Junailua Palermoon

Onneksi en tiennyt tarkalleen, kuinka kauan junamatka Roomasta Palermoon tulee kestämään. En olisi ikinä matkustanut junalla, vaan ottanut helpon ja melkein saman hintaisen lennon. Olisi jäänyt paljon kokematta.

Junavaunumme oli sitä mukavaa kuuden henkilön loossimallia, jolla niin usein matkustin ennenvanhaan. Jotenkin kotoista.
Muistan, kuinka pitkillä matkoilla kaikki tulivat pian jotenkin tutuiksi, eväät jaettiin ja  tärkeimmät asiat kyseltiin ja kerrottiin, ainakin se mistä tultiin ja minne mentiin ja mitä varten. Lasten luku selvitettiin, jos niitä oli, samoin aviosääty.

Saimme pitää jonkin aikaa koko loossin itsellämme. Mukavaa, kävimme taloksi, levitimme penkkejä puolimakuuasentoon ja reput viereisille penkeille. kengät pois ja jalat vastapäiselle penkille.

Äkkiähän sitä taas pääsee perusasentoon,  jos joku tulee.
Ei tullut pitkään aikaan. Kaksi miestä ja pikkupoika kurkistivat kerran sisään, katsoivat paikkalippujaan ja todettuaan meidän asettuneen taloksi katosivat viereiseen loossiin.

Ikkuna oli pahuksen likainen ja häiritsi maisematarkkailua. Se harmitti.
Mutta kun Napolin asemalla seisottiin puoli tuntia, Ystävä näppäränä poikana meni ulkopuolelle ja suti ikkunaa puhtaaksi parilla paperiliinalla ja  mineraalilvedellä. Ohimenijöitä hymyilytti. Minä piilouduin takkiini. Minua ei ollut.
En tuntenut tuota miestä joka pullo ja paperisuti kädessä häärii ikkunani ulkopuolella.

Mietin, mitä tapahtuisi, jos juna lähtisi ja hän jäisi sinne suteineen. Vilkuttaisin ystävällisesti ja vasta sitten miettisin miten jaksan perillä kantaa kaikki hänenkin matkatavaransa asuntoomme. Kantajiakaan kun ei taida nykyaikana enää olla muualla kuin Intiassa.
Ehti hän kuitenkin. Just ja just, joten matkatavarapulma oli ratkaistu.

Joskus Napolin jälkeen saimme seuraa toisesta niistä miehistä, jotka kurkistivat sisään. Luultavasti heidän paikkansa olisivat olleet loossissamme, mutta kun viereinenkin oli tyhjä, he kohteliaina miehinä jättivät meidät rauhaan ja menivät sinne. Nyt kuitenkin se toinen mies ja pikkupoika kävivät nukkumaan ja tämä nuorimies tuli meille.
Siinä yritettiin vähän seurustellakin. Italiaksi. Sitähän tässä on viime viikot opiskeltu. Ymmärrettiin, että hänkin oli menossa Palermoon ja että Palermossa satoi. Piove. Sen sanan opin jo noin 40 vuotta sitten.
Juteltiin me muutakin. Ja sen opin, ettei Sisiliaa parempaa paikkaa ole koko maailmassa. Että maailman paras ruokakin on sisilialaista. Ja niiden ruokien nimiä piti sitten kirjoittaa muistiin.

cannoli ricotti
pannino minza
chrocchia panelle (tai jotain)
arancino carne e pure burro
frittola - stiglole (tai jotain)
quaruma la mucca

Tuota quarumaa tuskin kokeilen. Se on kuulemma lehmän mahalaukkua.

 Pikkupoika heräsi juuri silloin, kun olin vetänyt geisha-pakettini (joululahja Tiinalta, en malttanut odottaa jouluun asti)  esiin ja sitten meillä olikin taas uusi suklaan ystävä loossissamme neljäntenä. Ja jos ei ymmärretty aina pitää pussia esillä, suuret ruskeat nappisilmät tuijottivat aikansa ja sitten kuului taas se lause, että kyllä  suklaa maistui ja maistuisi taas.  Ja että on se suomalainen suklaa maailman parasta.
En väittänyt vastaan, sveitsiläisen suklaan puolesta.

