Capri versus Napoli

Huono verrata Capria ja vaikka Napolia keskenään.
Ei haittaa, vertaan kuitenkin.

Ympäristössäni ja vähän ympäristöäni etempänäkin  on ihmetelty, että olen antanut Caprille aikamoista tukkapöllyä, vaikka se kuuluu maailman kauneimpiin ja ihailluimpiin maisemiin.
No, ei niissä maisemissa mitään vikaa olekaan. Sieltä ylhäältä tohtorismies Munthen huvilan muureilta varsinkin on mitä huikeimmat paratiisinäkymät. Hän oli rakentanut talonsa kertoman mukaan  Tiberiuksen palatsin raunioille, joten keisarillinen maku hänelläkin.
Entäs ne upeat Augustuksen puutarhat - jotka kyllä tällä kertaa jäivät tutkimatta, mutta joiden arvelisin - kuvien perusteella kyllä kelpaa minullekin?

Se, mikä minua Caprissa häiritsi, oli se, että kaikki mihin menimme /minne meidät johdatettiin, ei oltu tehty caprilaisia varten, vaan meitä turisteja varten. Mikään ei tuntunut aidolta elämältä.
Hienot kaupat täynnä loistomuotia, kristalleja, viinejä, luksusesineitä, ei ollut tavalliselle Caprin kuolevaiselle. Capri on luksusturistien temmellyskenttä, joka kantaa kruununaan ylhäältä avautuvaa näkymää.
Kaipa se oli Tiberiuksen aikaan  samanlainen.  Hänenkin  kerrotaan hoveineen viettäneen siellä toisenlaista elämää kuin Caprin omat asukkaat.

Jos minulla olisi pappani miljoonat, joita hänelläkään ei ollut ja voisin ostaa valkoisen marmoritalon sitruunapuineen,  jajasmiinipensaineen ja suihkulähteineen Munthen naapurista ja viettää aikaani tuijotellen merelle, kaipa minäkin viihtyisin siellä, varsinkin, jos  olisi vielä oma purjevene ja kuljettaja viemään minua omaa tietäni minne haluaisin eikä tarvitsisi kulkea kymmenen tuhannen turistin seassa.
Mutta tavallisena turistina ilman niitä turisteilta suojaavia muureja en viihtyisi Caprilla kauankaan. Liikaa ympäriinsä haahuilevia ihmisiä kamerat käsissään, liian vähän aitoa caprilaista elämää. Tämän kaiken mitä siellä on voisin kohdata monessa muussakin paikassa. Maisematkin.
 
Capri on kaunis valokuva. Pysähtynyt luksukseen ja siihen omaan kuvaansa.

Napoli taas on  kaupunkina  roskainen ja meluisa. Siellä törmäät enemmän halpaan rihkamaan kuin luksukseen, paitsi niillä muutamalla kalliimmalla kadulla.
Kadunkulmissa väistelet maahan aseteltuja merkkilaukkujen kopioita, joita afrikkalaiset kauppaavat. Syöt pizzaa muiden napolilaisten kanssa, ostat omia taivaallisen hyviä napolilaisia herkkuja. 
Siellä näet myös upeita laajoja aukioita,vanhoja palatseja, joita korjaillaan tai on jo korjailtu.   Näet kauniin merenrannan historiallisine linnoineen, näet napolilaisia.
Jossakin pysähdyt kuuntelemaan napolilaista musiikkia, joku ehkä tanssahtelee musiikin tahdissa.
Italialainen muoti törmää joka paikassa vastaan ja se on Napolissa monin verroin halvempaa kuin Caprilla.

Napoli elää omaa elämäänsä, omilla ehdoillaan ja viis veisaa turisteista. 
Se on minulle matkustaessa se mitä etsin.

   
  

 

Näin meillä

 

nimittäin luetaan sanomalehdet

 

Olen  osaksi palannut niihin aikoihin, jolloin poissa ollessani miesparkani joutui säästämään  minulle kaikki sanomalehtien tärkeät uutiset - ja hän tiesi tarkalleen mitkä uutiset minua kiinnostivat.

Nyt mieheni katselee touhujani pilvenreunalta ja minä silppuan itse matkoilta tultuani kymmenistä sanomalehdistä ne "omani".
Tänään istun lehtisilppujen keskellä ja syvennyn  pelkästään tämän päivän Neue Zürcher Zeitungin Sveitsiä koskeviin uutisiin. 

Faktoja ja lukuja

 
Alkusivuilla lehti miettii miksi Sveitsi on vuokra-asuntojen maa. 62 % prosenttia kansasta on valinnut itselleen vuokra-asumisen, vaikka heillä olisikin varoja omaan asuntoon. Siis korkein prosenttiluku Euroopassa. Sen syitä selvitellään kymmenellä eri teesillä, kuten mm. veroteknillisillä syillä, laadukkailla vuokra-asunnoilla, ei-helpoilla hypoteekeillä ym. Muistan, kun asetein aikoinani aloilleni Sveitsiin, oli tuo vuokra-asumisprosentti vieläkin korkeampi. Se lähenteli silloin 80 prosenttia.

Sitten lehti kertoo pienellä otsikolla Alppien jäätiköiden sulamisesta . Viime hellekesän aikana jäätiköt pienenivät 2,5 %. Ja koska ilmat viilenivät elo- ja syyskuussa, ei päästy vuoden 2003 sulamislukemiin, 4-5 %.
Yhteensä vuonna 2015 menettivät jäätiköt pintaansa 1-2 metriä eli jäätä lähti 1300 miljoonaa kuutiometriä.
Aika hurjaa menoa ja pelottavaa.

Hyvin suorasukaisesti lehti selvittelee vähän zürichiläisten palkkatasoa.
Täyspäivätyötä tekevän henkilön keskipalkka on 7 700 frangia. Mikä tietysti tarkoittaa vain keskipalkkaa, puolet saavat vielä enemmän.
Yliopistokoulutuksen saaneilla keskipalkka on noin 10 400 frangia. Henkilöt, joilla koulutukset ovat jääneet kesken eikä ole loppupapereita, pääsevät noin 4700 frangiin.
Miesten tulot ovat noin 1500 frangia paremmat kuin naisten. Tätä yritetään selitellä sillä, että työssä käyvät naiset ovat huonommin koulutettuja, heillä on vähemmän ammattikokemusta ja he työskentelevät muutenkin huonommin palkatuissa ammateissa. Lehden mukaan sekään ei ole täysin totta, sillä kun verrataan samaa työtä samanlaiseen koulutustasoon, jäävät naiset yhä 10,7 % heikommille tienesteille.

