no ehka vihdoinkin...

12.4..08 Cap Vilano, Callao-Lima
Laivan piti lähteä kello kaksikymmentä sataa – ilmaisu sai minut vähän nauramaan (salaa) – mutta kukaan ei tiedä milloin lähdetään.
Ihmeellisen helpon tulon jälkeen olen sitten syönyt elämäni parhaita calamareksia, seurustellut enimmäkseen kapteenin kanssa, pakannut kamojani kaappiin ja odottanut että pääsisin pääkallonpaikalle filmaamaan lähtöä. Vielä mitä, vaikka koneet ovat käynnissä, mikään ei liikahda eikä lähtöä ole vielä ilmoitettu.
Olen väsynyt ja painaisin mieluiten pääni pieluksille ja heräisin aamuun jossakin aurinkoisella merellä, mutta uteliaisuus ja innostus tähän uuteen kolmen viikon elämääni pitää hereillä.

“Kotona” Alcanforesilla nukahdin hetkeksi siivottuani asuntoa ja heräsin satamasta tulevaan puhelinsoittoon. Satamataksi tulisi hakemaan minut neljältä (kello kuusitoista sataa, sanottiin). Vain sillä on valtuudet tuoda minut laivalle saakka, joten bye bye Quime jo kotona. Ja sitäpaitsi Quimen autokin tuntui hajonneen lopullisesti hänen aamullisella kongressimatkallaan ja hän tuli kotiin melkein työntäen kärryään– kuulemma ystävällisen poliisin avulla.

Satamassa kahdessa kohtaa taksimies vei passini jonnekin ja jätti minut autoon, yhdessä kohtaa, se lienee ollut tulli, taksimies laski nyyttieni lukumäärän ja kävi ilmoittamassa sen toiseen paikkaan. Mitään ei tarkastettu, minuakaan ei katsastettu edes päältäpäin.
Siis ei mitään narutikkaita ja venekuljetuksia alukselle, kuten olin kuvitellut vaan pääsimme autolla aivan laivan kupeeseen.
Kun taksinkuljettaja lastasi tavaroitani ulos autostaan, muuan keski-ikäinen eurooppalaisen näköinen mies, joka seisoi laivan edustalla rupesi komentelemaan kannella seisovia poikia kassieni kantoon.
Hän osoittautui laivan puolalaiseksi kippariksi.
Kun yritin itse tarttua tärkeimpiin tavaroihini, hän kielsi. Täällä eivät valkoiset naiset kanniskele kassejaan.

Kun tavarat olivat hytissäni toisessa kerroksessa, esitteli kapteeni itse “taloa”, näytti kaikki kerrokset ja komentokannen, mikä tekikin vaikutuksen moderneilla vekottimillaan. Oli siellä ruorikin, ei tosin enää sellainen piraattilaivaelokuvista tuttu veivattava pyöreä kapine, jaettu osiin kuin täytekakku, vaan aika virtaviivainen puoliympyrä.
Ruoka-aikakin sattui jo heti saapumiseni jälkeen, niitä ihania calamareksia ja taivaallista salaattia venäläisillä – ainakin niin luulen, mutta tarkistan asian – suolakurkuilla.

Sitten piti täyttää jotain papereita, kertoa niissä, että mukanani on personal effects, yksi kultakello, kaksi digital kameraa ja yksi videokamera, laptop ja kännykkä. Thats it.
Olin kyllä ymmärtäväni että tulli tulee jossain vaiheessa penkomaan tavaroitani. Katsotaan.

Miehistö on itäeurooppalaista ja filippiiniläistä. Ystävällisen näköisiä kavereita kaikki.
Ai niin, onhan täällä toinenkin matkustaja, 75-vuotias sveitsiläismies, joka puhui ruokaillessa niin hiljaa, että häntä oli vaikea ymmärtää, vaikka hän istui vieressäni. Hän on tekemässä koko keikkaa, Hampuri-Valparaiso-Hampuri. Ruokailun jälkeen hän katosi jonnekin ja minä jatkoin seurustelua kapteenin kanssa. Sveitsiläinen on kuulemma tupakkamiehiä ja viettää aikaansa tuppakkihuoneessa, kuulin.

Nyt sitten vain odotellaan.


Nukahdin ja heräsin sisäpuhelimen soitantoon illalla vähän vaille kymmenen.
Kapteeni ilmoitti, että mikäli haluaisin luoda viimeiset silmäykset Peruun, olisi nyt viimeinen tilaisuus. Unenpöpperöisenä kipusin kuudennen kerroksen komentosillalle, jossa oli jo täysi hulina käynnissä. Kaksi perulaista luotsia, kapteeni ja ensimmäinen perämies hääräsivät lähtöä. Satamassa oli työt muissakin laivoissa vauhdissa. Rekkoja tuli ja meni, nostokurjet ulisivat. Liman valot ympäriinsä loivat satumaista tunnelmaa. Kaunista. Tämä oli tätä sataman romantiikkaa.
Hiljalleen, melkein sentti sentiltä laiva erkani rannasta. Hiiviskelin ympäriinsä yrittäen olla häiritsemättä, otin kuvia ja videoin valoja ja ympäristöä ja pimeällä sillalla hääriviä henkilöitä.
Yritin pakottaa vähän haikeaa mieltä, mutta sitä ei tullut. Olin lähdössä kotiin. Paino sanalla kotiin.
Uudenlainen seikkailu sekin.
Pieni autonrenkailla ympäröity alus luotsasi meitä ja kurvasi ympärillä.
Kun oltiin tarpeeksi kaukana rannasta tuli vieläkin pienempi luotsivene laivan kupeeseen ja nyt tulivat ne odottamani narutikkaat käytäntöön, kun luotsit laskeutuivat niitä pitkin siihen.
Pian sen jälkeen edellisen nukkumattoman yön merkit kävivät ylivoimaiseksi. Perun tuttu rannikko jäi kauemmaksi ja minä hiippailin omaan kammariini.



Yöllä torakat valtasivat kaikki vaatteeni ja olin juuri etsimässä myrkkyä sumuttaakseni ne ikuisuuteen, kun heräsin. Onneksi torakat taitavat nyt olla realiteetissä menneisyyttä ja toivon, että ne jättävät minut rauhaan unissakin.

13.4. Ensimmäinen aamu merellä.

Kello oli jo puoli kahdeksan ja meri ja hämypilvinen taivas näkyivät pisaraisen ikkunaluukkuni takaa. Merta, avaruutta. Autuas tunnelma. Laiva lipui rauhallisesti eteenpäin. Vain pientä väreilyä.
Aamiaiselle. Ensin olin siellä yksin. Filippiiniläinen messipoika Kentric oli liian nuori että olisi kannattanut kysyä tietääkö hän kuka on Armi Kuusela. Varmaan tuo kysymys vielä jossain vaiheessa lipsahtaa jollekin filippiinolle, täällähän miehistö on joko filippiinoja tai itä-eurooppalaisia, tarkoittaen puolalaisia, ukrainalaisia tai venäläisiä.

Aamiainen oli saksalainen. Juhuu....Kerrankin kunnon makkaraa ja jogurttia.
Vaikka perulaiset itse ovat ylpeitä ruuastaan – ja olihan siellä hyvää ruokaa – en itse saanut siihen silleen makua. Sai kauan etsiä hyviä , tai sanoisinko itselle mieleisiä ruokapaikkoja. Oikeastaan en pitänyt sitä edes kovin tärkeänä, ruuasta pitäminenhän on myös paljon tottumuksesta kiinni. Nyt joka tapauksessa nautin aamiaisesta yhtä paljon kuin eilisiltaisesta salaatista ja calamaris-annoksesta. Pitkästä aikaa söin en vain tyydyttääkseni nälkääni vaan nauttien.
Viereen tullut I perämies,pietarilainen Alexander (he melkein kaikki ovat nimeltään Alexander, kuulin) kertoi, että koko matkan (2 kk) ruoka-annos lastataan laivaan jo Hampurissa ja tiedossa on siis saksalaista ruokaa loppuun saakka. Mistähän muuten nuo calamarekset olivat?

