Borneo, ooh Borneo

Jossakin siellä, 600 kilometriä Malesian niemestä itään ja Etelä-Kiinan meren erottamana ja Filippiinien alapuolella on Borneo, maailman kolmanneksi suurin saari. Sen yläosa kuuluu Malesialla ja on jaettu kahteen osaan, Sarawakiin ja Sabahiin. Se suurempi osa siellä alapäässä kuuluu Indonesialle ja kulkee (kulkee?) Kalimantanin nimellä.

Kana oli ollut ammattisotilas aikoinaan ja palvellut maataan suurimman osan ajastaan Sarawakissa ja vaikka hän oli ollutkin sen jälkeen kun sieltä lähti eläkkeelle - 21 vuotta palveltuaan - jonkinlaisissa yhteyksissä kavereihinsa, ei hän ollut koskaan  lähtönsä jälkeen siellä käynyt. Kana, oikealta nimeltään Kanathasan, mutta kutsumanimi Kana (eikä sille suomalaiset saa yhtään nauraa) on näitä Malesian intialaisia ja hänen parhaimmat Sarawakin ystävänsä ovat intialaisia myös, sotilaita, jotka löysivät sieltä elämänsä vaimon merkeissä ja jäivät sinne.
Heitä lähdimme siis katsomaan ja etsimään, Kana, Cheving ja minä.

Lensimme Kuchingiin, Sarawakin pääkaupunkiin, jossa asukasluku on noin 600 000. Koska aikaa ei ollut paljon, emme tutustuneet sen paremmin kaupunkiin vaan oli kiire jonnekin, jossa joku kiinalainen ravintolanpitäjä oli myös Kanan tuttuja ja tiesi mistä löytää sen kulman ystäviä.

Bussiin siis suoraan lentokentältä ja tässä ensimmäinen valloittava hymy, jonka sain.

                                                   Pysyi se bussikin koossa perille asti

Sitten oltiin siinä pikkukylässä ja kiinalaisessa ravintolassa jossa kaikki muistivat Kanan ja riemastuivat.

 

                                            Kana evästä kädessä ja Kanan kaveri ilman evästä

Kumaria etsittiin kuumeisesti, mutta Kumarin puhelin ei vastannut. Paikalle kutsuttiin  Bala siitä aika läheltä ja Bala houkutteli meidät kotiinsa. Hänen kotinsa edestä Kumarin oli aina pakko ajaa jos halusi kapunkiin ja todennäköisesti hän oli nyt kaupungissa.
Ensin päästiin kuitenkin sight-seeingille ympäristöön ja nähtiin entinen kultakaivos, johon 1950-luvulla hukkui satoja kiinalaisia kaivajia, kun pohjavesi yhtäkkiä ryöppysikin esiin ja peitti kullat ja kaivajat.
1990-luvulla vesi pumpattiin pois ja syvällä pohjalla nähtiin kaivinkoneet ym. Kullankaivuuta jatkettiin, mutta kylä vierellä alkoi töiden takia vajota ja kallistua ja työt lopetettiin ja annettiin vedelle uudelleen valta.

                                                           Se entinen kultakaivos

                                Käytiin torin kautta kala-, hedelmä- ja vihannestuliaisten merkeissä

Mukaan tarttui 8 kiloa kalaa ja reilusti toistakymmentä kiloa hedelmiä sekä kassillinen vihanneksia.



.



Balan ja hänen perheensä keltainen talo. Harmaa on tulva-aikojen koti tolpilla,  johon perhe muuttaa silloin kun maat tulvivat ja vesi työntyy vyötäröön saakka  kotiin, noin kerran vuodessa.

  Bidayuh-prinsessa Nancy valmisti meille kaloista herkullisen aterian. Seinissä näkyvillä vielä edellisen tulvan merkit, jotka yleensä aina maalataan piiloon. Älkää peljästykö, ei Bala ihan alasti ollut.



dragonfruit



                                                                Jonkinlaista kurkkua...kai

osa kaloista pääsi pyykkinarulle kuivumaan. kalan kuivaus on koko Malesiassa tavallinen tapa säilyttää kala.