Että näin meillä tänään.








 

Museot ja Napolin lapsiluukku

Kun Leila oli  soittanut (tai ollut soittavinaan) viimeiset lähtösävelet Garibaldi-aseman pianolla ja frecciarossa oli viheltänyt ja vienyt Leilan kohti Spoletoa ja Sörtsöä, jäi koko Napoli minun haltuuni.

Ja mitä teinkään? Ensimmäiseksi tietysti juoksin museoon, eihän Napoli ilman menneisyyttään  ole mikään Napoli.

Ensin tutkin tietysti kaikki alastomien miesten patsaat;  jumalia ja entisiä valloittajia ja niitä oli pari huoneellista. Sitten siirryin pelkkiin päihin. Niille riitti yksi huone. Komeita miehiä, kertakaikkiaan. Ne päätkin.

Mutta kaikein mieluisinta minulle olivat ne muutama huone, joissa oli Pompeijista pelastettuja kuvia. Se Pompeijn punainen väri on aina ollut yksi lempiväreistäni.

Otin tietysti paljon kuviakin, mutta upouudella Samsungillani ja niitä en osaa siirtää mihinkään, en ainakaan tähän blogiini.

Kerron kuitenkin, että opin siellä sen, että pompeijilaisilta on löytynyt yksi ainoa todellinen muotokuva,

http://cdn4.sci-news.com/images/enlarge/image_1658e-Terentius-Neo-Wife.jpg

se on siitä leipurista, Terentius Neosta vaimoineen (yksi vaimo). Siihen aikaan ei kuulemma maalailtu muotokuvia, vaan kaikki kuvat, ja niitä onkin paljon jäljellä, ovat mielikuvituksellisia, eli ei kenenkään kuvia. Luultavasti kuitenkin jonkun henkilön oli oltava mallina jotain jumalkuvaa maalattaessa. Se kuuluisa kiharatukkainen kuva Lesbosin Sapphosta on sekin vain kuva eikä vastaa todellisuutta.
http://cir.campania.beniculturali.it/museoarcheologiconazionale/thematic-views/image-gallery/RA109?set_language=en 

Santa Casa dell'Annunziatan lapsiluukku

Kun arkeologinen museo oli käyty läpi meninkin paikkaan, mikä oli ollut jo kauan mielessä. Santa Casa dell'Annunziata. Kirkko, jonka yhteydessä oli sairaala ja pieni museo. Se museo oli se kiinnostavin.

Italia eli 1300-luvulla sekavaa renesanssin, uskonnon, vaihtuvien hallitsijoiden ja heidän sotilaittensa villiä aikaa. Palatseissa isännät ja piiat solmivat salaisia suhteita ja niiden seuraukset oli usein peitettävä.

Johanna von Anjou - liekö ollut Napolin myöhempi kuningatar, perusti vuonna 1320 Chiesa dell'Annunziatan kirkon ja sen yhteyteen lastenkodin.

Tähän kotiin saattoivat vanhemmat tuoda pienet lapsensa, joita eivät syystä tai toisesta voineet pitää.

Tuosta ovesta on niin moni vanhempi, useimmiten ehkä äiti, käynyt raskain sydämin sisään ja jättänyt lapsensa oven takana olevaan luukkuun

 

Luukussa oli rumpu, joka pyörähti, kun lapsi pantiin sisälle ja toisella puolella oli lastenhoitajia ottamassa sitä vastaan. Anonymiteetti oli itsestään selvää.
Monet vanhemmat kuitenkin laittoivat lapsen mukaan muistoja, joskus koruja, arvokkaitakin, joskus sukuselvitystä myöhempää varten.

Luukun läpi käyneiden lasten tarkkaa lukumäärää ei tiedetä. Virallinen rekisteröinti alkoi vasta 16. vuosisadalla.

 Varsinkin aikoina, kun vieraita sotilaita vyöryi kaupunkiin, tai kun Napolissa oli suuri nälänhätä tai epidemia riehui ja vaati uhrejaan, kerrotaan, että yhtenä vuonna saattoi nunnilla ja lastenhoitajilla olla 8000 lasta hoidettavanaan.

Yksi lastenhuoneista

Vauvojen mukaan laitettujen muistojen kuvia.

Kaikki lapset saivat alkuaikoina sukunimen Esposito. 1800-luvulla siitä luovuttiin, sillä se osoitti lapsen heti löytölapseksi ja saattoi vaikuttaa koko hänen tulevaan elämäänsä. Sen sijaan nunnat alkoivat antaa lapsille nimiä, joiden alkukirjain liittyi heidän tulokuukauteensa.

Poikalapset saivat jäädä kotiin vain kuudenteen ikävuoteen saakka, Sen jälkeen he joutuivat kirkon yhteydessä toimivaan internaattiin, jossa he saivat asua ja opiskella niin kauan kuin halusivat, vaikka koko elämänsä. Useimpien kerrotaan kuitenkin lähteneen maailmalle jo melko varhain.

Monet tytöistä jäivät luostariin nunniksi. Toisille annettiin mahdollisuus mennä naimisiin ja sitä varten 25.maaliskuuta järjestettiin luostarin tiloissa ns. open house kaikille naimahaluisille nuorille miehille.
Jos jotain tyttöä kiinnosti joku miehistä, hänen tuli tiputtaa valkoinen pitsinenäliina tämän eteen. Jos mieskin oli kiinnostunut, hän nosti nenäliinan ja asia oli sillä sinetöity. - Mutta jos jotain miestä kiinnosti joku tytöistä, hänen piti ensin kysyä nunnilta lupa ja tyttö saattoi sanoa joko ei tai kyllä. Häntä ei pakotettu.

Vuonna 1875 vauvaluukku suljettiin. Silti lasten tulo kirkon suojiin ei loppunut. Viimeinen vauva tuotiin kirkon portaille vuonna 1987.

(Kuvat valokuvattu museon seiniltä. Tekstiä lyhennelty DuMontin Reise-Handbuch: Süditalien)
 

La bella Napoli

Liisa oli saatettu lentokentälle ja olin ehtinyt ollakin jo kokonaista kolme viikkoa kotona ennenkuin maailma alkoi taas huutaa perääni.
Ja aikaahan minulla oli.
Laukutkin oli jotensakin purettu ja koti alkoi olla taas mallillaan.  
Vettä satoi ja syksy oli vauhdissa.
Alkoi olla kuumetta, italiankuumetta. Se Napolikin oli viime vuonna jäänyt luurangoksi ja tutkimatta tarkemmin, kun oli ne joulumarkkinat villeimmillään eikä kaduilla oikein päässyt eteen eikä taakse. 
Ja saman tien voisi vähän vilkaista sitä Amalfin rannikkoakin. Olihan sekin joskus kauan sitten nähty, mutta ei muistettu enää. Ja Capri, se ruotsalaisen Axel Munthen kirjakin luettiin silloin aikoinaan. Vieläköhän se huvila on auki yleisölle?