San Giovanni jää varmasti myös mieleen. Se on viimeinen pysäkki ennen Sisiliaa, jolloin juna menee lauttaan ja ei kun menoksi Sisiliaan. Siellä seisottiin nimittäin yli 2 tuntia. Geishaa kului. Meni muutkin eväät.
Se, miksi se homma on niin hidasta, jäi arvoitukseksi. Kaipa heillä on omat syynsä ja metodinsa. Ei kyselty perään.
Sitten taas seisottiin Sisilian puolella, sama operaatio. Ja taas kului geishaa. Onneksi pussi oli aika iso. Kului myös Daimia ystävän pussista, mutta ei niin paljon.



junat lautalla
 

Sisilian puolella nuorimies huokaisi syvään ja sanoi tuntevansa Sisilian tuoksun, kodin tuoksun. Ymmärsin.

Minustakin oli sitten, 15 tunnin junailun jälkeen  mukava olla perillä Sisiliassa, saarella, jolla on oma, ainakin 3000 vuotta  vanha historiansa ja paljon kertomista niille, jotka jaksavat kuunnella. Minä yritän jaksaa. Ja haluankin.

Sisilian rannikkoa lautalta

Mutta silloin ei jaksettu kissaa sanoa, ei muuta kuin  heti nukkumaan. Mitä siitä, että kuuma vesi ei toiminut, ei jaksettu soitella ja kysellä. Kylmä suihku ja peiton alle.

Jouluun koristeltu Palermo odottaa.











 

Sydämeeni jäät, Umbria

Kun Leila kertoi Sergion vapaasta asunnosta Spoletossa, katsoin tilaisuuteni tulleen. Sinne! Ja saman tien sitä italiaa opiskelemaan. Kaikkea muuta tuli tehtyä kiitettävästi, mutta se italian kielen opiskelu... No jaa....syitä löytyy. Mutta mukavaa on ollut ja italian opiskelu – sekä kielen että maan – tulee jatkumaan.

 

 

Näiden kahden kuukauden aikana selvisi sekin, keitä umbrialaiset ovat ja mistä he tulevat

Tämä kulma Italiasta on ollut minulle aluetta, jota en ole tuntenut ollenkaan. Kun sanotaan Italia, ymmärretään kesäloma, meri ja vanhat edesmenneet roomalaiset kolosseumeineen.

Umbria on Italian maakunnista ainoa, jolla ei ole yhteyttä mereen ja mertahan Sveitsin vuorilta aina lähdettiin hakemaan. Rooma ja Firenze ja monet muutkin paikat ovat olleet niin monta kertaa „must“ ja niissä on riittänyt koluamista, jollei menty merelle. Umbria on jäänyt Apenniiniensä piiloon.

Pysyn nyt vain Umbrian kuivissa tosiasioissa
Kirjat kertovat, että sen historia on veristä valtataistelua eri hallitsijaperheiden kesken sekä myös heidän ja lääninherrojen välillä. Kirkko on ollut sekoittamassa pakkaa oman aikansa. Viime sotienkin aikana se on saanut kokea kovia.

Umbriassa on asuttu kauan. Noin 800 vuotta eKr. tätä asutti erilaisia alkuperäiskansoja ja heimoja, joihin liittyi kreikkalaisperäisiä siirtokuntia ja näistä katsotaan muodostuneen etruskien kansan.

Vuonna 270 eKr. roomalaiset valloittivat koko Apenniinien alueen ja heidän kuten etruskien jälkiä on näkyvillä monessa paikassa. Etruskilaiskylät kukkuloilla ja sieltä löydetyt esineet kertovat hyvinkin selvästi etruskien historiaa. Roomalaisia muureja, portteja, amfiteattereita ja esineitä on ympäri maata. Muuallakin.

Langobardit, jotka tulivat mutkien kautta noin etelä-Tanskan alueelta hallitsivat 200 vuotta.