                                                               

Nancyn umpeenkasvanut kalaton kalalammikko, yksi niistä kolmesta

Seuraavana aamuna piti lähteä katsomaan kylän erikoisuutta ja minulle erittäin jännittävän karmivaa menneisyyden haamukamaluutta, kulmakunnan entisten pääkallonmetsästäjien saaliita, pääkalloja, mutta Nancy halusi ensin Indonesian rajalle markkinoille. Ja sinnehän mentiin naisissa. Miehet häipyivät etsimään Kumaria ym.

iik, iilimatoja, viidakon suuri kiusa, tässä kuppaukseen myynnissä

Nancy katselee papualaista ihoa kuumentavaa lääkepulloa joka on hyvää melkein mihin vain, sanoivat

koreja, ihania

  



Kotimatkalla piti mennä sinne pääkallopaikalle, mutta eipäs vaan, ensin syömään, sitten Nancyn sisarelle, sitten kotiin, johon oli ilmestynyt muitakin Kanan entisiä intialaisystäviä mutta ei edelleenkään Kumaria. Sitten alkoi kamala rankkasade ja sen aikana olikin sopivaa mennä. Mutta, satoi niin rankasti, ettei Nancy suostunut etsimään avainta taloon, joten sain otettua vain kuvan vanhasta pyöreästä talosta joka kätki sisäänsä surullisia asioita. Oikeastaan, miksi niitä pääkalloja halusinkaan nähdä. Sensaationhalua? Olisinko saanut jotain mielihyvää nähdä murhattujen ihmisten päitä? Olisinko niiden edessä ollut hiljaa vai ajatellut ääneen että hui kamala?

Nancy kertoi, ettei hänen heimonsa lähtenyt sotaretkille pääkalloja metsästämään vaan he odottivat, että pääkallot tulivat heille. Kun  jossakin tavattiin vieraan rodun ihminen, hänet pyydettiin ystävällisesti kyläilemään ja yötyynyksi annettiin mukavasti niskan alle sopiva tyynypuu ja a vot....kun vieras nukkui, oli sitä hyvää alustaa vasten helppo....no, te arvaatte mitä.
Toinen helppo tapa oli - kun vuorilla asuttiin - katkaista puurivistä puut puolesta välistä melkein läpi ja se ensimmäisen puun yläosa kurkistelupuuksi kokonaan. Kun vihollinen lähestyi (kaikki eri heimot olivat viholllisia keskenään) annettiin sysäys reunimmaiselle puulle ja dominon tavoin koko puurivi horjahti ylös kiipeävän vihollisjoukon niskaan ja taas oli monta pääkalloa pantavaksi näytteille.
Pääkalloja tarvittiin kipeästi, sillä mies ei ollut mies eikä päässyt naimisiinkaan, jos ei ollut pääkalloja näyttää. Hiustupsujen tuli koristaa puukonperiä (tai miekan, miten vaan).

Sillä välin oli Kumarkin löytynyt ja odotti Balan ja miesten kanssa kun palasimme kummitusretkeltämme. Iloinen, huumorintajuinen veikko, jonka kanssa sovittiin, että menisimme hänen luokseen aamulla, Bala ja Nancy tulisivat mukaan. Kumar oli käynyt Kuchingissa ostoksilla, koko hänen suuri autonsa oli täynnä tavaraa hänen farmiaan ja kauppaansa varten jä hän palasi kotiinsa pian tulomme jälkeen.

Balan pöydässä istui myös toinenkin intialainen, Ram. Hän oli suuren öljypalmuplantaasin manageri ja hänen kanssaan Kana sopi, että olisimme hänen luonaan yötä, sillä hän asui puolessa välissä Kumarin kylää. Siitä tulikin aikamoinen sotku. Nancy katosi huoneeseensa enkä nähnyt häntä enää senjälkeen. Balakin soitti sitten aamulla, etteivät he tulisikaan Kumarin luo, sillä vanha auto ei kestäisi kuoppaista matkaa.

Se, mitä itse ajattelen noista valtavista Borneon öljypalmufarmeista, jääköön tässä sivuseikaksi. Ram oli kuitenkin miellyttävä ihminen farmi jota hän paimensi oli 7000 ha suuri ja erittäin hyvin organisoitu. Tutustuimme siihen aamulla tarkemmin kun ajoimme Kumarin luo.