Mitäs tässä sen kummemmin enää  miettimään. Soitto Leilalle Spoletoon ja parin päivän päästä taas mentiin.

Ensimmäinen päivä kierrettiin tihkusateisen Centro Storicon kapeita kujia, katsottiin  niitä   seimien tekijöiden mestarillisia töitä, tällä kertaa ilman suurempia jonoja ja harhailtiin minne sattui. Se olikin parasta.     
Samantapainen kuin Centro Storicon kortteli on myös Spagnolin kortteli, kapeita pimeitä kujia, joiden läpi miniautot yrittävät puikkelehtia ihmisten ja mopedien välitse. Se rakennettiin  1500-luvulla Via Toledon yläpuolella olevalle rinteelle espanjalaisten sotilaiden perheiden asunnoiksi,  kun espanjalainen varakuningas Pedro di Toledo isännöi aluetta 

Itse Via Toledon varrelle ja viereen rakensivat sikäläiset aateliset ja ylhäiset palatsejaan ja komeat rakennukset ovat yhä nähtävissä. Via Toledo on nykyään leveähkö kävely- ja ostoskatu. Sen ja siitä lähtevän Via Chiaian ovat vallanneet niin italialaiset kuin muutkin muodintekijät.
Nyt ei oltu ostosmatkalla ja kuljettiin melkein silmät kiinni niiden ohi. (Mitä nyt salaa välillä kurkattiin ja poikettiinkin.)

Napolin sydän sykkii täysillä. Se on täynnä sitä aitoa elämää, jota turistivirrat eivät säätele. Se on roskaisia katuja, katujen yli ripustettuja liehuvia epämääräisen näköisia pyykkejä. Se on huutoja ikkunasta ikkunaan, leikkiviä lapsia. Se on mafiaa, kurjuutta ja varkautta, mutta se on myös rakastavaisia, jotka kulkevat käsi kädessä pitkin merenrantaa. 
Se on pienten syrjäisten piazzojen sitruunapuiden,  ruusujen ja nimeämättömien, yhä kukkivien kukkien tuoksua.   
Se on myös pullan, pizzan, pastan ja pomodorin kaupunki, joiden makuhoukutuksia on vaikea kestää.

Emmekä me kestäneetkään. Sen varjolla, että nyt jalat piti lepuuttaa proseccon äärellä, oli tietysti pakko myös saada jotain suolaista. Tai sitten makeaa.

Ensimmäisenä iltana näytti puhelimen askelmittari noin 18 000 askelta. Oli siinä tallattu yksi jos toinenkin kujanen.

 Napolin toisen päivän aamutunnelmaa suoraan aamupäiväkirjasta

"Leila nukkuu vielä. Kello on seitsemän. Tämä Leilan keksimä kiva hotelli   antaa parhaat näkymät asema-aukiolle.

 

 

Täälläkin näköjään rakennetaan. Aitaa siellä ja täällä. Oli yhtä hullunmyllyä tulla tänne junilta. Piti kiertää ja kaartaa, ennenkuin tajusi sen oikean reitin. Eikä se ollut kuin pari minuuttia suoraan eteenpäin.
Edelleen tihkusadetta. Todennäköisesti ulkona on noin 20 astetta, mutta alkuasukkaat ovat kääriytyneet villoihin ja untuviin. Toppatakki ja talvisaappaat ovat nyt in. Onhan niitä käytettävä, kun on kerran tullut hankittua ja  niiden sesonki olisi muuten niin lyhyt.

Onneksi hotellihuoneeseen ei kuulu oikeastaan mitään. Ikkunat ovat todella tiiviit. Muuten tuo jatkuva liikennejyrinä voisi antaa unettomia öitä.

Näen ambulansseja, poliisiautoja, huitovia ihmisiä. Mitähän varten nuo liikennevalotkin ovat? Ei niitä kukaan ainakaan tottele. Ihmiset puikkelehtivat punaisilla autojen seassa, autot joko pysähtyvät tai kiertävät. Eivät valot koske autojakaan. Tuokin kuorma-auto painaa täysillä päin punaistaan, vaikka kaksi mustaa miestä raahaa suojakäytävällä valtavaa säkkiä kohti markkinakatua. Just ja just selvisivät eivätkä olleet moksiskaan. Tottuneet, näköjään.

Oho, nyt alkaa tapahtua. Huutoa hotellin edestä alhaalta. Poliisiautojen pillejä ja melua. Leilakin herää."

 

Ja todellakin tapahtui, vaikka emme tarkalleen oikein päässeet selville, että mitä. Roikuimme parvekkeella ja näimme kuinka 4-5 virkavallan edustajaa piteli kiljuvaa ja potkivaa miestä ja yritti saada poliisiautoon. Pillit soiden tuli lisää poliisiautoja ja joku armeijan autokin. Lopulta paikalla oli 8 poliisiautoa ja 15 poliisia hääräili ympärillä. Ai että oli jännää......

Hotelliväki ei oikein kertonut mikä oli meininki, kun kyselimme myöhemmin. Mies oli kuulemma häiriköinyt kadulla. Hmmm....Tämä on Napolia, tämä.

Blogini tarina

Voi Sinua, Leila, minkä teit!

Haastoit minutkin kirjoittamaan blogini tarinan.
Jäin silloin miettimään, että onko tällä edes mitään tarinaa. Mietin sitä vieläkin.
Se vain alkoi, milloinkahan? Kauan sitten.

Sen sijaan, että olisin jatkanut normaalia päiväkirjaa tai väsäillyt kiireisiä,  hajanaisia paperilappusia ja edelleen täyttänyt mustakantisia vihkoja, päädyin  jossain vaiheessa mieheni kuoleman jälkeen tiivistämään ajatuksia yhteen paikkaan ja kertomaan   toilauksistani blogissa ennen kaikkea ystävilleni ja lapsilleni, joista tosin vain toinen lukee sujuvasti suomea. Minähän olin ollut aina sellainen kiertolainen, milloin missäkin nuuskimassa jännittäviä asioita, joten tämä oli tapa ilmoittaa missä milloinkin mennään.  Ei tarvinnut lähetellä faxeja kuten ennen vanhaan.

Onhan näitä blogeja ollut muutama, mutta tähän on jääty roikkumaan. Ns. julkisesti.