Yritän olla ajattelematta Quimea.
Siellä hän on. Siellä hän on ...

Miehistöön kuuluu 20 henkilöä. 2 matkustajaa. Minä olen ainoa nainen aluksella.
Siihen, etten olekaan sveitsiläinen oikeasti, vaan suomalainen, tuntuvat kaikki reagoivat positiivisesti. Venäläisetkin.

Pääinsinöörin etunimi on Sergei mutta sukunimi onkin sitten taas jo Alexander. Hänen uusi vaimonsa odottaa heidän ensimmäistä yhteistä lastaan Pietarissa ja miehellä on kiire kotiin. Huumoriveikko, ystävällinen ja alati naurava venäläismies.

Lounaalla istuttiin pari tuntia kolmisin, kapteeni, Sergei ja minä. Sveitsiläinen kanssamatkustaja Walter katosi tupakalle heti syötyään, jossain vaiheessa sitten Sergeikin ja jäin kuuntelemaan kapteenin tarinoita.
Valitin, etten osannut käyttää hyttini videolaitteita ja hän tuli kädestä pitäen näyttämään niiden toiminnan ja sillävälin Alexander no 1 odotteli minua kiltisti esitelläkseen paikkoja lisää, pelastusveneet, fitness-huoneen ja jo kerran nähtyjä yhteisiä messitiloja. Aika helpon tuntuinen laiva, onhan suurin osa varattu noille valtaville konteille, joissa kaikissa näkyy lukevan Hamburg Süd.

Yhteisen messin kirjastossa tässä ihan lähellä hyttiäni on viitisenkymmentä romaania, kaikki saksaksi, mutta sitä luokkaa, että niitä lukee sitten kun mitään muuta ei ole.
Katsoin yhden videoistani, Marin tuoman Roberto Benignin La Tigre e la Neve.
Sen jälkeen kannella vähän seurustelua sveitsiläisen tupakkamiehen kanssa.

Kentric toi tilaamani 24 fantaa hyttiin, 13 dollaria, ei kallista.

Lounas muuten oli hyvin nuijittua ja erittäin hyvin ja maukkaaksi tehtyä pihviä jollain juusto-appelsiinikuorrutuksella, brokkolia, paistettuja perunoita ja hyvää salaattia. Kapteeni jätti potut syömättä ja soi koko kulhollisen salaattia. Ryökäle, olisin ottanut mielelläni lisää.
Otan opikseni, lihaa ja salaattia minullekin tästä lähtien. Tai kalaa, kuitenkin ilman riisejä ja perunoita.

Hän muuten lupasi järjestää jotenkin nettiyhteyden minullekin. Laivalla sellainen on, vaikka se ehkä meneekin Hampurin kautta.

Taitaa tulla tästä blogistani luetteloa päivän tekemisistä. Näin ensimmäisenä päivänä se menettelee, kun kaikki on uutta, mutta onkohan luettelo muuttunut yhtään kun viikko tai kaksi on kulunut. Ainakin kyhäelmät lyhenevät, luulen. Tai sitten tulevat ne ajatukset ylös, joille halusin tällä matkalla antaa


illalla.

Yllätys yllätys. Illallinen kannella. Energinen koputus oveeni ja kapteenin kehoitus ottaa takki mukaan. Pojat olivat loihtineet grilli-illan alakannelle. Pitkät, kauniisti katetut pöydät ja monenlaiset herkut, muutama kapteenin itsensä rakentama salaatti odottivat. Viiniä, shampanjaa. Nuorisomusiikkia.
Jossakin vaiheessa oli paettava paikalta, ylensyöneenä ja melkein juoneenakin.
Meri oli musta ja puolikas kuu törrötti taivaalla kun läksin.
Hyttini on viileä, melkein kylmä, mutta täällä on rauhallista, jos ei oteta huomioon koneiden ääniä, joihin on nyt sitten vain totuttava.

Toinen päivä, 14.4.
Aamiainen ylhäisessä yksinäisyydessä. Sveitsiläisen Walterin tupakanhaju leijailee käytävissä.
Kaivoin kansituolin suuresta kansituolilaatikosta uima-altaan vierestä ja siirtelin sitä paikasta toiseen. Milloin oli liian vähän aurinkoa, milloin liian paljon. Joskus kaipasin tuulta, joskus en. Walter käväisi joskus vierelläni, mumisi jotain ja katosi.
Kävin komentosillalla Aleksanteri I juttusilla. Tutkassa pieniä kalastaja-aluksia ja joitakin pieniä mustia täpliä. Aleksanteri kertoo matkoistaan Kiinassa. Shanghaihin tultiin aina perjantaisin ja siellä oli aikaa mennä kaupungille koko päiväksi. Mutta reitti on vaikeampi, sillä pieniä aluksia saa koko ajan varoa.
Kun kapteeni tulee sillalle, katoan ja jätän heidät töihin.

Istun ulkona.
Alus auraa merta 40 km tuntivauhdilla ja piirtää suoraa mutta vaahtoavaa vanaa veteen. Valkoinen vatkain laivan perässä hyrskyy kuin eilinen shampanja.
Parin mailin päässä toinen rahtilaiva, M/S Hamburg, kuulemma, matkalla Callaoon häipyy vähitellen horisonttiin. Tervemenoa. Minulla ei ole ainakaan vielä sinne ikävä.
Muutaman tunnin kuluttua ohitamme ekvaattorin, joskun ennen kolmea.
Aurinko paistaa. Siellä täällä pilvihämyä.
Lintuja silloin tällöin, yksin tai kaksin.
Valkea lintu seuraa hetkisen laivaa, kurvaa lähemmäksi ja jää jälkeen. Rantaan on pitkä matka. Mistä se siihen tuli ja minne se menee?
Perävispilän shampanjavaahto sekottuu turkoosiin veteen.

Tämä on elämää, tämäkin.

Yhdymme valkeaan ohueen vaahtovanaan. Onko tästä kohti kulkenut juuri toinen alus?
Vain hetken seuraamme vanaa, sitten se tekee mutkan vasemmalle ja me jatkamme suoraan pohjoista kohti. Tiet eroavat, mutta muutaman mailin päästä olemme taas lähekkäin.
Vanan varrella peltipurkki. Agressiivinen suolavesi tulee syövyttämään sen vuodessa jäljettömiin.
Kippari tekee tarkastusta laivalla puettuna kypärään ja haalareihin, pysähtyy hetkeksi juttelemaan ja katoaa kättään heiluttaen.

Etteikö täällä muka mitään tapahdu? Tämä retkihän tuntuu olevan täynnänsä tapahtumia ja elämyksiä.

Nopea lounas vain Aleksanteri II seuranani. Vihanneskeitto ja erittäin pehmeää lehmää sekä viinirypäleitä, jotka tuon huoneeseeni. Kun Walter tulee pöytään, olen minä jo syönyt ja häivyn. Se tuntuu olevan talon tapa. Kipparia ei näy ruokailussa.