Rooman paavit veivät heiltä vallan ranskalaisten avulla ja heidän alueensa määräytyi pohjois-Italian Lombardiaan. Paavienkin aikaa kesti 200 vuotta ja se oli upeiden kirkkojen ja julkisten rakennusten rakentamisen aikaa.

Ahneiden paavien takia Umbrian käsityöläisyys ja teollisuus kärsivät ja alueella oli keskityttävä vain maataloustuotteisiin.

Garibaldin myötä Umbria liittyi v. 1861 Italian kuningaskuntaan. Uusi feodaalisysteemi ja maanomistajille asetetut korkeat verot saivat aikaan maalta paon. Köyhtyneet talonpojat pakenivat teollistuviin kaupunkeihin. Paikalle jääneet umbrialaiset vaalivat vanhoja käsiyöläisperinteitään ja vähitellen alue alkoi jälleen nousta.

Tänään se on kuuluisa hyvistä oliiveistaan, viinistään, tryffeleistään ja liha- ja maitotuotteistaan. Sen käsityöt ovat kauniita ja haluttuja vientitavaranakin. Turismi on nousussa.

Nykyisen Umbrian alueella, Gubbian Bottaccione-rotkossa on löydetty ainetta, mitä ei esiinny muualla kuin avaruudessa. Tutkimukset ovat osoittaneet, että noin 66 miljoonaa vuotta sitten alueelle on pudonnut valtava yli 10 kilometrin kokoinen meteoriitti, jonka sanotaan olleen syypää dinosaurusten kuolemaan, koko floran ja faunan muutoksiin.

Gubbian, entisen Iguviumin, entisaikojen umbrialaisten uskonnollisessa keskuksessa ja nykyään todella viehättävässä kaupungissa on löydetty muutakin tärkeää, seitsemän pronssitaulua menneiltä ajoilta, kirjoitettu esilatinalaisella, umbrialaisella alkukielellä.

Vuonna 1444 löydettiin 9 taulua, mutta 17-luvulla katosi kaksi niistä. Jäljelläolevat seitsemän ovat visusti vartioituna Gubbiassa. Ensimmäiset niistä ovat 3.vuosisadalta eKr, luultavasti jopa sitä ennen.

 

 

Nämä iguviumilaiset taulut ovat Umbriassa erittäin tärkeitä. Etruskit ja roomalaiset jättivät jälkeensä useita aarteita, mutta alkuperäisiltä umbrialaisilta ei jäänyt paljon muuta kuin nämä taulut.

 

Antiikin aikana määräsivät jumalat ihmisten tekemisiä.

Uhriseremonioissa ja rituaaleissa yritettiin oikoa ihmisten tekemiä virheitä ja pyytää jumalten suosiota.Nämä seitsemän taulua antavat tarkat ohjeet siitä, miten näitä rituaalit tuli suorittaa suututtamatta jumalia. Näissä selitetään myös mitkä rangaistukset kultin väärinymmärtämisestä tai – sen aikana väärinkäyttäytymisestä olisi.

Kerrotaan, että joku näistä eläinten uhririiteistä on muuttuneessa muodossa jäänyt nykypäivienkin välimeriläisten tavoiksi. Tällainen olisi Fuga del Bove Montefalcossa (Umbriassa) tai Corrida espanjalaisessa Pamplonassa, joissa lasketaan nuoret härät vapaaksi ja asukkaitten vangittaviksi, jonka jälkeen ne uhrataan.

Umbria on Italian vihreä sydän. Sen maisemat, tällä hetkellä sateiset ja sumuisat, mutta syksyn airinkoisina päivinä häkellyttävän kauniit, ovat jättäneet oman jälkensä omaan sydämeeni. Olen saanut kulkea monen merkittävän henkilön jalanjälkiä, antiikin kuuluisuuksista ja Goethesta Hermann Hesseen, enkä voi muuta kuin yhtyä  heidän kehuihinsa.

Mutta parasta kuitenkin ovat olleet sen ystävälliset ihmiset.

Kiitos, Sergio, kiitos Leila, että sain kokea lämpimän  ystävyytenne ja apunne monenlaisessa avuttomuudessani.