Kuvassa juuri kerätyt pähkinät odottavat kuorma-autoa, joka kerää ne pois

Tällä malesialalaisen omistamalla farmilla on 300 työntekijää, joista 75 % on indonesialaisia, läheisen rajan takaa. 25 % on maanomistajia, joiden maille farmi on rakennettu. Heidän asumuksensa ja olemisensa tuntui olevan hyvin järjestyksessä. Palkkaa miehet saivat 900 - 1200 ringgittiä ( se jaettuna viidellä on euro, jaettuna kolmella sveitsin frangi). Elämiseen farmilla heiltä meni 150-200 ringgittiä ja lopun miehet lähettivät perheilleen kotiin. Indonesialaisille erittäin hyvä ansio.

Yhdestä hehtaarista saa 20 tonnia öljyä. Puu elää tuottokelpoisena 25 vuotta, sen jälkeen sen öljynanti vähenee ja huolto tulee liian kalliiksi. Uudesta palmusta aletaan saada öljyä 36 kuukauden jälkeen.

Ram, Kana ja Chiven

Chiven...mitkä silmät !!

syödäkin piti välillä 

matkanvarrelta

 



Kumar ja Kana, kaverukset vihdoin yhdessä

Ennen kuin mentiin Kumarin kotiin, tehtiin pieni kierros pihapiirissä, jossa oli muutama tyypillinen "longhouse"



talon edusta näyttää  niin pieneltä

mutta ohhoh...sisältä onkin valtava

yhteistilassa tehdään töitäkin

vaikka täällä ollaankin "oikeasti" kristittyjä ja käydään kirkossa, silti on animistiset tavat vallalla. Tällainen tai tämäntapainen taikakalu roikkui jokaisen asunnon edustalla.

tämä taas on riisin höpsyttelyä varten

Tässä yhteistä takapihaa, jokaisella oma pläntti pyykinkuivausta ja riisinkuivausta yms. varten. Keltaiset taka-alan rakennukset ovat varastoja esim. riisille ym. Samantapaiset tolpilla seisovat tönöt olivat ulkovessoja toisella puolella.

yhteisen tilan pesuallas

mitä miettinee vanha bidayuh-nainen...

piirros vanhan ajan longhousista

sisällekin päästiin kurkistamaan, sillä talossa asuu Kumarin vaimon sukua

Asunnot eivät ole pieniä, monta pientä makuusoppiakin löytyy, mutta asukkaitakin saattaa olla kolmessa sukupolvessa

Siinä lähellä oli animistinen temppeli, jossa käydään muistelemassa vanhoja jumalia ja uskomuksia. Jumalia ei saa unohtaa eikä suututtaa.

 

uhrilahjaa jumalten pöydällä

Kumar halusi näyttää meille niin paljon. Hänen kaunis kotinsa, bidayuh-vaimo ja tyttäret, suuri kauppa kodin alakerrassa ja farmit ja puutarhat pitivät koko perheen työllistettynä, mutta tänään oli sunnuntai ja kaikilla oli meille aikaa. Ainakin meistä tuntui siltä.

Kumarin talon terassinäkymää

Kävimme myös Borneon läntisimmällä pohjoisrannalla, jossa nousuvesi oli peittänyt osan rannan puita. Muutama amerikkalainen hippi sekoili koirineen rannassa, kalastajat vetivät kaloja helpon tuntuisesti merestä. Aurinko porotti ja juomaa kului.

Lapsia ei helle vaivannut

muit

Olisimme viihtyneet Kumarin kauniissa pikkukylässä kauemminkin, mutta suunnitelmissa oli muutakin. Oli   muita sotilasajan rakkaiksi tulleita ystäviä, joita Kana halusi tavata. Siispä laivaan ja neljän tunnin mielenkiintoinen matka Sibuun,, Sarawakin toiseksi suurimpaan kaupunkiin.

Silloin tällöin tuli melojia vastaan

Merimatkan mielenkiintoisin osa oli kun päästiin mereltä Batang Igan joelle. Joenvarrethan ovat aina täynnä niin monenlaista nähtävää. Rannat ovat lähellä ja niillä näkyy monenmallista elämää ja elämän merkkejä. Nyt tosin asumukset ja kylät olivat suurimmaksi osaksi palmujen katveessa ja peitossa ja usein vain joku laituri kertoi, että tästä kulkee ihmisiä johonkin.  