Lounaan jälkeen elämykset jatkuvat.
Ensin istuskelen jälleen ulkona lämpimän tuulen repiessä sidottuja hiuksiani. Unohdin laittaa aurinkovoidetta. Muistan seuraukset sellaisesta Galapagoksella ja yritän välttyä niiltä nyt.
Taas joku rahtilaiva etäisyydessä. Punainen. Nimi ja määränpää ei tällä kertaa ole tiedossa. Joku coca-colapurkki taas sillä vuoden kestävällä matkallaan omaan ikuisuuteensa.
Sitten päiväunet, jotka keskeyttää kapteenin puhelinsoitto.
-Ylitämme juuri ekvaattorin, tule kannelle.
Kurkistan ulos, ei mitään raja-aitoja tai veden värin, laadun tai suunnan muutosta. Ei mitään paaluja joissa ilmoitetaan missä nyt ollaan.
Unenpöpperöisenä kiipean taas ylös, mutta tapahtuma on ollut minuutti sitten, kertoo Aleksanteri II, eli siis ensimmäinen insinööri. Kapteeni on kiireinen mutta tulee hetken kuluttua selittämään kuinka laiva tärisee eri tavalla ja kuinka nyt tulee olemaan helpompi nukkua ym. En ymmärrä oikein mitään, sillä olen vähäsen vielä unessa ja päätän ottaa asiasta tarkemman selvän kunhan pääni tokenee. .
Laivan tutka näyttää ekvaattorin kohdalla isoa poikkiviirua ja sillä kohtaa nollaa. Siitä sen sitten tietää missä ollaan. Nollapisteessä.
Kiitän ja poistun taas aurinkoon.
Katson länteen päin ja ajattelen, että tästä suoraan sinne päin, siellä ne ovat, ne ihanat Galapagos-saaret.

Jonkin ajan kuluttua alkaa poikia valua kannelleni kypärät päässä, pelastusliivit päällä ja iso oranssinvärinen säkki kainalossa. Ja samassa huutavat hälytyssireenit. Ohoh...
Megafonissa kapteeni ilmoittaa että Dear passangers (meitä on siis kaksi) nyt olisi tultava nopeasti kannelle palastusliivit ja se sängyn laatikossa oleva säkki mukana.
Minä olin jo kannella ja oli mentävä hakemaan ne varusteet ja kun palaan, ilmoittaa Aleksanteri II kapteenille puhelimitse, että viimeinen matkustaja saapui juuri. Aika 4 minuuttia ja 25 sek.
Elikkä aika hidasta hommaa, jos olisi tosi kysymyksessä.
Kysymyksessä on siis vain harjoitus, josta kapteeni jo eilen varoitti.
Sen jälkeen kapteeni ääni vielä sanoo, että auttakaa ladya pukemaan sukellus-lämpöpuku päälle ja sen jälkeen riisukoot hän sen ja työntäkää hänet siihen oranssinväriseen härveliin, joka hädän tullen heitetään mereen. Ei hän ihan näin sanonut, mutta tarkoitus oli sama kuitenkin.
Elikkä minulle puettiin sellainen hirveän iso kumivaate (se sänkyni laatikossa oleva säkki) ja kerrottiin, että tosi tilanteessa minun pitäisi pukea se itse ja erittäin nopeasti ja hypätä se päällä veteen. Siinä olisi sitten lämmin kelliskellä keskellä merta. Huh. Ymmärtäisivätköhän hait, ettei sellainen ainakaan maistu hyvältä, ei juuri kannattaisi haukkailla.
Valokuvia toimituksesta on, kunhan vain saan ne liitettyä tähän.

Eikä tässä siis vielä kaikki. Se oranssinvärinen hökötys jonka olemassaoloa kannella olen ihmetellyt, on jonkinlainen rautainen umpinainen pelastusvene, jonka käytännöstä en kyllä vielä päässyt selville.. Kun pääsin siitä säkistä eroon, työnsi Aleksanteri II minut siihen ja köytti kiinni polvet-suussa-asentoon. Tositilanteessa sinne työnnetään koko laivan väki, eli tämän laivan 22 henkilöä ja Aleksanteri II:lla on istuimensa kohdalla ohjauspyörä ja koneisto kuin laivassa ja siitä sitten kellahdetaan mereen ja lähdetään etsimään pelastusta. Kai siellä sitten ilmastointikin toimii, sillä minä ainakin olin sen minuutin sisällä jonka siinä vietin, sulamisen rajoilla.
Huomenna pitää ottaa tarkempi selko sen toiminnasta, eli että kulkeeko se kuin sukellusvene umpinaisena ja pitääkö matkustajien kiivetä kattoluukusta mereen, kun se on saatu uppoavasta laivasta sopivan välimatkan päähän. Ja pitääkö siinä olla se sukellussäkki päällä vai –tule sellaisena kuin olet-asu. Kaikki jäi vähän epäselväksi.

Eilen grilli-illassa väittelimme kapteenin kanssa niistä valkeista pähkinänkuorituubeista, jotka ovat myöskin pelastusveneitä. Minä en ollut uskoakseni, että yhteen sellaiseen mahtuu enempää kuin kaksi henkilöä, kunnes hän näytti kuvaa, jossa pähkinänkuoresta pullahtaa esiin iso kumivene, johon kaikki 22 mahtuvat.

Säädyllisen ajan kuluttua harjoituksista kiipesin komentosillalle ulkokautta ihan vain urheilun merkeissä, siitä huolimatta että siellä yläkerrassa kapeissa kohdissa jo huimasi melkoisesti.
Kapteeni istutti minut paikalleen tutkan eteen ja sieltä olikin aika mukavat maisemat. Tutka näytti monenlaista pikkuliikennettä ympäristössä, roskista alkaen.
Siellä istuessani kapteeni ojensi minulle ”Neptunin todistuksen”.

”Minä, Rahtilaiva Cap Vilanon Herra ja Kapteeni,
Wojciech T.....
Merten kuninkaan, hänen majesteettinsa Neptun Suurimman
käskystä myönnän tämän todistuksen vakuuttaen, että
rouva Marja B on ylittänyt ekvaattorilinjan matkallaan etelästä pohjoiseen
in longitude 081-04.7.W.
Koska hän on osoittautunut olevansa rohkea nainen, pelkäämättä myrskyjä ja hurrikaaneja, on hänet kastettu merimieheksi ja annettu merellinen kutsumanimi Andromeda.
18.4.2008
kello 19.42

Juupa juu. Tänään on kylläkin 15.4. eikä 18.4. ja minun kelloni näytti 14.42, mutta tämä kelloaika olikin kuulemma sitä virallista maailmanaikaa.

Terveisiä vaan,
Andromeda.


Vaitonainen illallinen. Meidän pöydässämme olivat kaikki paikalla. Siis 5, kapteeni,
Sergei Alexander, Alexander II, Walter ja minä, mutta kukaan ei juuri puhunut mitään.
- Kylläpä nämä puolalaiset kurkut ovatkin hyviä, yritin.
- mmmmm
- Ihan kuin meillä kotona Suomessa.
- mmmmm

Ja hetken kuluttua
- Tänään voi tulla upea auringonlasku
- luuletko?
- on niin vähän pilviä, että luulen
- mmmmm

Söin sitten ihan hiljaa kääryleeni loppuun ja toivotin hyvää iltaa ja katosin.
Sinne jäivät herrat mumisemaan. Jos edes sitäkään.
(Huomasitte kai, että ne kurkut olivat puolalaisia eikä venäläisiä.)

Niin että kyllä näitä tapahtumia on.

Ei muuten tullut upeaa auringonlaskua. Pilvet peittivät illan tullen taivaanrannan.
Huomasitteko, ne kurkut eivät ole venäläisiä, vaan puolalaisia.


3. aamu. Taitaa olla tiistai.

Rattaat kävivät vähän eri tahtiin kun heräsin ja kun kurkistin ulos ikkunastani, joka näyttää taaksepäin, näin, että vatkain oli melkein pysähdyksissä ja jätti vain hyvin hentosta jälkeä. Aallokko oli suurempi kuin eilen, muttei mitenkään pahannäköistä. Kello oli 5.30.
Kävin suihkussa, hiippailin kannella heti kun pimeys ei ollut enää pelottavaa ja lueskelin Chatwinin ajatuksia. Mainio matkustaja hänkin, olisinpa päässyt tutustumaan elävänä.