Ajatuksia joulusta

Nyt ne ovat taas alkaneet. Jouluhössötykset.
Anteeksi tuo sana, mutta tuntuu taas siltä, että koko maailma on jälleen menossa sekaisin. Joka kylässä joulumarkkinat, joululahjaideoita etsitään ja vaihdetaan, joulukoristuksia tehdään ja ostetaan, jouluruokia mietitään.
Netti on täynnä joulua, kaupat, radiot ja telkkarit ja tietty ne ihmismielet. Minkä muotoisia pikkuleipiä ja torttuja tänä vuonna, minkälainen kuusi, ovatko viime vuoden jouluhärpättimet muotia tänä vuonna, entäs se punainen mekko, vieläkö  sitä voisi käyttää.  Rahaa tulee (kaupoille) ja rahaa menee (me muut). Mitäs siitä, joulu on vain kerran vuodessa.

Otan silti iisisti.
Antaa heidän hääriä. Olen sitä joskus tehnyt minäkin.
 
Äideillehän kuuluu itsestään selvänä järjestää joulua perheelleen. Näin ollaan opittu ja kai me kukin aikamme sitä mielellään ollaan tehtykin. Ainakin silloin nuorina ja uusina äiteinä.

Kun perheessä oli joulua odottavia lapsia ja yksi joulumies, sitä joulua tehtiin meilläkin monta viikkoa etukäteen. Siis minä tein, se joulumies teki arkea aattoon asti, kun ei todella muuta ehtinyt. Eikä tarvinnutkaan.
Lapset tekivät salaa joululahjoja. Kuului asiaan olla huomaamatta mitään. Mutta niistä lahjoista iloittiin eniten.

Tilattiin suomalaiset kinkut hyvissä ajoin, useimmiten noin 10 kiloa tai enemmänkin, tehtiin joko itse lanttu- ym lootat pakkaseen tai ostettiin kirkon joulubasaarista. Mietittiin mekin niitä lahjoja ja koristuksia. Härpättimiä.
Häärittiin siinä kirkkobasaarissa päällimmäisenä muutenkin. Silloin joskus.

Joulu Sveitsissä alkoi meidän perheessä 6. joulukuuta. Ei siksi, että se olisi ollut Suomen itsenäisyyspäivä, vaan koska se oli Samichlaus-päivä, jolloin joulupukki tuolapsille valtavan säkillisen makeisia, suklaata, pähkinöitä, pipakakkuja (Lebkuchen) ja risujakin, noin muodon vuoksi. Se säkillinen kaadettiin meillä suureen, noin 1m x 1m astiaan ja siinä se sitten odotteli tyhjenemistään, mikä tapahtui aika vilkkaaseen tahtiin äidin ja kahden lapsen voimalla. Se joulumies, joka rakasti jouluja ja rakasti katsella jouluhössötystä, maisteli näitä joulun esimakuherkkuja vain noin muodon vuoksi. Paitsi silloin öisin, kun sortui pähkinöihin muiden nukkuessa. Jäljistä sen huomasi.

Suomalaisen äidin joulupöydän piti olla suomalainen. Siitä koko joulumiehen suku ja lähimmät ystävät pitivät. Siihen heidät oli opetettu.

Sitten tuli se jouluaatto.
Kun lapset olivat pieniä ja joulu oli heille totta, lukitsi Christkind eli Jeesuslapsi olohuoneen oven aatonaaton ja aaton välisenä yönä. Oli meillä kaikilla ihmettelemistä, että mitä siellä oikein tapahtui.
Avaimenreikäkin oli peitetty, harmi.

Tuli pimeä. Syötiin keittiössä viimeisen kerran sinä vuonna perheen kesken. Kynttilät paloivat, suomalaiset lastenlaulut soivat ja jännitys oli melkoinen. Sen jälkeen isän, joulumiehen oli pian mentävä käymään kellarissa ja oi jee, sillä välin alkoi olohuoneessa kilistä kellot....

Äiti yritti pidätellä lapsia ryntäämästä sinne suinpäin ....jospa odoteltaisiin kun isä tulee kellarista, että menisimme yhtä aikaa.