Turistilaiva, ihan selvästi 

Surullisinta oli nähdä, kuinka rannat pullistelivat paksuista sademetsien puista jotka tuotiin pois niiden paikalle istutettavien öljypalmujen tieltä.

Monet, joiden kanssa puihin, olivat sitä mieltä, että sademetsien hävitys on rikos ja kostaantuu. Tuloksia eroosion merkeistä kertoivat useimmat näkevänsä alueillaan itsekin. Villieläinten katoaminenkin pannaan puunhakkuun syyksi, mikä on  vain osaksi totta, sillä viidakon asukkaat saavat osan ravintoaan metsästämällä ja mikäpäs sen parempaa kuin tuore itse hankittu liha.

                                                             SIBU  näkyvissä



Emme ehtineet paljon Sibua katselemaan. Nopea ruokailu ja sitten taksiin ja 14 kilometriä siihen suuntaan, missä Kana muisti ystäviensä olevan

  

Eipäs ennen ollut näitä taloja, mutta nämä ovat heidän maitaan. Jospa kysäisen tuosta punaisesta....

Punainen osoittautui sinisen talon tyttären taloksi ja sinisessä oli sen sisaren veli joka oli silloin pieni poika kun Kana oli näillä main sotilaana. Sen sinisen talon sisar oli Amoi ja hän oli siihen aikaan rakastunut Kanaan, mutta Kana ei ollut häntä huomaavinaankaan. Kai ymmärsitte mistä oli kysymys. No hyvä. Sen sisaren ja veljen isä siitä sinisestä talosta oli juuri Kuchingissa, mutta sekä sisar että veli muistivat hyvin Kanan ja meillä oli tosi mukavaa siinä sinisessä talossa. Käytiin punaisessakin katsomassa Amoin miestä, joka oli sairas. Hänkin muisti Kanan, vaikka ei ollutkaan silloin vielä Amoin kanssa naimisissa, asui kuitenkin lähellä.

Kaikki muistivat koko ajan Kanan, sillä hän  oli niin erivärinen, hauska ja komea. Mutta hän ei huolinut näitä iban-rodun tyttöjä, kuten ei  ollut huolinut bidayuh-tyttöjäkään, sillä hän halusi oman rotunsa tytön hindu-kulttuurista ja palasi omille seuduilleen ja löysi hetipaikalla etsimänsä. Meni naimisiin ja sai kolme lasta, vanhimpana tämä Chewing.

Tässä osa sinistä taloa. Sen valtava koko ei ole näkyvissä

                                                             Pihanäkymä järvelle

Minun kerrottiin haluavan nähdä longhuoseja ja iban-ihmisiä. Amoi lähti ilomielin oppaaksi sukunsa taloihin. Ensin katsastettiin melkein pihapiirissä  oleva köyhän tuntuinen longhouse, 20 perheen koti.

Aika hiljaista, naiset sisällä asunnoissaan, miehet omilla teillään

Amoi ei kauaa tässä talossa viivytellyt. "Nyt mennään Christinan taloon". Ja yllätys yllätys. Christinan talo oli

uusi ja moderni longhouse. 190 jalkaa pitkä (suomentakaa metreiksi, minä en osaa) ja 137 asukkaan koti.

Ja koska jokaisella yhteisöllä kuin myös longhousilla pitää olla pomonsa, oli tässä Christina päällikkönä. Hänen isänsä ja isoisänsä ja näiden isät olivat olleet myös heimojensa päällikköjä mutta nyt kun eletään nykyaikaa, voi ihan hyvin nainenkin olla, jos poikia ei ole, joten nyt 36 v. Christina peri isänsä tittelin ja taikakalut. Kun heillä on kesäkuuussa aina perinteiset heimojuhlat, on Christina se, joka on tanssien kuningatar ja ohjaa liikennettä. Hänen tehtävänsä arkielämässä on selvittää erimielisyyksiä, jakaa Salomonin tuomioita, hoitaa yhdyskunnan tärkeät asiat, olla tukena ja turvana, mutta myös...........siivota kolmena päivänä longhousin yhteistilat.