Olemme jossain Panaman kanavan lähistöllä. Maata ei tosin vielä näy, mutta tuolla jossain koillisessa se on. Kävin tarkistamassa asian tutkasta, jonka äärellä molemmat Aleksanterit häärivät.
Laiva pysähtyi kokonaan ja Aleksanterit selittivät, että joudutaan odottamaan lupaa tulla kanavalle. Muitakin odottajia näkyy horisontissa. Yksi valkoinen on tulossa Costa Rican suunnasta ja yrittää kiilata edellemme. Tuntuu jopa onnistuvan.

Tänään on luvassa uimalaatikon täyttöä ja kalastusta. Ei siinä puljussa kyllä juuri uida voi, mutta tuleepahan kastauduttua Tyynen meren vedessä, ennen kuin se muuttuu Karibian mereksi. Toivottavasti ymmärtävät heittää sitten Panaman jälkeen vanhan veden pois ja täyttää laatikon karibianisella vedellä, että pääsee pulikoimaan siinäkin.

Kuljeskelen aluksella.Vedän kansituolia perässäni ja etsin milloin aurinkoa, milloin varjoa. Tuulenpuolella idässä laineiden loiske aluksen sinistä laitaa vasten on voimakkaampaa, samoin aamuauringon paiste ja myös merimiesten liikenne ohitseni. Siellä on kuitenkin saada toiveita ruskeat jalat. Niissä on nyt sitten sitä aurinkovoidette, Nivea 30 very high, joten eiköhän poltolta säästytä.
Panaman suunta on tummaa. Saattaa olla että siellä sataa.

Aaltojen pehmeä liike vie ajatukset. Pehmeää rytmikästä aaltoilua kuin hengitystä. Ei vaahtopäitä.
Palaan hyttiin. Aleksanteri II täyttää uima-allasta. Lounaan jälkeen lähdetään liikkeelle.

Peru jää kauemmaksi. Peru. Quime. Tuskin enää palaan. En halua ajatella sitä nyt(kään).

Ajattelen Panamaa.

Wikipedian ja Panama Canal Authorityn selvitystä Panaman kanavasta:

”Panaman kanava on Panaman halki kulkeva kanava. Se on 82 km pitkä ja yhdistää Tyynenmeren ja Atlantin toisiinsa. (Apua, mihin Karibian vedet jäävät?)
Se oikaisee laivojen matkaa 13 000 km, sillä muuten ne joutuisivat kiertämään Etelä-Amerikan eteläkärjen ympäri.
Vuonna 2006 Panaman läpi kulki 14,194 alusta ja toi US$ 1.02 miljardia tullimaksuja.
Kanaali koostuu Gatunin järvestä, Corte Gulebran väylästä sekä suluista (Miraflores, Pedro Miguel ja Gatun)

Laivareitti

Tyynen valtameren puoleisessa päässä Panamanlahdella on ankkurointipaikka, jossa laivat odottavat vuoroaan. Aluksi kuljetaan sisääntuloväylää 11 km ja saavutaan Americas-sillalle, jota pitkin Pan American highway ylittää kanavan.
Sillalta jatketaan 5 km ruopattua jokiluomaa pitkin ja saavutaan Mirafloresin suluille. Näillä kaksivaihteisilla suluilla noustaan 16.5 m ylemmäksi Mirafloresin tekojärveen. Pedro Miguelin sulussa noustaan 9,5 m ja saavutaan 11 km pitkään Gaillardin leikkaukseen
(= Gulebra), joka on kaivettu vedenjakajan poikki.

Kanava kulkee Panaman kannaksen poikki sen alavimmalta kohdalta, mutta silti laivat joutuvat nousemaan 26 m valtameren pintaa korkeammalle. Näin korkealla on nimittäin Gatunin tekojärven pinta. Tällä korkeudella kanava kulkee 38 km.

Gatunin kolmella sululla laskeudutaan Atlantin valtameren puolelle Karibianmereen (ahaa, siis Karibianmeri onkin Atlantia). Täällä oleva Limoninlahti on luontainen satama ja toimii laivojen odotuspaikkana.
Laivan kulku kanavassa kestää noin 9 tuntia.
Gatun-järvi on 423 km2.

Sulut
Sulut ovat saaneet nimensä sen kaupungin mukaan, mihin ne on rakennettu: Miraflores ja Pedro Miguel Tyynenmeren puolella, Gatun Atlantin puolella.
Panaman kanavan sulut ovat parillisia, joten laivaliikenne kulkee samanaikaisesti molempiin suuntiin. Gaillardin leikkauksessa suuret laivat joutuvat turvallisuuden takia tosin kulkemaan vain yhteen suuntaan kerrallaan.

Sulkukammiot ovat 33,53 metriä leveitä ja 320m pitkiä. Niiden käyttökelpoinen pituus on 304,8 m. Kammioiden koon mukaan määräytyy kanavaa käyttävien laivojen suurin mahdollinen koko. (Taasko joudutaan johonkin kammioon, koko laivan kanssa..?)Tästä koosta käytetään nimitystä Panamax.
Kammiot ylittävät laivat voivat olla korkeintaan 32.3m leveitä ja 294,1m pitkiä. Sulkukammion täyttäminen kestää noin 8 min. ja siihen tarvitaan 101 000 kuutiometriä vettä. Gatunin sulkujen sulkuporttien korkeus on 21 m ja paino 745 tonnia. Massiivisesta koosta huolimatta niiden avaamiseen ja sulkemiseen riittää 30 kW moottori.

Suluissa laivoja vedetään pienillä vetureilla, jotka kulkevat sulun molemmilla reunoilla. Veturien voimakkaiden vinssien avulla laiva pidetään myös sulun keskellä. Laivojen siirtely on tarkkaa työtä, sillä laivojen sivuille jää vain 60 cm vapaata tilaa.

Käyttömaksu
Kanavan käytöstä peritään maksu laivan uppouman mukaan. Maksu vaihtelee 2.26 dollarista 2, 96 dollariin 10 000 tonnia kohden. Konttialuksilla peritään 49 dollaria jokaista 6 metrin (20 jalan) konttia kohden. Korkein kanavan käyttömaksu $ 249,165 veloitettiin Maersk Dellys-rahtilaivalta. Pienin käyttömaksu taas oli 36 senttiä ja sen maksoi amerikkalainen seikkailija Richard Halliburton, joka ui kanavan läpi v.1928. Kanavan käytöstä maksetaan keskimäärin $54.000 per laiva. (Nämä tiedot eivät varmaan ole enää ajankohtaisia.)

Suluilla laivoja siirtelevien veturien käytöstä peritään maksu sen mukaan montako hinausvaijeria tarvitaan. Iso laiva saattaa tarvita 6 veturia ja 12 vaijeria. Tällöin maksu on 12 kertaa 200 dollaria eli 2400 dollaria.”
- - - -

Nämä tiedot ovat jo pari vuotta vanhoja, mutta asiasta kiinnostuneet voivat katsoa kuukelista tai kysyä kanavahallitukselta viimeisimmät tiedot. Kyllä minäkin sitten enemmän tiedän, kunhan saan alukselle muutaman kanavavirkailijan. Heitä tulee laivaan kapteenin mukaan suluilla 16 kpl.
Taitaa tulla pitkä valvominen tänään. Harmillista että heräsin jo niin aikaisin. Tätä kanavan läpimenoa on PAKKO seurata.

Nyt panamalaiset ovat varmaan jo alkaneet sen kanavan levennyksenkin, yli 4,2 miljardin euron hankkeen. Sen pitäisi olla valmis 2015 ja se sallii suurempien aluksien läpikulun. Nythän joka ikinen laiva on mitoitettu niin, että se mahtuu Panaman kanavan läpimittoihin.
Laivajonot ovat kasvaneet vuosien mittaan ja kymmeniä konttialuksia joutuu odottamaan myös kanavalla käytävien huolto- ja korjaustöiden takia turhan pitkään. Läpi-ajo-oikeuksia on Wikipedian mukaan jopa huutokaupattu yli 200 000 eurolla.
Vuorokaudessa läpimenijöitä on noin 38 alusta.