Ja tulihan se isä ja olohuoneessa oli valtava koristeltu kuusi kattoon asti,  oikeat kynttilät paloivat ja kuusen juurella oli iso lahjavuori. Hessu-koira oli yleensä ensimmäisenä nuuskimassa pakettien seassa etsimässä omaansa.

Ennen kuin päästiin paketteihin käsiksi, oli lasten soitettava pianolla oma valitsemansa joululaulu, jota oli myös harjoiteltu etukäteen. Yleensä se oli se O Tannenbaum.

Joulupäivänä alkoi se todellinen jouluruljanssi ja sitä kesti uuteen vuoteen saakka.

Vieraita tuli, kutsuttuja ja joskus kutsumattomiakin ja näistä kutsumattomista olin kaikkein iloisin, sillä heillä ei ollut muuta joulua.  Siitä suomalaisesta jouluateriasta oli tullut kuuluisa.

Tämä äiti nousi aamuisin kukonlaulun aikaan, silppusi joka päivä uuden rosollin, joka päivä oli imelletty uusi perunalaatikko, uudet jälkiruoat, aina se Viktoriankiisseli sitruunakastikkeen kanssa. Niistä ei luovuttu. Ja kello 12 oli kaikki valmista ja vieraita tuli. Siis joka päivä uuteen vuoteen saakka. Laskettiin kerran, että se meidän vakituinen jouluvieraittemme joukko oli noin 50.

Se aika on ohi nyt. Enkelin siipi on koskettanut joulumiestä ja hän on poissa. Lapsilla on omat käsityksensä joulusta, omat traditionsa ja minä olen väsynyt jouluihin. Panisin mieluummin pääni pensaaseen ja odottaisin sillä lailla koko jouluhulinan menevän ohi.

Paitsi, että kurkin kyllä välillä vähän, kuten nyt tuo Napolissakin käynti osoitti.

Ajattelen joulua Jeesuksen syntymäjuhlana.

Myös Persiassa vaikuttanut Mithra-jumala syntyi jouluna.
Myös Horus, Egyptin hautakasvoinen jumala.
Samoin kreikkalaisten Dionysos-jumala.
Samoin Buddha eli Siddharta.

Muita ei tule mieleen. Paitsi, että roomalaiset juhlivat 25.joulukuuta auringon syntymää.

Syy näiden kaikkien jumalten syntymään samana päivänä lienee talvipäivänseisaus juuri silloin. Taite, jolloin valo alkaa voittaa pimeyttä. Uskonnoille sillä on symbolinen merkitys.

Miten todesta voikaan ottaa Jeesuksen syntymäpäivän juuri tuona päivänä?
Mutta traditio on traditio ja niitä pitää ihmisellä olla.

Vielä muutama päivä

 

Alkaa olla Spoleton aika vähitellen lopullaan.
Vielä tällä viikolla lähtee Sveitsiin paketti, jossa ovat kaikki luetut kirjani, lukemattomat, siis ei-luetut,  italiankielen kirjani, suurin osa papereistani ja vaatteet, joita en koskaan sitten käyttänytkään enkä enää tule käyttämäänkaan (täällä). Aina noita virhearvioita vaan tulee vaatteidenkin suhteen.
Tämä kaikki tekee jo sen puoli matkalaukullista. Sitten vaan kevyemmän kuorman kanssa Italian aikaa jatkamaan muualla loppuun asti. Tai sen loppukeveydestä en ole niinkään varma, sillä uusien kirjojen houkutus tulee olemaan liian suuri, kunhan pääsen kirjakaupan ovesta sisään ensi viikolla Roomassa tai Sisiliassa.  Ja eikös siellä ole se vaatekauppojenkin valikoima melkoinen? 




 

Vihdoinkin! Orvieton maanalainen maailma

Joskus olen niin sisukas, että oikein harmittaa. Jos ei minua, niin ehkä joitakin ympärilläni. Esimerkiksi nyt tämä, että en luovuttanut, vaan välttämättä halusin nähdä sen Orvieton maanalaisen maailman.

