemista. Themse oli ruskeankeltainen, ei mitenkään houkutteleva ainakaan uimisen kannalta.
Aika lähellä Tilburya oli kenttiä, joilla kuulemma muslimiterroristit pitävät harjoitusleirejään, mutta kukaan ei voi todistaa mitään, kun ei ole muuta kuin aavistuksia. Heillä on kaikilla virallinen aseenkantolupakin ja kun he siellä ammuskelevat, on sillä aina jonkinlainen virallinen selitys.
Jossakin kohtaa joen varteen oli vuosisadan alussa rakennettu aivan ihastuttava rakennus, liekö ollut hotelli aikoinaan, tai kenties jonkun rikkaan lomapaikka, mutta nyt se oli kunnostettu ja toimi italialaisena ravintolana. Öljyjalostamot ja toisen maailmansodan puolustusta varten rakennetut radarasemat ja vallit kävimme läpi jo tulomatkalla sen toisen luotsin kanssa. Näissä kahdessa luotsissa oli se hyvä puoli, että he olivat mukanamme kauemman aikaa ja heillä oli enemmän aikaa kertoa tarinoita. Ehkä nyt kyselinkin enemmän kuin edellisten maiden luotseilta.

Taidan olla aikamoinen hauskuttaja, sillä kun yritin lähteä, pyydettiin minua jäämään ja pitämään vielä seuraa. Hmm...lähdin silti, sillä olin väsynyt ja livistin koppiini, vaikka Walterkin yritti pysäyttää minut sinisen savunsa seasta.
Illallisella häntä olisi jälleen jututtanut, mutta oli vaikea saada siitä murmelluksesta selvää, piti vain hymyillä ja nyökkäillä...ja paeta taas heti kun olin syönyt, sillä en tosiaan katso velvollisuudekseni viihdyttää häntäkin. Hänellähän olisi ollut seuralainen tulossa mukaan, hän kertoi, mutta koska he eivät tunteneet vielä kovin hyvin, hän katsoi parhaaksi tulla yksin.

Ollessamme ostoksilla oli tullut tieto, että laiva ei pääse satamaan Hampurissa ennen kello kymmentä illalla. Siis vielä yksi yö laivalla ja aamulla sitten kaupungille. Nyt voisi ajatella vaikka lentämistä Zürichiin, kun tavaroitakaan ei ole enää niin paljon.
.
23. päivä
Oikeastaan tämä on 24.päivä, sillä aloitin laskemisen tuloani seuranneesta aamusta. Joka tapauksessa viimeinen laivapäivä.
Elbe on mielestäni kauniimpi kuin Themse ja Rhein-joki. Keltaiset rapsipellot sen varsilla, kukkivat hedelmäpuut ja romanttiset saksalaiset pikkukylät huoliteltuine ympäristöineen, jokseenkin puhtaan tuntuinen ja uimakelpoiseksi määritelty vesi ja aivan ihastuttava, upea auringonlasku tekivät Hampuriin tulon unohtumattomaksi.
Hampurin valot näkyivät jo kaukaa lähenivät ja olivat kohdalla. Olen nyt keskellä sataman vilkasta yöelämää. Kello on yksitoista. Trukit ja nostokurjet aloittivat heti työnsä ja kontteja siirrellään. Suljen punaisen verhon ikkunani edessä, sillä sillalla hytti-ikkunan takana, tuntuu olevan vilkasta.
Viimeinen yö laivassa. Aamulla tulee Anniina ja vie minut kaupunkiin ja asemalle. Rouva Oetkerin järjestämä speditööri hakee tavarani ja toimittaa ne eteenpäin.
Illalla olen ”kotona”.

Zürich, Marin luona.
Jälkipuintia.
Unohtumaton matka. Matkan kohokohta oli ehkä Panaman kanava ja nuo kaksi Karibian kaupunkia, Cartagena ja Santo Domingo, mutta joka ikinen meripäivä oli elämys omalla tavallaan. Rauhallinen meri, auringonlaskut, delfiinit, vilaus valaasta ja merileijonat. Linnut. Joet. Atlantin ylitys ei ollut edes pitkävetinen. Se oli ajatusten aikaa.
Mutta myös laivan henkilökunnan ystävällisyys auttoi viihtymään laivalla. Kapteenista loppujen lopuksi pidin hyvin paljon. Ilman häntä ja hänen lupaansa tulla ja olla komentosillalla milloin halusin, olisi matka ollut paljon vähemmän mielenkiintoinen. Mutta myös noiden mörököllienkin käytös (joka oli ah niin tuttua ja pani muistelemaan suomalaisen miehen luonnetta), ei koskaan ollut ”häiritsevää”.
Yksi osa elämääni, sanoisinko vaikka että näytös nimeltä ”Rahtilaivaelämyksiä” on saatu päätökseen. Samalla se päättää luvun ”Elämyksiä Etelä-Amerikassa”. Vai päättääkö?

+++++++++++++++++++++++++++++++++++++
Olen takaisin Euroopassa.
Seuraava liike onkin sitten tilata piletti Suomeen ja ryhtyä saunanrakentajaksi siellä. Kiljuset tulevat kuitenkin Suomeen Marin kanssa. Silloin rakennuspuuhat vaietkoot ja mummo keskittyköön Mariin ja kiljusiin.
Ashley kysyi ensimmäiseksi eilen, kun puhuttiin puhelimessa:
-Mummo, onko sinulla siellä joku eläin?
Ei ole eläintä. Valitettavasti tämän mustalaiselämäni takia en voi ottaakaan, ennen kuin tiedän mitä teen. Toivon, että kaikki metsäneläimet käyvät tervehtimässä meitä kun Ashley ja Timo ovat siellä. Timohan näki jäniksen lapsia viimeisenä aamunaan, kun oli siellä toiskesänä.
Jäniksiä!!!---- Mitenkähän olisi, jos hankkisi pupuja siksi aikaa vaikka lainaksi?































.