Tämän blogin tarinoitten luku näyttää 404. Ei se ole paljon, kun ajattelee, että onhan tässä sentään jokunen vuosi jo raapusteltu.
Ei tämä ole tärkeää minulle. En mieti lukijoiden lukumäärää, vaikka ilahdunkin, jos joskus kurkistan sille sivulle, (jos satun sen löytämään), jossa ne näkyvät ja huomaan, että onpas joku käväissyt. Ja tietysti kuulun minäkin niihin, jotka erikoisesti ilahtuvat jos joku viitsii kommentoida.

 

Ja tuleehan tänne kuviakin. Milloin olen jossain häissä ainoana valkonaamana, milloin seison millakin rajalla, vaikka vähän ekvaattorin molemmilla puolilla. Tai jotain muuta.

 

 

 

Myönnän olevani huono tässä blogitekniikassa. Jo aikaa sitten tipahtanut kärryiltä. Tai olenkohan koskaan ollutkaan.
Koska elän  aika eristyksissä ihmisistä, jotka tuntevat tietokoneen (ynnä älypuhelimien) ja varsinkin blogikirjoituksen kikat ja taiat, on harvoin ketään lähellä, jolta kysyisi että mites tämä ja tämä nyt tehdäänkään.  

Siis, kirjoitan yksinkertaista blogiani silloin kun siltä tuntuu ja painan jostain nappulasta, josta se sitten räpsähtää jonnekin. Ja jos oikein tarmokas olen, yritän vielä työntää sen ulkosuomalaisten blogien reviirille. Sinne kaikkien ihanien seikkailujen, mielenkiintoisten tarinoiden ja houkuttelevien matkakohteiden väliin, samanmielisten ystävien sekaan.

Onhan tätä kiva kirjoittaa. Kun siltä tuntuu. Mutta mitään sen kummempaa tarinaa tällä ei ole.


 

Nyt ei ollut Toscan hetki

Ensimmäistä kertaa elämässäni oli vähällä, etten livistänyt oopperasta karkuun väliajalla. Eikä suinkaan sen takia, että en olisi pitänyt Toscan musiikista tai  etten ehtinyt saada väliajalla shampanjaa. Ei minulla ollut kuumakaan, ei yskittänyt eikä mitään muutakaan sen sorttista, vaan siksi että en enää millään olisi jaksanut seurata sitä juonittelua, murhia ja vääryyksiä. Oopperassa.

Tämä nykymaailman meno vie minua niin paljon mennessään, että oopperoidenkin juonittelu tuntuu pahalta.

Joka päivä luen kauhuissani lehdistä  pakolaisista, joita vöyryy nyt sodan jaloista turvaan, joita potkitaan, tapetaan, työnnetään mereen ja minne vain pois omilta rajoilta, joilta viedään heidän viimeisetkin pennosensa, petetään kaikin tavoin.  Ja olen varma, että noissa ihmisissä on useita, joita minäkin tuntisin.....jotka ovat auttaneet minua, ehkä olen ollut heidän vieraanaan. Ovathan nuo maat, Syyria, Irak, koko Lähi-Itä olleet maita, joissa olin paljonkin.  Erikoisen pahalta tuntuu, että  jotkut nettiystävänikin, jopa jotkut sukulaisetkin tuomitsevat heidän lähtönsä  kauhujen keskeltä. Heillä ei ole aavistustakaan......

Siellä oopperassa tuntui, etten  olisi enää  jaksanut näitä vapaaehtoisia oopperakurjuuksia.   Halusin karata, mutta jäin kuitenkin, kun ne pari upeaa aariaa, joita rakastan, olivat aika lopussa. (E lucevan le stelle ja O dolci mani)

Miksen silläkin rahalla, mitä meni pilettiin, olisi ostanut Toscan ceedeetä, jota minulla ei ole? Siinähän olisi tullut sitä kaunista musiikkia ilman kauheuksia.

Mietin  muitakin oopperoita. Niin monessa juonitellaan ja kuollaan. Kaikki ne Otellot, Macbethit, Aidat, La Traviatat, Lohengrinit etc päättyvät kuolemiin...

Okei, okei, jotkut riutuvat  rakkauskuolemat hyväksytään, mutta muuta oopperaväkivaltaa en jaksasi, joten turha pyytää vähään aikaan muuhun kuin johonkin Taikahuiluun. Tai operetteihin. Hymynmaahan esim.

Olihan se oopperoiden tekoaika  sitä sellaista aikaa, sanoo sisäinen ääneni.  Sitä sellaista  Keskiajan jälkeistä aikaa, ja vielä verisemmistä ajoista jotkut kertovatkin . Aida. Nabucco....
Ja no, olivathan roomalaistenkin sirkushuvit Kolosseumilla aika verisiä silloin aikanaan.

Televisiossa käännän heti jollekin Mikkihiiri-kanavalle heti, kun näen pyssyn.

Nyt menen nukkumaan ja alan laskeskella viime viikon Islannin lampaita. Tosin yhdessä laumassa jotkut kyllä kurittivat  yhtä mustaa lammasta. Siitä en aio uneksia.

Kesäajatuksia

Voiko sanoa, että puoli kesää on mennyt, kun ollaan heinäkuun 9.päivässä? Milloin se kesä oikeastaan alkaa? Juhannuksenako, jota ennen joinakin vuosina on jo muutaman viikon saattanut olla todellisia kesäisiä hellepäiviäkin. Nyt tuntuu siltä, että tämä kesä ole oikeastaan vielä alkanutkaan, ei ainakaan sellaisena kun odottaisi ja haluaisi sen olevan. Sellaisena kuumana kuin esimerkiksi viime kesä, jolloin järven vesi oli 27 astetta ja pilvet karttoivat sinnikkäästi mökkimaisemia jo heti juhannuksen jälkeen.
Silti. Tämä on kesää, ihanaa suomalaista omaa kesää jolloin kitket rikkaruohoja, rakentelet koristuksia kaverin kanssa, parantelet rapsahtaneita paikkoja ja kuuntelet kuikan huutoa, satoi tai paistoi.
Kesä Suomessa, joka on sinun ikioma maasi, esi-isiesi maa, mutta jolta et oikeastaan enää tahdo muuta kuin sen kesän ja menneisyyden muistot. Tulevaisuuden näet jossain muualla. Sitten kun olet liian vanha ja kenties sairas tulemaan rakkaille paikoillesi, sinulla on enää ne muistot. Kuitenkin, koko ajan teet uusia muistoja. Elämäsi rakennuspalikat muovaavat sinua edelleen. Muutut, kasvat, rikastut ja köyhdyt. Otat ja annat. Jotakin jää tästäkin kesästä, ilmoista huolimatta.  Tärkeintä on se, että sinun on hyvä olla siellä missä olet. Tässä. Mökillä. Nyt. Sinä elät.