Ensimmäisellä kerralla menin Orvietoon, kun mittari näytti 30 astetta enkä muka enää millään jaksanut tehdä mitään lisäkierroksia, toisella kerralla myöhästyimme navigaattorin temppuilun takia, joten olihan minun nyt tehtävä kolmas yritys, kun kerran tätä sisua on.

Kuljettaja vähän narisi, kun taas satoi vettä kuin Esmeraldan päivänä ja vuoritiet olivat hitaita ja mutkikkaita – ja uskokaa tai älkää, mutta se TomTom yritti jälleen kierrättää meitä kehässä. Tällä kertaa jo tunsimme sen temput ja älysimme tehdä omat matkasuunnat jo ensimmäisen väärän kierroksen jälkeen. Silti menetimme siihen puoli tuntia ja päätimme, että jos vielä pitäisi lähteä Orvieton suuntaan, niin navigaattori jäisi kotiin. Onhan sitä pärjätty ennen naviaikaakin. Ostaisimme vaikka kompassin, kartan lisäksi. Taivaankappaleisiin, joiden mukaan entisajan ihmiset ovat suunnistaneet, emme aikoisi varautua, näillä ilmoilla.

Duomon tori oli hiljainen ja autio, kun tulimme paikalle. Ei ainoatakaan turistia, ei ainoatakaan paikallista. Rankkasade hakkasi kivetystä ja teki jonnekin valtavia lammikoita, jonnekin virtaavia pikkupuroja.
Sateenvarjosta ei ollut paljon apua.

Olimme kiirehtineet turhaan. Englanninkielinen opastus oli siirretty tuntia myöhemmäksi, joten nyt oli aikaa nauttia se prosecco tyhjässä ja kylmässä torinreunakahvilassa, jossa oli turistihinnat ja palvelua ei nimeksikään, mutta välikös sillä, kohta päästäisiin sinne maan alle.

Etruskit ovat antaneet Orvietolle suurenmoisen historiallisen taustan jättämällä tuleville sukupolville paljon esineitä ja muita jälkiä, pyttyjä, figuureita, kuvia ja hautoja Heidän jälkiinsä kuuluvat myös nämä maanalaiset tunnelit ja luolat, joita kaupungin alta löytyy yhteensä noin 1200. Ne ovat heidän keksintönsä ja aloituksensa, joita sitten kaikki heidän jälkeensä tulleet ovat laajentaneet ja lisänneet.

Kaikki nuo punaiset kuviot näyttävät tunnelikarttaa talojen alla

Koko valtava alue maanpäällisen kaupungin alla on kaivettu 3000 tuhannen vuoden aikana käsin taltalla ja kuka milläkin välineellä. Vähä vähältä ovat asukkaat rapsutelleet talojensa alle käytäviä, tunneleita ja huoneita, joissa ovat säilyttäneet tavaroitaan, eläimiään, ruokiaan tai pitäneet verstainaan. Siellä on tehty öljyä, pidetty kyyhkysiä, jotka ovat olleet heidän ruokaansa, siellä on ollut heidän kaivonsa kymmenien metrien syvyyteen. Sinne he ovat myös paenneet, kun vihollinen on rynnännyt kaupunkiin, ja sitähän aikaa oli koko keskiaika. Viimeksi tunneleissa piileskeltiin toisen maailmansodan aikana, kun Orvieton laaksoa kaupungin alapuolella pommitettiin. Osaa pidettiin myös maanalaisena sairaalana.



Kyyhkysten pesiä. Linnuilla oli aukko tulla ja mennä vapaasti. Lopulta ne kyllä päätyivät ruokapöytään

Kaupungin järjestämä tunnin kierros ei ole kovin laaja, sillä melkein koko alamaailma on yhä yksityisten talojen käytössä ja niihinhän ei ole menemistä, mutta se antaa kuitenkin riittävän kuvan siitä, mitä ja millaista siellä on ollut ja minkä työn takana koko systeemi on ollut, olkoonkin, että kivi on vulkaaniperäistä 100 000 vanhaa tuffsteinia (oliskohan tuffikivi suomeksi?)  eikä niin hankalaa kuin moni muu kivi.