Christina ja Amoi

Christina

                                    vieraille juotavaa

 Joka paikassa missä kävin, kiinnitin huomiota borneolaisten väreihin. Niitä ei kaihdettu ei vaatteissa ei talojen ulko-eikä sisäpuolella. Tässä longhousissa naisellisen herkät värit vallitsivat eivätkä ne tuntuneet vaivaavan miestenkään värisilmää.                                                             

Christinan olohuoneessa

Juhlittiin ja riisiviina virtasi. Ei hassumman makuista

Ja meillä kaikilla oli niin mukavaa....

Amoin serkku ja Amoi

Christinan sisar

Kaikki kiva loppuu aikanaan, ei muuta kuin ulos sateeseen

Tai oikeastaan torille, sillä Amoi halusi tehdä bambussa paistettua/höyrytettyä kalaa, sitä pientä catfishiä, joka on paljon parempaa kuin se iso.

Mentiin sinne Amoin isän ja veljen siniseen taloon ja ulkoterassilla alkoi bambukalan teko

Amoin veli käy tarkastyskäynnillä uunin luona, kohentelee jotain ja on ihan tyytyväisen näköinen

                              Sillävälin hyvät hengettäret touhuavat muuta ruokansa eteen keittiössä

poseeratkaas nyt nätisti melkein syödyn pöydän ääressä. Siis tiedätte mitä sillä syödyllä tarkoitan, en pöytää.

Muuan rouvakin uudessa mekossaan pakotettiin kuvaan

Ja sitten tuli myöhäinen ilta ja yö ja miehiä ei meinannut millään saada irti riisiviinapullon kaulasta ja minä jätin heidät lallattamaan ja otin muutamia kuvia lukaalista. Siinä on kuulemma noin 1000 neliötä....Eli 500 alhaalla ja toinen mokoma ylhäällä.



Se aamu olikin sitten se viimeinen aamu ja piti päästä takaisin Kuchingiin seuraavan päivän kotiinlentoa varten. Sibusta ei nähty kuin satama ja bussiasema. Teimme sen katalan virheen, että halusimme bussilla Kuchingiin, maisemia nähdäksemme. No, olihan niitä maisemia ja kuviakin ikkunan läpi tuli vaikka kuinka paljon, mutta se matka kesti kuuden luvatun tunnin sijasta kahdeksan tuskaista tuntia. Vieressäni istui vanha eikä ihan mensalaisen tuntuinen pieni iban-nainen, joka oli ahtanut siihen viereensä myös laukkunsa ja tietäähän sen sitten miten paljon minun ....jonkun verran laajemmalle olemukselleni jäi tilaa. Kättäni koskee vieläkin kun piti pitää niin hullussa asennossa ettei se olisi retkottanut rouvan sylissä (tai sitten se koskeminen johtuu kuntosalin kidutustoimista).

Illalla hotelliin, syömään ja joenrantaan joenrannan valoja tuijottelemaan ja kävelemään kissapatsaille.

                                            Siinähän sitä ilta-Kutsinkia sitten olikin.

Ja aamulla satoi, mutta oli päästävä kuitenkin Orang-Utaneita katsomaan. Onneksi sade loppui metsässä.

Taitavia nämä serkut. Yrittäkääs itse pidellä varaeväästä takajaloilla kiinni, kun istutte puussa

                                                           Ai kun söpöjä, eikös olekin........

                                                           

                                                              Ja sitten kotiin

                                                           Siellä se on, Penang

Huhhuh, olipas tässä kuvakavalkaadissa vääntämistä.

Saattaneepa hyvinkin olla, että jonkinlainen haikeus on paistanut kirjoitusteni läpi, mutta kaikki on todella hyvin täällä ja se haikeus on tahatonta. Lämmintäkin riittää ihan tarpeeksi asti. Villasukat, jotka löysin kassistani, ovat kyllä joskus menossa käyttämättöminä takaisin.