Sen halki kulkee nykyisin vain noin 4-5% maailman rahtiliikenteestä.
Nykyinen kanava valmistui v. 1914.
Vuonna 2000 siirtyi kanavan hallinto panamalaisille itselleen, ollen sitä ennen 97 vuotta Yhdysvaltojen hallinnassa.
Nicaraguallakin on ollut suunnitteilla kanava, jonka valmistumiseksi laskettiin vuotta 2019, mutta sen katsottiin olevan liian monimutkainen ja kallis projetki köyhälle Nicaragualle, sillä se olisi maksanut itsensä vasta sadan vuoden kuluttua.
- - - -

Uima-allas on täytetty ja tietysti minun oli pulikoitava siellä, kun kerran sen täyttöä inuin. Parit vedot sinne ja parit vedot tänne. Kastuihan siinäkin ja saattaa kertoa uineensa Panaman lahden vesissä.
Lounaalla sain aikaan vilkasta keskustelua pelkästään Panaman ansiosta. Sitä jatkettiin sitten hetki vielä kapteenin toimistossa, jossa hän selitti myös mm. sen oranssin härvelin toimintaa videokuvin. Sehän jäi vähän epäselväksi. Nyt ymmärrän. Siis siihen kengän näköiseen kapistukseen mennään kun muuta ei enää voida ja laiva just uppoaa. Se luiskahtaa nätisti veteen ja pysyy veden pinnalla niin kauan kuin pelastus saapuu. Siinä on radiolaitteet ym., joten aika luotettavan tuntuinen vehje. Toivottavasti ei kuitenkaan tule tosipaikan kokemuksia.
Lainasin häneltä videon, No Reservations, Catherine Zeta-Jones, jonka katson jahka ”ehdin”.

Seisomme yhä. Kuulemma vasta yöllä päästään eteenpäin. Taidan ottaa nokoset.

4. päivä 15.4. Kello 15.35

Eilen vähän ennen kuin nukahdin lähtivät koneet käyntiin ja matka jatkui. Kun heräsin vähän ennen kahdeksaa oltiin jo kovaa kyytiä tulossa Panamaan. Saaria, laivoja ja vähitellen Panama-Cityn silhuetti, pilvenpiirtäjiä. Seurasin komentosillalla lähenemistä. Noin 12 kilometriä ennen rantaa koneet pysäytettiin ja jäimme odottamaan lupaa siirtyä kanavalle. Odotamme edelleenkin.
Olen laskenut ympärillä olevat laivat. Noin 60. Kaikki odotamme läpikulkulupaa.
Mitään ei ole vielä tapahtunut. Panamalaisten virkailijoiden tuloa alukselle odotellaan. Tulee ainakin tulli- ja terveysvirkailijoita.
Lounaan jälkeen kävin katsomassa kun vinoon siirtynyttä ankkuriketjua oiottiin ja pestiin.
Laivalla on kaksi valtavaa ankkuria valtavine ketjuineen. Yhdellä systeemillä on painoa yli 60 tonnia. Ei pelkästään ankkuri , joka on vain 10% painosta, pidättele laivaa paikallaan, vaan myös se ketju, joka lasketaan pohjaan n. 24 metrin verran. Toinen ankkuri on vain vara-ankkuri.

Aluksella on pituutta 221,62 metriä, leveyttä 29,80 m, painoa 28,372 tonnia ja Register Tons 37,567 tonnia (mitähän se tarkoittaa?)

Oikeastaan olisi pitänyt nukkua nyt päivällä, sillä yö tulee olemaan todennäköisesti vilkas, sillä kanavan läpimeno on sanottu tapahtuvan nyt yöllä. Se on kuuleman mukaan aina yöllä.
Yöllä tulemme myös olemaan Manzanillossa useita tuntia, ja siellä voisi mennä maihin, mutta se on YÖ, enkä taida uskaltaa lähteä yksinäni hortoilemaan vaaralliseksi kutsutun Manzanillon yöhön. Täällä taitaa olla kaikki vähän vaarallista, sillä Buenaventurakin, joka nyt
on jäänyt laskuista pois, vaikka ohjelman mukaan sielläkin aluksen piti käväistä. Kapteeni sanoi, ettei sinne ollut mitään lastia.

Buonaventura vaikutti kaiken siitä lukemani mukaan jännittävältä paikalta ja vähän harmittaa ettei sitä nyt nähty. Ehkä onneksi.
Se on viime aikoina kasvanut 15% vuosittain ja on nyt Tyynen valtameren suurin satama, jopa Valparaisoa suurempi. Sitä sanotaan yhdeksi Etelä-Amerikan vaarallisimmaksi satamakaupungiksi ja Kolumbian kaikkein vaarallisimmaksi. Sataman tuotoista ei kaupungin 350 000 asukkaalle jää mitään. Huumekeisarit, jotka vahtivat huumeporttejaan maailmalle, sotivat keskenään laittomilla aseistetuilla sotajoukoillaan ja aiheuttavat sekasortoa.
Ruumishuoneelta kerrotaan, että sinne tuodaan kuukausittain 40-50 ammuttua henkilöä.
No jaa, tämä on siis Buenaventuraa, joka on jo jossain takanapäin Kolumbian toisella puolella.

Jospa nyt keskittyisin Panamaan, joka on tuossa silmien edessä.
(Taas asiatietoa, loikatkaa yli, jos ei kiinnosta.)

Panaman historiaa

Kristofer Kolumbus saapui Panaman Isthmukselle vuonna 1502. Kahdeksan vuotta myöhemmin , 1510 Espanja alkoi asuttaa aluetta. Espanjan kuningas Charles V jo suunnitteli kanavan rakentamista vuonna 1534, mutta silloisilla menetelmillä suunnitelma oli mahdoton toteuttaa.
Kolmesataa vuotta myöhemmin, vuonna 1879 ranskalainen kreivi Ferdinand de Lesseps perusti kanavan rakentamista varten toimikunnan ja työt alettiin seuraavana vuonna. Ilmastollisista ja maastollisista vaikeuksista ja sairauksista sekä Ranskassa huonosti hoidetusta taloudesta johtuen yritys päätyi taloudelliseen katastrofiin.
Vuonna 1894 toinen ranskalainen yritys Compagnie Nouvelle du Canal de Panama yritti onneaan mutta epäonnistui myös, koska ei saanut Ranskan valtiolta eikä liioin yksityisiltä kerättyä tarpeeksi varoja. Suunnitelmat, jo hankittu kalusto ja kaikki oikeudet myytiin USAn hallitukselle 40 miljoonalla dollarilla 1904.
22 000 työntekijää oli kuollut tauteihin (malaria, keltakuume, yhä olemassa alueella)
Edellisenä vuonna Panama oli julistautunut itsenäiseksi Kolombiasta.
Yhdysvaltojen Theodore Roosevelt uskoi Yhdysvaltojen voivan rakentaa lopun kanavasta.
Kymmenessä vuodessa yli 75 000 työmiehen – ja naisen voimalla ja 400 miljoonalla dollarilla työ saatiin päätökseen ja presidentti Woodrow Wilson avasi kanavan 1914, elokuun 15. päivänä. Rakennustöihin oli menehtynyt 5609 henkilöä.
Yhdysvallat sai haltuunsa Panamalta 1432 km2 maa-alueen, Panaman kanavavyöhykkeen. Se luovutettiin kanavan yhteydessä. Toisen maailmansodan aikoihin Yhdysvallat käytti kanavaa sotalaivojensa kuljetukseen Tyyneltämereltä Atlantille.