Joutsenpari soutaa laiturin edessä neljä pientä perässään. Useimmiten ne kiertävät takalahdelle mökin  edessä olevan saaren takaa ja vain harvoin tästä edestä. Tämä on siksi juhlahetki.

Palokärki, joka on kaikki nämä vuodet nakuttanut talon vieressä olevaa lahoa kelopuuta, on kadonnut. Kelo oli kaadettava viime kesänä, sillä pelkäsin myrskyn kaatavan sen jonain päivänä talon päälle. Rakastin sitä keloa, rakastin palokärjen nakutusta, mutta kelon oli mentävä. Toivoin linnun etsivän läheltäni toisen puun, mutta sitä ei enää kuulunut.

Rankkasade riehui äsken ja riepotteli kukkiani valtavilla vesimassoilla. Jos nämä sateet jatkuvat, siirrän kauneimmat kukkani suojaan. Jotkut ovat jo kärsineet liikaa ja ovat vailla pelastusta.

Mietin, miten kauas Mika ehtiikään niitä poroja etsimään.....Oletan heidän palaavan vasta huomenna, sillä hänen halunsa nähdä mahdollisimman paljon syntymämaataan, kokka pohjoista kohti ei ole tyydytetty puolella tai edes yhdellä päivällä. Selitys lähtöön oli  vain nähdä vilaus ensimmäisistä  vastaantulevista poroista ja sitten palata. Tekosyy, jonka ymmärsin. Samanlainen kaheli kuin äitinsä. Michèllestä ei ole mielekästä ajaa pitkin tyhjiä teitä ja katsella vain puita. Yritän ymmärtää häntäkin, joka on elänyt toisenlaisen lapsuuden, toisenlaisissa maisemissa. Ja toisenlaisista vanhemmista.

 

Floresin päivää Bajawan kylissä

Kuuma joki, 42 astetta. En mennyt. Istuin yksinäni bambupenkilla ja kuuntelin sen kohinaa takanani. Sen pauhu peitti kaikki viidakon äänet. Yhdenkään linnun ääni ei kuulunut.
Parikymmentä metriä penkistäni palmunlehvistä ja pellistä kyhätyssä hökötyksessä paistui nuotiolla kalaa, toisella porisi riisikattila, kolmannella jotain vihreää. Oma oppaani Max ja toinen opas keskustelivat omalla murteellaan jonkinlaisella laavulla istuen. Heidänkään ääntään ei pauhusta erottanut.
Kun ruoka olisi valmis, se laavu toimisi  pöytänä ja he siirtyisivät kiville.
Joessa pulikoi muutama turisti. Hollannista, Portugalista ja jostain muualta.
Ilma oli kuuma ja kostea, en ymmärtänyt miksi heidän piti ängetä siihen kuumaan veteen. Jos se olisi ollut sellainen Timorin  viileä vesiputous, polskuttelisin siellä nyt minäkin.
Vähän aikaisemmin sade teki esiintymisyrityksiään, mutta aurinko taisteli sitä vastaan. Vielä ei ollut selvää, kumpi voittaisi.

Tulemme juuri noista Floresin ikivanhoista kylistä. 33 000 vuotta vanhaa ainesta, sanoi Max, oppaani.
Antropologinen sisimpäni minussa on nukahtanut. En jaksa alkaa kiinnostua pintaa syvemmälle näiden upeiden kylien taustasta. Olen yhä mielessäni Timorilla, jossa kaikki oli niin aitoa. Nämä Floresin kylät ovat jo osittain turistien pilaamat. Nyt tosin ei ole villeintä turistiaikaa, mutta silti he tietävät mistä rahaa tulee. Sehän on heidän oikeutensa. Se on kaikkien oikeus. Mutta täällä minä tiedän, että maksan heidän hymystään ja ystävällisyydestään. Kun olen mennyt, he huokaavat ja laskevat rahojaan, harmittelevat, etten ostanut mitään.



Mitä enemmän härän sarvia Talon nurkalla, sitä vauraampi talo
 

Max kertoo, että näiden ihmisten juuret ovat Intiassa. Heitä lähti sieltä suurin joukoin kauan sitten laivoilla ja he päätyivät tänne Floresin sisämaahan.

Heidän talojensa veistoksissa ja koristelautojen maalauksissa on laivojen kuvia. "Terveisiä esi-isille, emme unohda teitä ja laivojanne".

Kylät ovat hiljaisia ja melkein tyhjiä. Jossakin joku vanhus pureskelee betelpähkinöitä huonoin, punaisin hampain. Jonkun talon alta kuuluu kangaspuiden louskutusta. Siellä vanha nainen kutoo ikatteja myyntiin.

Miehet ovat pelloillaan kylien ulkopuolella tai ansiotyössä muualla.   Naisista moni työskentelee myös muualla, kuka opettajana, kuka jossain kaupassa tai toimistossa. Tänään nainen ei ole enää vain kotiäiti täälläkään. Suuremmat lapset ovat koulussa ja pihalla esi-isien hautojen ja uhrialttareitten välissä juoksevat pikkulapset ja koirat elävöittävät kuumaa ja muuten niin rauhallista pihaa.

Kuistien kaiteille on ripustettu nähtäväksi ja myytäväksi todella kauniita ikatteja.
Niissä on suuri työ ja ne ovat arvokkaita, mutta en osta. Ihailen vain ja hymyilen toiveikkaille kasvoille, jotka kurkistavat niiden takaa.
- Next time, sanon, ja jatkan matkaa.

Flores. Kaunis, vihreiden vuorten peittämä saari. Hotellin ikkunasta näen kaksi tulivuorta.

Huomenna jatkan matkaa saaren toiselle puolelle.
 

Timorin saaren kuninkaat (ja minä)

Aikaa on taas kulunut ja tapahtumien virta on vierinyt eteenpäin. Tällä kertaa maisemat ovat vaihtuneet Indonesian saariin.

Indonesialla on noin 17 000 saarta, toiset suuria ja toiset pienenpieniä. Tämä matka kertoo Timorin saaren länsipuolesta. Sen itäpuoli on nykyään itsenäinen oma valtio, jossa vierailin jo sen huonoina aikoina, sen taistellessa katkerasti itsenäisyytensä puolesta Indonesian kanssa, joka ei halunnut luopua siitä sen öljyn takia. Mutta se onkin jo eri tarina.