Nähdä Napoli ja selvitä hengissä

Kun tilasin sen Napolin joulumarkkinamatkan, en osannut aavistaa, että koko muukin Italia oli menossa sinne. „Meitä“ spoletolaisia oli bussillinen, 50 kpl, mutta niitä muualta tulleita oli laskelmieni mukaan useita miljoonia.

Ollaanhan kierretty muutamia ihmisirikkaita maita, kuten Intiaa, Kiinaa ja Japaniakin, joissa populaa riittää, mutta se, että nämä pahuksen italialaiset olivat kaikki jättäneet Roomansa ja Milanonsa ym tyhjiksi ja törmänneet juuri samana päivänä kuin minäkin Napolin kapeille kaduille enkeliseimiä ja muita joulukoristuksia katsomaan, on heiltä aikamoisen huonoa ajoitusta.

Joka baarin, pizzerian ja pisserian edessä oli valtavat jonot. Nälkä ahdisti Napolissa, pizzojen paratiisissa ja tenojen käyttöä ei oltu suunniteltu.

Kujilla kuljettiin tahtiin puoli asekelta eteenpäin, sitten puolen askelen yritys edellisen kantapäille ja sitten ehkä taas onnistunut puolikas. Oli se kuitenkin sikäli hyvää, että mahdollisesti hapenpuutteesta tai klaustrofobiasta kärsivät ja pyörtyneet eivät päässeet kaatumaan ja jäämään jalkoihin, sillä massa kuljetti heitä automaattisesti massan tahtiin eteenpäin.

Siinä sitä mentiin, eikä pakomahdollisuuksia siivettömänä ollut. Niitä siivellisiä oli ne kujien reunukset täynnä. Enkeleitä, pieniä ja isoja Jeesus-kuvia, joulupukkeja (siivettöminä) ja taidokkaita ja suurenmoista työtä vaatineita seimimaisemia. Jouluaiheen lisäksi oli markkinoille mukaan päässyt monen muunkinlaista krääsää, kuten yleensä. Pila- ja näköiskuvia julkkiksista ym, Berlusconi painettuna vessapaperiin, jossakin irvisti Englannin Charles, jossakin nauroi Paksukainen mahaansa pidellen. Ei kovin jouluista. Eikä suomalaisiakaan ollut kunnioitettu edes pilakuvilla..Ei näitä kujanreunuksia voinut jäädä tarkastelemaan, kun piti pitää huolta siitä puolesta askeleestaan ja omista kantapäistään.

Kun tämä matkan pääasia, joka ilmeni sen pääasiaksi vasta matkan aikana, oli suoritettu, kerättiin kaikki 50 spoletolaista yhteen ja lähdettiin väljemmille vesille. Toreilla nähtiin eläviä patsaita, katusoittajia ja muuta vähemmän väkirikasta hulinaa. Komeita kirkkoja ja graffitteja talojen seinissä riitti.


Sitten ajeluyritykselle kaupungille. No, arvaahan sen, mitä sekin on kun suurin osa näistä muutamasta miljoonasta muualta tulleista busseillansa olivat myös päättäneet tehdä samoin.

Auton ikkunasta nähtiin komeita maisemia merelle, upeaa merenranta-asutusta ja Barbarossan linna rannalla.

Ne Napolin tavallisen ihmisen seudut pitää joskus tutkia ilman näitä muita.

Auton ikkunasta näin myös jotain vakavempaa, afrikkalaisia tai muita emigrantteja kadunkulmissa myymässä laukkuja, pesemässä autojen ikkunoita tai vaikka kerjäämässä. Yleinen näkymä kaikissa suurissa kaupungeissa, mutta näin joulumarkkinoiden ja kaiken turhakkeen keskellä se pysähdytti taas kerran.

Mielipiteeni näistä bussimatkoista: Jos suinkin mahdollista, ei koskaan enää. Eikä joulumarkkinoita.
Kaikesta huolimatta näin Napolin enkä kuollut.