John Kennedy salli vuonna 1963 tammikuussa sekä Panaman että Yhdysvaltojen lipun liehua kaikissa siviilirakennuksissa kanavavyöhykkeellä. Hänen kuolemansa jälkeen kanavavyöhykkeen silloinen kuvernööri Robert Fleming kielsi käytännön . Tammikuun 9. päivä 1064 panamalaiset opiskelijat osoittivat mieltään kanavavyöhykkeen rajalla. Opiskelijat tunkeutuivat vyöhykkeelle ja ripustivat Panaman lipun liehumaan kanavan yli. Vyöhykkeen poliisi avasi tulen jota säesti Yhdysvaltain armeijan tulitus. Noin 20 panamalaista kuoli, 500 loukkaantui ja neljä yhdysvaltalaista kuoli.
Vuonna 1977 Jimmy Carter antoi lupauksen luovuttaa kanavan vuosisadan vaihteessa panamalaisten haltuun ja joulukuun 31. päivä 1999, tasan 120 vuotta siitä kun kanavaa alettiin rakentaa, se luovutettiin Panamalle.

---------
Jännä juttu, minä olen ollut jo kauan kiinnostunut tästä Panamasta. Viime vuonnahan, vähän ennen kuin sorruin Quimeen, pyysin Williamia ja Aidaa etsimään minulle aluksen, joka toisi minut Panamaan. Sellaisia ei kuulemma ollut. Hahaa...Näitähän on päivittäin Limasta tänne.
No, oli minun kohtaloni jäädä Peruun. Oma tarkoituksensa kai silläkin.
Katselin jopa asuntojen hintojakin Panamassa yhteen aikaan. Ei taida ilmastokaan olla meikäläiselle ihan sitä mitä toivoo. Ainakin nyt erittäin hiostavaa. Upeat maisemat kuitenkin.
Kippari & Co ovat luvanneet herättää minut kolmelta, kun kanavaseremonia alkaa. Luotsi on kuulemma jo paikalla, mutta tekee omia hommiaan jossain. Terveystarkastajat ja tulli on käynyt, huomaamatta.
Pojat tarkastavat ovia ja lukitsevat niitä. Avonaiset ovet houkuttelevat vierailijoita. Tavaroita on hävinnyt.
Uima-altaan vesi tyhjennettiin, sillä ei tiedä vaikka joku siihen pissaisi, joku noista 16, sanottiin. Se täytetään sitten uudelleen sillä Karibianmeren vedellä.
Olen pari kertaa polskinut tuossa altaassa ja vaikka se ei olekaan suuruudella pilattu, on se ollut tässä helteessä ihan mukava piristys.

Luulen, että tämä Panama on tämän retken kohtokohtia minulle. Näitähän ei niin montaa tunnu tulevan, ehkä vielä Cartagena, jolloin on koko päivä aikaa mennä maihin. Tuntuvat kaikki luvassa olleet 7-9 pysähdystä supistuvan pariin kolmeen, Tilbury ja Rotterdam mukaan luettuina.
Minulla on mukanani varmaan parikymmentä kirjaa, mutta en osaa keskittyä lukemiseen, sillä tämä laivaelämä itsessään on niin mielenkiintoista, ettei raaski paneutua johonkin keksittyyn tarinaan, kun todellista elämää on ympärillä. Elämää, vaikkapa se olisikin vain seurata aaltojen liikettä (tänään aaltojen korkeus oli 1,8 m) tai lintuparven lentoa ja syöksylaskuja kalojen kimppuun. Tai vaikkapa hetken verran yksinäisen coca-cola-purkin merimatkaa.

Odottelen Atlantin ylitystä, jolloin olen jo ehtinyt tutustua meripoikiin sen verran, että he eivät ujostele ruveta keskustelemaan täti-ihmisen kanssa.

Kuuden tunnin kulutta alkaa tapahtua, menen nukkumaan nyt.

5. päivä. 16.4.

Ei tapahtunut mitään kolmelta. Laiva ei edes liikkunut ja vaikka heräsinkin alitajuntaisesti hetkeksi, jatkoin uniani viiteen, jolloin laiva lähti hissunkissun liikkeelle. Kävin suihkussa ja menin komentosillalle pimeään. Oltiin juuri lähdössä kanavaa kohden. Kaksi luotsia ja uninen laivan oma miehistö olivat paikalla. 16 panamalaista oli ympäri laivaa köysien kimpussa.
Aurinko nousi ja Panaman kaupunki jäi utuisen vaaleanpunaisena heräämään aamuun, tietämättä mitään siitä että Cap Vilano-aluksella muuan innostunut matkailija tarkkailee ympäristöä sillä silmällä, että tännehän minun oikeastaan piti yli vuosi sitten tulla pariksi viikoksi.
Tropiikin maisemia. Uuden väylän rakentamista näkyy sekä tämän vanhan leventämistä.
Uusia ja leveämpiä laivoja varten rakennetaan uudet sulut, nämä vanhat äyräät levennetään.

Vietin koko aamupäivän komentosillalla. Sain tietää luotseilta aika paljon mielenkiintoisia asioita Panamasta. Erittäin mielenkiintoista koko kanava-alue, sulut, maisemat, kaikki...
Taidan sitten yhdessä seuraavista elämistäni ruveta kanavaluotsiksi Panamalla. Seuraava elämä on kyllä jo varattu lintuelämään, mutta sen jälkeen...

Enpä taida kertoa tästä läpimenosta nyt enempää, oleellisimmat tapahtumathan Panaman läpikulussa ovat juuri sitä sitä yleistä, josta oppaat ja Widipedia kertoo.
- - - - -
Saattaa olla että saavumme Manzanilloon melko ajoissa, ehkä juuri ennen pimeää, mutta luotsien mukaan paikka itse ei ole mitenkään hehkeä. Olisi otettava taksi, 20 min. ja mentävä Coloniin, jossa taas olisi tiedettävä mihin menee. Ihan noin vain sinne seikkailemaan lähtemistä ei suositella. No eipä tietenkään. Satamassa on internet-kahvila ja taidan viettää aikaani sitten siellä, saan ainakin tämän sepustuksen menemään ja mahdolliset e-mailit luettua.

Panamassa ovat asuntojen hinnat pilvissä, hinnat ovat lyhyessä ajassa 10-kertaistuneet, koska eurooppalaiset ovat ostaneet parhaat paikat ja myyvät tai vuokraavat niitä nyt.

Aamulla oli yläkannella pieni lepakkovauva. Avuton, äidistään eksynyt. Onkohan se laivan kanta-asukkaita vai jostakin siihen tullut? Kuolema oli sen kohtalo. En tiedä mitä pojat sille tekivät, mutta ykskaks se oli poissa. Meressä?

.
Tänään kanavan läpi ajaa 44 laivaa, se on aika paljon, sanottiin. Tämä päivä on hyvin kiireinen (sanottiinJ).

Kysyin toiselta luotsilta mikä sai hänet ryhtymään luotsiksi ja hän kertoi, että oikeastaan vain hyvä onni ja englanninkielen taito.
Hänen isoisänsä tuli tänne Intiasta ja heidän kotikielensä oli englanti. Jo pienenä poikana hän oli tutustunut erääseen luotsiin onkimatkoillaan ja tämä oli kertonut työstään ja saanut pojan innostumaan. Luotsi lupasi opettaa alaa hänelle. Poika käyvi merikoulua ja matkusti Euroopassa ja kun hän palasi, oli luotsi kuollut. Poika saapui Panama-Cityyn ja mietti että mitäs nyt, taisi haaveet hajota, mutta hän pyrki kuitenkin muutaman mutkan kautta luotsikouluun ja pääsi koska osasi hyvää englantia ja oli ollut luokkansa paras oppilas. Siihen aikaan harvempi puhui englantia. Niin että nyt hän on sitten luotsi, yksi 300:sta kanavan alueella. Kaikki he ovat Panaman kansalaisia, mutta eivät välttämättä syntymästään saakka.