Tämä tarina kertoo lyhyestä, mutta ihmeellisestä ajasta kuninkaallisessa seurassa.

 

Oppaanani saarella on Prinssi Pae Nope, Amanubanin viimeisen kuninkaan Kusa Nopen poika ja hänellä on suuret mahdollisuudet itse olla valtakuntansa seuraava kuningas, kun valinta tehdään tänä keväänä.

Sitä ennen hän viettää häitään maaliskuussa nykyään Javalla asuvan prinsessa Debbien kanssa.
Prinsessa Debbie on kuvien mukaan kaunis nainen, prinssin nuoruuden rakastettu, mutta elämä on joskus sellaista, että he ovat nyt vasta saamassa toisensa. Puhuimme puhelimessa, ja sain jo hääkutsun, niin että nyt pitää alkaa kutoa kangasta pukuun. Timorin naisilla on tapana kutoa itse pukukankaansa. Tyttö ei pääse naimisiin, jollei osoita olevansa hyvä kutoja. Luultavasti prinsessa Debbie ei kudo itse kuitenkaan tätä häämekkoaan, jonka odotan tyylillään eroavan jonkin verran meikäläisistä mekoista. Saapas sitten nähdä.
Ja todellakin, heitä kutsutaan täällä kuninkaiksi, prinsseiksi ja prinsessoiksi.

Myöhään yöllä olemme kuningas Zakariaksen pihalla seuraamassa sadonkorjuuseremoniaa.
Jossain puun alla  nukkuivat viilentyneessä yössä viimeistä untaan, ne kuninkaan kuusi mustaa lihavaa sikaa. Pian ne uhrattaisiin ikivanhoin menoin sadonkorjuujuhlassa kuningas Zakariaksen palatsin uhrialttarilla.

Seremoniat ovat olleet samoja jo vuosisatoja eikä niitä suunnitellakaan muutettaviksi.

Kuninkaat ovat vaihtuneet, uskonnotkin, mutta nämä esi-isiltä perityt animistiset tavat, kultit ja seremoniat, muutkin kuin tämä sadonkorjuujuhla, ovat säilyneet.

Kuningas Zakarias Sanak, Bekomi kuningaskunnan päämies on kristitty, mutta kuten Timorin saaren Manuelean alueen kuningatar Angelan alueella toimiva katolinen pappi Romo Baltasar Seran sanoi, ei ihmistä voi erottaa esi-isistään.

 

Kuningas Zakarias ja
....ystäviä

 

Olen saanut kunnian ensimmäisenä valkoisena ulkopuolisena ottaa osaa tähän jokavuotiseen seremoniaan, joka alkaa keskiyöllä ja jatkuu kolme päivää, niin kauan kunnes kaikki kuninkaan 18 kylää eri puolelta hänen valtakuntaansa ovat lähettäneet edustajansa tuomaan osan sadostaan lahjaksi kuninkaalle ja saamaan samalla hänen siunauksensa myös koko kotiin jääneelle sadolleen.

Tapaa ei pidetä verona, kenenkään ei sanota olevan sitä vastaan. Korit, säkit ja maissibtähkät, joita hänen kyliensä ihmiset alkavat yön pimeydessä kantaa kuninkaan pihalle ovat vain pieni osa heidän koko sadostaan, mutta kuninkaan „hoville“ tässä on koko tulevan vuoden ruoka taattuna

 

 

Tietää huonoa onnea, jos et tuo itse tai lähetä edustajaa tähän siunaus (ja lahja-)tilaisuuteen..

Vasta, kun sato on siunattu, voit alkaa itse syödä sen antia.

Kuninkaan kuusi sikaa, aikamoinen määrä riisiä ja vihanneksia jaetaan tulijoitten kesken. Vasta sitten he palaavat kyliinsä.

 

 

 

 

 

 

 

 

Kyläläisten lahjat kasataan kuninkaan pihalle suuriksi keoiksi. Aamuun mennessä ne on viety sisälle palatsiin, joka on traditionaalinen suuri olkikattoinen maja. Sitä kutsutaan palatsiksi. Sen katossa riippuu viime vuonna tuotuja maissintähkäterttuja ja

juhlan päätyttyä ne vaihdetaan uusiin.

 

 

 

 

 

Obe-kylä

Samantapaisia elonkorjuujuhlia vietetään monessa muussakin kylässä. Obe-kylän tashlulu-heimon elonkorjuujuhlia odotetaan ensi viikolla.. He kertovat niissä olevan enemmän ohjelmaa, tanssia ja musiikkia.

Tässäkin kylässä kaikki 450 perhettä ovat animistejä sielultaan enemmän kuin kristittyjä, vaikka myöntävät Jumalan olemassaolon..Heille rituaalien ehdoton oikeanlainen kulku on tärkeää, sillä esi-isät kostavat, jos teet niissä virheitä. Rituaalit ovat esi-isien laatimia ja menestyäksesi sinun tulee noudattaa niitä ehdottomasti.

 

Kyläpäällikkö Sebastian Sako kertoo kylänsä rituaaleista; Jos näet puussa kypsän hedelmän, et voi ottaa sitäkään, ennen kuin sato on siunattu.
Lisää kuvateksti

Näistä  tulee taas mieleen Umbrian matkalla näkemäni alkuperäisten umbrialaisten tuhansia vuosia vanhat taulut , joissa rituaaleille ja niiden ehdottomasti oikeille suoritustavoille oli annettu myös elintärkeä merkitys ja niistä kirjoitettiin taulukaupalla.

Myös Marianus Manus Mnain Nule on Obe-kylästä.

Hänkin otti meidät vastaan omilla rituaaleillaan, ennen kuin saatoimme  tervehtiä toisiamme..

Ensin oli tervetulorituaali.
Sitten rituaali, jossa esi-isiltä kysyttiin, saako tämä vieras ottaa valokuvia Mariuksesta esi-isien puvussa.
Sen jälkeen heiltä kysyttiin, saako Marius kertoa meille tarinoitaan.

 Sekä isä että isoisä olivat ansioituneita sotureita. Ainakin isoisän pääkallokoelma oli ollut melkoinen. Marianuksen esi-isät menivät kauas sotimaan, aivan Kupangin kuninkaan maille asti.

Isältään Marianus on perinyt esi-isien soturin asun, jossa hän meidät vastaanottaa. Aikamoisen hätkähdyttävä näky. En osaa pelätä hänen olevan kiinnostuneen pääkallostani, sillä hänen silmänsä tuikkivat ystävällisesti, ja mehän olemme tuoneet tarpeeksi betel-pähkinöitäkin, joista on varmaan enemmän iloa kuin harmaantunvasta kallostani.