Nyt on jälleen kassi pakattu ja huomenna lennän Borneoon, Sarawakin puolelle. Kana ja Kanan poika tulevat mukaan.
Kukako on Kana?  No, Kana on taksinkuljettaja johon tutustuin viime vuonna, enkös kertonut? Hän kuljetti minua taksillansa aina silloin kun ystäväni olivat varattuja ja tarvitsin jotain luotettavaa ajotaitoista.
 Kuljetti hän Raijaa ja Tapsaakin ja he olivat aika haltioissaan Kanan tiedoista ja opastuksista.
Mainitsin hänelle jo silloin halauavani käydä Borneossa ja hän kertoi  asuneensa siellä useita vuosia ja suunnittelevansa itsekin menevänsä ystäviään tapaamaan. Ei kuulemma ole käynytkään olikos se nyt kymmeneen tai viiteentoista vuoteen, vaikka ystävät joskus käyvät Penangissa. Kana innostui menemään sinne NYT ja opastavansa minua ympäriinsä. Hän toi vaimonsa  ja ihanan pienen poikansa eräänä iltana näytille ja matkasta sovittiin. Mukaan tulee hänen vanhin poikansa.
Onpa jännittävää sitten nähdä miten tämä tällainen matka menee. Kana, Kanan poika (kananpoika) ja minä.

Eilen olin Hoon kanssa syömässä. Hoo on naapuri ja ruoka oli hyvää.

Minua ei sitten muutamaan päivään näy, kun kuljeskelen niiden borneolaisten pääkallonmetsästäjien poluilla.

Lehdistä

Kesti taas aikansa, ennen kuin aloin saada sanomalehteä säännölliseti  viskattuna ristikon läpi eteiseen. Mutta nyt se on tullut jo muutaman päivän ja alan olla up to date maan ja naapureiden tapahtumista. 

Tänään oli seuraavanlaisia tarinoita:,

Merapin tulivuoren purkauksen takia 44 kansainvälistä ja lentoa peruttu., 117 ihmistä kuollut, 166 000 ihmistä asuu väliaikaisissa asumuksissa.. 20 kilometrin mittainen vaarasäde on tyhjennetty.
______

Taiwanilainen nainen, 30-vuotias Chen Wei-yi on "mennyt naimisiin itsensä kanssa". Häät olivat komeat  ja vieraita oli vain 30 eikä  pappia ollut. Sormuksen Chen Wei-yin sormeen pujotti äiti.
"Haluan näyttää, että hyväksyn itseni sellaisena kuin olen. Meidän tulee rakastaa ensin itseämme ennen kuin rakastamme toisia. Minun pitää ensin naida itseni ennen kuin voin naida jonkun muun", oli neidon selitys tähän kummallisuuteen.

No jaa. Hmmm...
______

Malesiassa on vain 233 psykiatria hoitamassa 28 miljoonan kansalaisen henkistä hyvinvointia.
______

Intian lehdistö rakastaa Obamaa
______

Malaysian Airways lentää Hongkongiin 299 Malesian ringgitillä (noin 80 e)
                                        Taipeihin      599     
______

Oli myös tarinaa siitä, kuinka huonosti joku malesialaisrouva oli kohdannut indonesialaista palvelustyttöä, pitänyt tätä vangittuna kotiinsa, josta poliisi oli pelastanut tytön. Mustelmat ja muut vammat vaativat lääkärinhoitoa.
______

Oli tietysti paljon muutakin, mutta ne olivat sitten  täkäläistä tulvatilannetta, pääministerin haastattelua, paikallisia tarkkoja kauhukertomuksia ryöstöistä jne.

Ihme

Sain Helenilta yhden näistä kiertävistä tarinoista ja koska pidin siitä, kopioin sen tähän. Anteeksi vain, en käännä suomeksi.

A little girl went to her bedroom and pulled a glass jelly jar from its hiding place in the closet.

She poured the change out on the floor and counted it carefully. Three
times, even. The total had to be exactly perfect. No chance here for mistakes.
Carefully placing the coins back in the jar and twisting on the cap, she
slipped out the back door and made her way 6 blocks to Rexall's Drug Store with
the big red Indian Chief sign above the door.