Illalla, Manzanillo, Panama

Voi kikkaran kakkarat! Kun pääsimme Manzanilloon ja pakolliset virkailijat olivat olleet laivassa, ryntäsin innoissani ulos laivasta ja Seamansclubille kutrit hulmuten, eli ensin MELKEIN narutikkaita ulos alukselta, sitten ns. satama-aluebussiin, joka vei sataman portille ja sieltä kyselin sitä seamansclubia ja sain ystävällistä herra-ja koiraseuraa klubille asti. Klubi oli parinkymmenen metrin kävelymatkan päässä ja koira oli huumekoira ja herra oli tullivirkailija. Ei koira ainakaan mitenkään innostuneena minua nuuhkinut, joten enköhän edelleen pysy nuhteettomien listalla.
Mutta......se hiivatin internet-yhteys ei toiminut mitenkään. Ennen kuin sain edes yhteyden, kesti parikymmentä minuuttia ja ehdin juuri ja juuri lukea Ainomarian mailista osan – kiitos vaan – kun yhteys ryppyili. Stickiäni kone ei osannut lukea ollenkaan. Ja siinähän olisi tätä tapahtumarikasta tekstiä ollut teille, ystäväni. Mutta se lähettäminen jää nyt sitten Cartagenaan, jossa ollaan kai ylihuomenna ja siellä lukujärjestyksen mukaan on koko päivä aikaa.

Nyt lastataan laivaa kovalla melskeella. Oli pelottavaa liikkua satama-alueella kun valtavat kontit heiluivat nostokurkien nokassa pään yläpuolella.
Aamulla kolmelta lähdetään liikkeelle Karibia/Atlantille kohti sitä Kolumbian Cartagenaa, Etelä-Amerikan kauneimmaksi kaupungiksi kehuttua helmeä, muinaisten orjalaivojen pysähdyspaikkaa ja merirosvojen lempipaikkaa. Kerron siitä sitten enemmän kun olen siellä ensin käynyt. Wikipedia kertoo siitä aika paljon, kiinnostuneita kehoittaisin kurkistamaan.


6. päivä, 17.4. iltapäivä, muutamia kymmenia merimaileja Cartagenasta.

Kävin reippaana tyttönä aamiaisella, vaikka aallokko olikin aika uhkaavan tuntuista, yli 3-metristä, listan mukaan. Tuuli oli 35 solmun vauhtia.Talo tärisi ja huojui, mutta minähän olin diplomin saanut merimies, Andromeda, joten mitäs pienistä.
Mutta jo lounasaikaan tuntui siltä, että olisi viisainta jättää syömättä. Kenrick kävi kysymässä, että saako tuoda ruokaa hyttiini, mutta ei tuntunut viisaalta antaa lupaa. Otin tabletin keikuntavaikeuksia ehkäisemään ja menin aika tyytyväisenä ja hyvällä omalla tunnolla peiton alle kirja kainalossa. Kobie Krügerin Afrika im Herzen. Se tarttui käteeni laivan kirjastossa, vaikka olinkin ensin sitä mieltä ettei siellä olisi mitään minulle. Karl-Heinz Böhmin Etiopia teki minusta kuitenkin silloin Afrika-fanin ja nyt luen kirjaa innostuneena.
Tuokin olisi voinut olla minullekin sopiva tapa elää. Nyt olen liian vanha Afrikan elukkapuistoihin Game Rangeriksi – tai edes vaimoksi. En enää jaksaisi juosta kovinkaan kovaa leijonia ja virtaheposia pakoon, enkä viitsisi kiivetä puuhunkaan. Ehkä sitten sen jälkeen, kun ensin olen ollut lintu ja sitten merimies.
Kolmelta, kahviaikaan, laiva vatkasi jo hieman vähemmän ja tuntui, että jotain voisi syödäkin.
Menin tyhjään päällystömessiin ja Kendrick toi vihreän teen, joka on ollut täällä aamujuomaani. Otin myös hampurilaista täysjyväleipää ( ja kasan pikkuleipiäkin, myönnän).
Sveitsiläinenkin tuli ja tilanne muuttui taas kiusalliseksi. Hän ei puhu mitään, ja kun puhuu, siitä ei saa mitään selvää, ja jos saa selvän, on viisainta vain nyökkäillä eikä ryhtyä kiistelemään. Hän tietää kaiken ja on aina oikeassa ja hänen kanssaan on vaikea keskustella.
Vältän häntä, vaikka vähän säälinkin. Hänen täytyy olla mahdottoman yksinäinen, niin täällä kuin kotonaankin. Näen hänen vaeltavan kannella ikkunani ohi moneen kertaan, ilman paitaa, savuke suupielessä. Joskus hänen hyttinsä ovi vastapäätä omaani on kutsuvasti auki, tahtoen sanoa, tule juttelemaan, mutta ei huvita, nyökkäilen ja hymyilen ja lauon jotain floskeleita ja pakenen omaan huoneeseeni tai siitä ulos.
Jos olen kannella ja hän tulee sinne, on taas vähän kiusallista istua sanomatta mitään, joten jälleen jotain haloota ja mitä kuuluuta ja vastauksen vie tuuli.
Semmoinen tämä minun kanssamatkustajani.
Onneksi meripoikien kanssa voi puhua – ja kapteenin. He tuntuvat aina olevan valmiita juttelemiseen. Aleksanteri II kin alkaa vähitellen avautua ja hänen tiukkuutensa, jonka olen huomannut ujoudeksi on katoamassa. Minä nimittäin olen alkanut jututtaa häntä, vaikka hän ei olisi minua huomaavinaankaan. Ollaanhan me sentään melkein sukulaisia, hän pietarilaisia ja minun äitinihän on Pietarissa syntynyt.

Cartagenan edustalla pitää kuulemma taas odottaa. Kävin komentosillalla ja siellä oleva poika ( hänen nimeään en vielä kysynyt) kertoi, että meidän piti olla siellä kello 18 sataa, mutta ei saada vielä lupaa.
Nyt hyssytellään eteenpäin turkoosinvärisessä vedessä ja katsotaan mitä tapahtuu.
Mitäs tässä muutakaan voi...
Kävin katsomassa komentosillalla, miten siellä ilman minua pärjätään. Suunta oli ihan väärä. Ollaan menossa kohti auringolaskua ja Cartagena on kyllä itäänpäin täältä.

7.aamu, Cartagena

Olin jo hereillä kuuden aikoihin ja luin keskittyneenä Afrikka-kirjaa, kun kapteeni soitti:
- Herää, käy suihkussa, ota kamera ja tule ylös 15 minuutin sisällä. Olemme saapumassa Cartagenaan.
Olin siellä 12 minuutissa. Cartagenan silhuetti piirtyi upeana horisonttiin. Laivoja, saaria ja aamu-usvainen meri. Kaunista.
Seitsemältä tuli luotsi ja ohjasi aluksen kaupungin ohi satamaan. Sain häneltä kaupungin kartan. Alussa juron tuntuinen luotsi kehoitti lähtiessään ottamaan yhteyttä jos tulen joskus uudelleen Cartagenaan. Hmmm.

Laiva-yhtiön agentti lähtee oppaaksi kaupunkikierrokselle. Onpas tämä Kolumbia ystävällinen maa.
Hän käy vuokraamassa auton ja tulee puolen tunnin kuluttua hakemaan minut. Mietin vain, että mitähän tämä lysti maksaa yksitysioppaan kanssa...