Marius puhuu karismasta. Hänestä on tullut kuuluisa shamaani ja ne taidot hän on perinyt esi-isiltään. - „Ilman karismaa, ei tule mitään“, hän sanoo. „Veljeni ei perinyt karismaa, hän ei osaa rituaaleja“, hän lisää. Ymmärrän hänen karismansa olevan jonkinlaista taitoa muistaa, tajuta kulttitaidot, oppia kaikki moneen asiaan liittyvät rituaalit ja nähdä unien kautta tulevaa sekä osata käyttää niitä oikeissa tilanteissa. Hän saa usein terveisiä esi-isiltään ja hän on kiitollinen siitä.

Koko Indonesiassa on 156 kuningaskuntaa, Timorin saarella 18 vanhoilta ajoilta, joilla yhä on suuri vaikutus saaren elämään.

Vaikka heidän valtansa on Indonesian valtion alla, heillä on yhä tittelinsä, määrätyt oikeutensa, myös velvollisuutensa sekä valtiota että kyläläisiään kohtaan.

Luulisinpa nuoren polven suurissa kaupungeissa naureskelevan näille titteleille ja kylien kuninkaille, mutta Timorin, kuten monella muullakin saarilla nämä ovat totisinta arkipäivää ja prinssi Pae Nopen seurassa kulkiessani tapasin vain ystävällisyyttä ja kunnioitusta häntä kohtaan.

Vaivihkaa yritin kysellä saaren ei-kuninkaallisilta, mitä he ajattelevat näistä kuninkaista. Kenenkään en kuullut sanovan mitään pahaa. Heidän kunnioituksensa on säilynyt, ehkä myös siksi, että he – tai ainakin he, joista kuulin, todella tekevät jotain kyliensä eteen.

Fatumnasi

Matteos Anin ei ole kuningas, mutta hän on päällikkö kylässä, jossa on 500 perhettä, 2000 ihmistä.

Hän ottaa minut vastaan ihanalla laululla, jossa hän itse myös tanssii poikansa soittaessa ukulelen tapaista 4-kielistä leegu-meto-instrumenttiä.

Laulu kertoo mm. Marjasta, joka saapuu tervehtimään häntä Nokia-maasta. Tai se on ainakin se ainoa mitä ymmärsin siitä.

Matteokselta kuulen vanhoista ajoista, mm siitä, kuinka vaikeaa kylässä oli, kun japanilaiset valtasivat sen v. 1943. He kiusasivat ihmisiä monin tavoin. Kauniita tyttöjä katosi kokonaan tai vähäksi aikaa, riisin syönti kiellettiin, vaikka se on kyläläisten pääelinkeino. Käskettiin syödä viljaa. Japanilaiset olivat majoittuneet kylään, mutta eivät viljelleet mitään. He veivät kyläläisiltä mitä tarvitsivat. Hollantilaisten aikana sentään saatiin heiltä heidän uskontonsa, luterilaisuus, mikä on päällikkö Matteoksen mielestä todella hyvä asia, vaikkei hollantilaisista muuten yhtään pidetty. Poikkeus oli lähetyssaarnaaja Peter Middeltorp (ehkä kirjoitin nimen väärin..), jota muistellaan yhä lämmöllä.

Tie Fatumnasiin Soen kaupungista, josta tulimme, ei ole pitkä, mutta yksi huonoimpia teitä mitä olen kokenut ja vaati todellista (kuninkaallista) ajotaitoa ajaa kuoppien yli ja sivuitse. Ja niitä kuoppia riitti.Afganistanin tiet pommitusten jälkeen olivat suunnilleen samaa luokkaa.

Siksipä Matteos Aninin suurin toivomus kyläläisiään kohtaan olisikin, että valtio uhraisi tiehen rahaa, että ihmisten mahdollisuudet liikkua paranisivat. Mopoille ja moottoripyörille, mitkä ovat pääasialliset liikkumavälineet, on hieman helpompi, mutta niillekin erittäin vaarallista luistella kuopissa. Autoja on vähän juuri huonon tien takia ja on vaikeaa viedä markkinoille omien viljelysten tuotteita, sillä autot jäävät usein mutaan ja renkaat hajoavat ja siten rahansaantikin on kyläläisille vaikeaa.

Matkalla takaisin pysähdyimme upealla putouksella, yksi upeimmista joita olen nähnyt ja jossa oli mahdollista uida, ja se virkisti todella, sillä päivä oli kuuma ja auton avonaisten ikkunoiden tuuletus ei ollut paras mahdollinen.

Näillä putouksilla tekivät vuonna 1950 kaikki Timorin jatkuvasti keskenään taistelevat kuningaskunnat rauhansopimuksen, mikä on pitänyt. Enää ei lähdetä sotaretkille naapureihin ja tuoda pääkalloja tuliaisiksi.

None

Lisää saaren tavoista ja sotatarinoista kuuntelin Nonessa 78-vuotiaan kyläpäällikkö Kores Tauhon kertomana.
Kores Tauho sai tavan mukaan lahjaksi betel-pähkinöitä, joiden seurassa täkäläiset tuntuvat viihtyvän hyvin.
Hän, hänen soturipoikansa 31-vuotias Andreas ja äitinsä Halena kertoilivat kylän asioita samalla kun napsivat beteliä.

Halena  omassa majassaan, josta hän ei suostu muuttamaan mihinkään. Valtion toimesta hänelle rakennettiin talo, mutta Halena ei pidä siitä.

 

 

Andreas kylän portilla

Eihän näitä sotureita enää oikeastaan todella ole, mutta Andreas on opetellut kaiken heistä, jospa kylään sattuisi uteliaita, jotka haluavat tietää entisistä ajoista....

Kylä on syvän rotkon laella, josta vihollisen oli mahdotonta kiivetä kylään. Muu reuna on aidattu kivillä ja kaktuksilla, pääsemätön paikka sekin,. Muurissa on vartioitu portti, josta pääsivät sisään vain ystävät. Portin luona on yhä puu ja lobo (varjoisa istumapaikka), jossa valittiin sotaan lähtevät nuoret sotilaat. Jos he palasivat portille pääkallo mukanaan, heistä tuli sotureita. Jollei, he jäivät tavallisiksi kunniattomiksi sotilaiksi.