She waited patiently for the pharmacist to give her some attention, but he was too busy at this moment.
Tess twisted her feet to make a scuffing noise. Nothing.. She cleared her throat
with the most disgusting sound she could muster. No good Finally she took a quarter from her jar and banged it on the glass counter. That did it!
'And what do you want?' the pharmacist asked in an annoyed tone of

voice.. I'm talking to my brother from Chicago whom I haven't seen in ages,' he
said without waiting for a reply to his question.
Well, I want to talk to you about my brother,' Tess answered back in the same annoyed tone. 'He's
really, really sick...and I want to buy a miracle.'
'I beg your pardon?'
said the pharmacist.
'His name is Andrew and he has something bad
growing inside his head and my Daddy says only a miracle can save him now So how
much does a miracle cost?'
'We don't sell miracles here, little girl.
I'm sorry but I can't help you,' the pharmacist said, softening a little.

'Listen , I have the money to pay for it. If it isn't enough, I will get the rest. Just tell me how much it costs..'


The pharmacist's brother was a well dressed man. He stooped down and asked the little girl,
'What kind of a miracle does your brother need?'
' I don't know,' Tess replied with her eyes welling up. I just know he's really sick and Mommy says he needs an operation. But my Daddy can't pay for it, so I want to use my money.'
'How much do you have?' asked the man from Chicago
'One dollar and eleven cents,' Tess answered barely audibly.
'And it's all the money I have, but I can get some more if I need to.'
'Well, what a coincidence,' smiled the man. 'A dollar and eleven cents---the exact price of a miracle for little brothers. '

He took her money in one hand and with the other hand he grasped her mitten and said
''Take me to where you live. I want to see your brother and meet your parents. Let's see if I have the miracle you need.'


That well dressed man was Dr. Carlton Armstrong, a surgeon, specializing in neuro-surgery.. The operation was completed free of charge and it wasn't long until Andrew was home again and doing well.


Mom and Dad were happily talking about the chain of events that had led them to this place.
'That surgery,' her Mom whispered. 'was a real miracle. I wonder how much it would have cost?'
Tess smiled. She knew exactly how much a miracle cost..one dollar and eleven cents....plus the faith of a little child.

Meri on mustana edessä. Rantojen valot peilaavat tyyninä kuvina antaen aavistuksen veden pintaan.
 Taas ´liian aikaisin hereillä. Kello on kuusi. Pidempäänkin olisi voinut nukkua.
Pyhäinmiesten päivä tänään.

Toispäivänä oli Cyrillin syntymäpäivät.

Säde, Lapin Säde on kuollut. Luin sen Virvatulen blogista vasta muutama päivä sitten, muuten en  olisi tiennyt. Näin hänet pikaisesti kesällä kun ajoimme kiljusten kanssa Tenonvartta takaisin päin ja pysähdyimme hetkeksi moikkaamassa. Iisak oli sairas, Säde tuntui terveeltä. Hänen bloginsa viimeinen teksti syyskuulta oli niin intoa ja  monen asian odotusta täynnä.
Hän siis lähti meistä ensimmäisenä. Pikku-Tuula tosin jo parikymmentä vuotta sitten.

                                                    ooooooooooooooooooooooo

Joku risteilijä lipuu hiljalleen, vielä puolivaloilla, kohti Penangin satamaa. Se tulee illalla myöhään valaistuna kuin joulukuusi ja ankkuroi salmella, aamulla valuu hissukseen satamaan ja kaikenkirjava kansa rientää Penangin nähtävyyksille. Jokapäiväinen ilmiö. Useita muitakin risteilijöitä tulee, mutta tällä on aina tämä aika.
Taivaan oikealla reunalla mantereella alkaa punertava, vihreä, sininen värileikki. Sieltä vuoren takaa se aurinko kohta ilmestyy.

Olen istunut tässä tunnin. Meri vaalenee ja valot alkavat ympärillä tuikkia kuin tähdet.  Risteilijä on päässyt satamaan ja erotan vedenpinnasta mustia kalastajaveneitä. Aamun sininen hetki taivaanrannoilla.

Rytinällä helteessä

Olen alkanut tämän jakson aika rauhallisesti ja siihen rauhaan osasyynä oli se hurja selkäsärky. Nyt kun se on ohi, tekisi mieli alkaa elää rytinällä uutta aikaa. Mutta tuo pahuksen helle! Ulos ei voi mennä ihan noin vain kävelemään. Kukaan ei kävele. Hoipun yksikseni keskipäivällä pitkin merenrantaa  tai kuumia katuja ja kun saavun sinne jonnekin, minne olen ollut menossa, olen märkä ja hiki virtaa noroina pitkin koko kehoa.
Uiminen helpottaa  ja onneksi tuo altaan vesi on aika mukavan viileää, sillä aurinko ei paista siihen koko päivää.