8. aamu, matkalla Caucedoon, Dominikaaniseen Tasavaltaan

100 dollaria maksoi lysti, plus ostokset; kassi jossa on kuna-intiaanien tyyliin tehtyä aplikaatiota ja jonka keskellä istuu kissa, siis sen aplikaation keskellä, aplikoitu kissa(ööööö),ostin myös pienenpienen smaragdiriipuksen ja lipparin Cartagena Colombia-repliikillä. Maailman ihanin riipus, jonka olisin halunnut hirmumielelläni, maksoi 900 dollaria. En ostanut.
Agentti itse oli osan aikaa mukana ja selvisi, että auto oli hänen ja sitä kuljetti hänen poikansa. Ensin mentiin 15 km kaupungin ulkopuolelle, vähän ylempänä sijaitsevaanTurbaco-kylään. Viehättävä, mutta ei mitenkään erikoinen paikka. Sieltä tullessa poikettiin agentin kotona katsastamassa hänen vaimonsa, toinen poikansa sekä kaksi poikien serkkupoikaa, jotka asuvat myös heillä. Yritin heidän laptopillaan saada memory-stickiäni luettua, että olisin saanut vihdoin tämän tekstin lähtemään, mutta heidän vistansa ei pystynyt siihen vaan antoi hirmumäärän koukeroita ja kuvia tekstin sijasta. Lähettämättä jäi jälleen.
Koti oli kaksikerroksinen kapea rivitalo, jonka olohuone oli leveydeltään noin kaksi metriä ja teki melkein käytävävaikutuksen. Siitä lähti kaariaukko tilaan, jossa rappuset johtivat yläkertaan ja portaiden takana oli keittiö ja vanhempien makuuhuone. Sisustus oli jonkinlaista tyylihuonekalua. Peräseinällä oli televisio, jossa pelattiin juuri futista ja sen edessä oli parissa rivissä keinutuoleja. Minutkin istutettiin yhteen ja wireless laptop työnnetiin syliini.
Vaimo tarjosi ananasmehua, agentti lähti töihin ja poika Richard ja minä jatkoimme kaupnkikierrostamme.
Richard kertoi Cartagenassa olevan noin miljoona asukasta, mikä tuntuu melkein uskomattomalta, kun näki sen pienehkön vanhan kaupungin ja ajoi uuden kaupunginosan läpi muutamassa minuutissa.
Pidin molemmista osista, mutta ihmettelin, että Wikipedia sanoi Cartagenaa koko Etelä-Amerikan kauneimmaksi kaupungiksi. En ole nähnyt niistä montaakaan, joten en osaa sanoa tuohon mitään. Vanha kaupunki oli todella viehättävä eri värisine mataline taloineen, joissa romanttiset parvekkeet ja ulkonemat kurkistivat katuelämää, pikku puistoineen ja koristeellisine kirkkoineen. Rakennusten harmonia oli melkein täydellinen, mutta vanha kaupunki oli vain pieni osa kokonaisuutta, samoin kuin uusikin osa, joka sekin teki mukavan vaikutuksen, varsinkin mereltä päin katsottuna. Loppuosa kaupungista oli sitä tavallista harmaata asutusaluetta, joka voisi olla missä vain.
Kaupungissa on yksi valtion yliopisto ja 8 yksityistä. Nykyinen presidentti (nimi?) on saanut paljon hyvää aikaan, on mm. järjestänyt köyhien sosiaalisen avun, esim. ilmaisen sairaanhoidon, on myös kovaa vauhtia poistamassa huumeongelmaa.
Cartagenan asukkaat ovat enimmäkseen mestitzejä tai mustia, Afrikasta tuotujen orjien jälkeläisiä. Ainoat valkoiset joita näin, olivat amerikkalaisia turisteja, jotka pysähtiyvät Karibian risteilyllään muutamaksi tunniksi Cartagenaan. Ja heitä näin vain sillä yhdellä ainoalla vanhan kaupungin kadulla, jossa olivat ne turistirihkamakaupat, josta minäkin sen kangaskassin ostin.
Wikipedia tietää taas kertoa paljon kaupngista ja sen mielenkiintoisesta historiasta, joten jääköön kaupunkikuvaus tähän.

Jostakin kadulta kuului upeaa salsaa, jossakin puiden suojassa miehet pelasivat kortti-tai noppapelejä, erään discon edessä oli kolmelta valtava jono nuoria, he jonottivat lauantai iltapäivän alkoholittomaan nuorisodiscoon. Aurinko poltti kuumasti.
Olin laivalla takaisin ennen neljää ja erittäin onneton siitä, etten ollut saanut tätä tarinaani lähtemään.
Kävin vielä sataman internetissäkin, mutta se oli suljettu kello 2. Lauantaipäivä, nääs.
Laiva lähti 18.30 ja seurasin sen lähtöä taas komentosillalta.
Alan kuulua siellä jo kalustoon.

Tänään sunnuntaina aallokko oli taas aamulla sitä luokkaa, että otin tabletin ja sehän sai minut aika vaitonaiseksi. Nukuin ja luin, nukuin, söin ja luin. Tuuli oli niin voimakas, ettei kannella oikein viitsinut istuskella. Vasta iltaa kohti se hellitti hiukan ja olin puolisen tuntiaa kahteen otteeseen ulkona nenä kohti taivasta.
Närkästyin ruokapöydässä kapteenille, jonka mielestä kaikki mustat, arabit ja yleensä kaikki värilliset ovat terroristejä ja varkaita. Hän on kiertänyt maailmaa koko ikänsä, hän tuntee kaikki maat ja niiden asukkaat. Puola tuntui olevan paras paikka. Jopa ruokakin on Puolassa parasta. Hän on tuonut Puolasta mukanaan kassillisen makkaroita, joita tänään tarjoiltiin.Jos olisin makkaran ystävä, olisin ehkä ollut haltioissani. Nyt otin vain kohteliaisuudesta. Cyrill olisi pitänyt... Cyrill.....
Yritin pienellä äänellä selittää, että olen minäkin nähnyt yhtä sun toista, mutta minähän olin vain nainen, mitä minä muka olisin voinut nähdä. No, en ruvennut väittelmään. Sanoin jälleen, että meillä molemmilla on omat kokemuksemme, ja että luultavasti Puolassakin on pari rikollista.
Erittäin happamen näköisenä hän sitten lainasi minulle sen lupaamansa Darjeeling –dvd:n.
Muutama päivä sitten, kun kerroin hänelle Nepalin talvistani ja sen katulapsista, hän ei hyväksynyt myöskään sitä. Pitää antaa köyhälle kalastajalle onki, eikä kalaa, hän sanoi. No, sitähän minäkin olin tekemässä kun keräsin niitä lapsia sinne kouluun kaduilta. Sehän on onki, jolla he pystyvät myöhemmin onkimaan itselleen elannon ja kehittämään kenties koko maata. Mutta ei heitä kannata kouluttaakaan, heistä tulee sitten oppineita, jotka jatkavat korruptiota ja käyttävät toisia hyväkseen. Ei ketään kannata auttaa, olkoot mitä ovat. Elikkä suutari pysyköön lestissään. Katso vain omaa parastasi. Juuri niin, niinhän se kehitys menee eteenpäin ja epäkohdat paranevat. Vai eikö niitä maailman epäkohtia kannata miettiä niin kauan kuin itsellä on hyvä olla? Entäs sitten, jos itsellä ei olekaan hyvä? Hänellä on hyvä olla, hän on kapteeni, herra ja hidalgo.

Olemme aikataulusta myöhässä yli 5 tuntia. Luotsin on määrä tulla kolmelta yöllä. On epävarmaa, miten aikataulu jatkuu, pääsemmekö suoraan satamaan vai pitääkö odotella jollain lahdella taas. Siitä riippuen pääsen Caucedosta Santo Domingoon tai en. Matkaa sinne 25 km.
Jospa löytyisi vihdoin mahdollisuus internettiin ja tämän memorystickin purkamiseen.
Ja Santo Domingo on kuulemma kaunis kaupunki. Viimeinen etappi ennen Eurooppaa ja Rotterdamia. Sen jälkeen 10-11 päivää merta.

9. aamu, Caucedo
Olimme perillä joskus ennen viittä. Ei siis tarvinnut odotella missään vaan pääsimme suoraan lastaussatamaan. Se tarkoittaa sitä, että kaupungille menon voi unohtaa. Kun lastaus on suoritettu, jatkamme matkaa. Luultavasti puolelta päivin. n