Sotaan lähtevältä mitattiin hänen käsivarsiensä pituus, jos se ei yltänyt määrätyn kepin pituuteen, hänen oli vielä voimistuttava ja kasvettava. Hänelle annettin myös lobossa rikottavaksi kananmuna. Jos sen sisällä oli verta, hän kuolisi sodassa. Mutta lähdettävä oli kuitenkin. Kukaan ei taida olla kertomassa enää, tiesikö muna todella. Munan rikkoutuneesta kuoresta medicin-man, shamaani näki mihin ilmansuuntaan sotilaan oli lähdettävä pääkalloja hakemaan.

Nonessa on 56 perhettä, joiden asioita seka Kores että andreas hoitavat. Asioihin kuuluu kyläläisten keskeisten konfliktien selvittäminen, häissä todistaminen, naimisten organisoiminen ym. Andreas toimii hallituksen ja kyläläisten välillä, järjestysmiehenä ja äänestysten valvojana. Hänet tullaan aikanaan vaaleilla valitsemaan seuraavaksi kyläpäälliköksi isänsä jälkeen.


Halena, Koresin 65-vuotias vaimo, on alunperin saman kylän tyttöjä, kylän silloisen lääketohtorin tytär. Hänet naitettiin 19-vuotiaana Koresille ja koska hän oli oppinut isältään monenlaisia eri sairausten parantamiseen tarvittavia rohtoja ja taikoja, änestä tuli tärkeä parantaja ja myös kaukaisimmillakin seuduilla tunnettu kätilö. Hän on auttanut vuosikymmenien aikana omien kyläläisten lisäksi satojen muidenkin lasten maailmaantulossa.

Synnytyksen lähestyessä äiti tulee Halenen majaan. Sen alkaessa hänet istutetaan kivelle, jossa hän saa synnyttää. Halena lämmittää kuumia pähkinöitä hänen selkänsä taakse kipuja helpottaakseen. Jos synnytys on vaikea, se tarkoittaa sitä, että isällä on ollut suhde vieraan naisen kanssa ja hänet haetaan paikalle seremoniaa varten, jossa isää ripitetään. Mikään Halenan synnytyksistä ei ole epäonnistunut, hän sanoo.

Jos lapsi on tyttö, plasenta haudataan Halenen sängyn alle kangaspalan kanssa. Tytöstä toivotaan hyvää kutojaa. Jos syntyy poika, plasentan mukaan haudaataan jotain maanviljeykseen liittyvää. Tulkoon hänestä hyvä farmari.

Äiti on ensin neljä päivää Halenan kanssa majassa, sitten hän menee neljäksi päiväksi kotiin siellä vieteeäviä seremonioita varten, palaa kuitenkin Halenan majaan 36 päiväksi..Siellä valitaan joku ajankohta, jolloin kuunnellaan lapsen itkua. Sen itkun aikana luetellaan esi-isien nimiä. Se nimi, jonka kohdalla itku loppuu, annetaan lapselle. Koko tämän ajan Halena ja äiti lapsineen viettävät majassa yksin
Lapsi kastetaan joko kotona tai kirkossa. Koska kastetilaisuus on tärkeä ja kallis seremonia, perheen tilanteesta riippuen kastetaan joko heti tai joskus vuoden sisällä, jolloin perhe saa kerättyä siihen tarpeelliset varat.

Kun lapsi on vuoden vanha, hänen hiuksensa leikataan ensimmäisen kerran. Sen suorittaa lapsen eno ja sitäkin varten on suuri seremonia
Viimeisenä aamuna ennen paluutani Kupangiin, on vielä yksi sukulaisten kuningaskunta, jonka Pae haluaa minulle näyttää.

Kuningatar Angela Fouk Siin koti ja palats on Manuleassa.joka  on myöskin .
 kukkulalla ja erittäin vaikean tien päässä, ja kun pääsemme sinne, kuningatar on matkoilla.

Meidät otetaan kuitenkin ystätällisesti vastaan muiden perheenjäsenten toimesta. Jaamme betelpähkinämme ja meille järjestetään seremonia. Se on tällä kertaa sellainen, että minut puetaan perheen naisten hameeseen ja käteeni lyödään soitin ja sanotaan, että alahan tanssia ja soittaa. Joku laulaa jossakin, mutta en ehdi katsella, sillä minun on vahdittava askeleitani, joiden tulisi tarkalleen seurata muiden naisten askelia. Se rummulla päristäminen on sitä musiikkia...Kaikilla on hauskaa. Minullakin.

1600-luvulla, kun kiinalaiset tulivat tekemään bisnestä Indonesian saarille, heidän tärkeimpänä tehtävänään oli naida kuninkaallisia prinsessoja, sillä vain kuninkaallisilla oli lupa ja oikeus määrätä santelipuun (sandelwood) ja saarten muiden tuotteiden kaupankäynnistä.

Niinpä tähänkin kuninkaalliseen sukuun tuli kiinalaista verta ja kuningattaren nimessä tuo Sii on kiinalaista perua.

Katolinen pappi, Romo Baltasar Seran viettää Manuleassa leppoisaa elämää. Hän on tullut tervehtimään ja on ainoa, meidän lisäksemme, jolle betelit eivät maistu.
Kaikkien mielestä Manulea on pyhä paikka, jossa on sairaille parantavaa voimaa.

Heillä on siellä oma tohtorinsa, nuori mies, jolla kerrotaan olevan kultaiset kädet ja esi-isien siunaavat tiedot.Jos joku sairastuu, hän menee viidakkoon ja rukoilee esi-isiltä apua. He osoittavat hänelle paikan, jossa kasvaa parantavia kasveja. Hänen käytössään on maja, jonne kukaan terve nainen ei voi mennä. Sairas viedään majaan ja hänelle pidetään seremoniaa seitsemän päivän ajan, jona aikana esi-isät näyttävät unissa mitä on tehtävä.
Manuleassa on toinenkin maja, pyhä sekin, jonne vierailla ei ole asiaa. Minulle kerrotaan majassa olevan kuninkaan perheen juuret ja sitä kutsutaan totuuden majaksi.

Jos sinua epäillään valheesta, sinut viedään sinne ja jos vannot siellä väärin, tulet kuolemaan ensi vuonna. Majassa on rumpu, jota lyödään, kun ilmoitetaan, että sato on valmis seremonioihin ja syötäväksi.

Manulean soturit ovat olleet erilaisia sotureita. He eivät ole itse menneet sotimaan, vaan heillä on ollut mehiläis- ja apina-armeijat, jotka on lähetetty vihollisen kimppuun.

Ei selvinnyt, miten tämä käytännössä tapahtui. Tulos oli kuitenkin kuitenkin hyvä, sillä mehiläiset olivat tappavia ja apinoillakin hyvät ja terävät hampaat. Huhhuijaa......

.