Tapasin suomalaiset tytöt. Kaksi uuttakin. Meitä on siis viisi tällä hetkellä. Mukavaa jutella omaa kieltä ja mukavaa että juuri nämä tytöt ovat täällä.

Ravintola, jossa söimme Tyttöjen kanssa

Ja sitten uskalsin aloittaa sen kuntosalihöyhötyksenkin eilen. Ajattelin että kun kerran niin sitten kunnolla, eli otin Personal Trainerin, Salmin. Ja kylläpä hän höykyttääkin.
Helen, jolla on kortti sinne mutta jota hän ei ole käyttänyt vuoteen, on tukeni ja turvani, eli hakee ja palauttaa minut ja tekee salilla omaa ohjelmaansa.
o
Bob, joka poissaollessani oli saanut pari kuukautta sitten sydänkohtauksen, on nyt toipumassa siitä ja ottaa aika rauhallisesti. Hänen sukuaan kokoontui Penangiin ympäri maailmaa, eli USAsta, Singaporesta ja Hongkongista ja he kävivät tervehdyskäynnillä luonani.  Illalla sain kutsun heidän perhejuhlaansa ravintolassa, jossa tarjolla oli jälleen parasta mitä Penang tarjoaa.

Kuvissa vain aavistus niistä kahdeksasta (+ yhdestä ylimääräisestä jälkiruoasta) ruokalajista. Sekä osa meistä yhdestätoista nautiskelijasta.

Siis näin kauan tässä kuitenkin meni

Penang

Vihkot ja paperiarkit täyttyvät ajatuksista, mutta tämä blogi on nukkunut helmikuusta lähtien ruususen tai minkälie untaan. Yksi muistiinpanovihoistani ja jonkinlaisesta päiväkirjan tapaisesta vaihtoi omistajaakin tietämättäni Kuala Lumpurin lentokentällä, kun taas matkustin Euroopan talvea pakoon. Se kaikkein tärkein muistivihko, josta ajattelin sitten ottaa niitä kertomuksia elävästä elämästä Suomessa täältä lähdön jälkeen ja siirtää tähän.

Ei tästä kirjoittamattomasta menneestä ajasta ole paljon tapahtumia kerrottavana.
Lensin  maaliskuussa Sveitsin kautta Suomeen. Halusin kokea Suomen kevään. Kokea suomalaisuuteni, kuuluvuuteni.
Näin meren heittävän jäävaippansa, lehtien puhkeavan Helsingissä: Näin teatterit, näin tutut kadut, joiden kaikua askelteni alla kaipasin, näin muutokset, mutta en surrut niitä. Näin pihan, johon piirsin lapsena unelmiani muuttuneen asfalttipihaksi, rautaportilla suljetun. Takapihan rakennukseen, pesutupaan oli ilmestynyt teatteri, jonka loistavia esityksiä kävin katsomassa.
Näin kaupungin kasvaneen ja muuttuneen ja huomasin, että sen olivat valloittaneet niin erilaiset ihmiset kuin mitä me silloin olimme, sen ajan nuoret, joille kaupunki kuului. Olin muukalainen, vaikka puhuinkin samaa kieltä, syrjästäkatsoja, jolla ei olllut paljonkaan sanomista siellä. Oli tyydyttävä rooliin, johon olin heittäytynyt, hyväksyttävä kaikki. Kaupuni ei ollut enää minun.
Pienoinen ajatus siitä, että ehkä joskus taas voisin palata, siirtyi.

Helatorstaina, helteiden tullessa ajoin mökille.
Hiljainen kesä, johon mies tuli kuin seinästä. Totuin, mutta tiesin tottuvani poiskin. Samoin kuin hän tuli, hän menikin. Ei siitä sen enempää. Joskus huomaa erehdyksensä ajoissa ja niin on hyvä. 

Kaunis kesä, jossa yhdistyivät kauneus ja pakko kuin Bachin fuugassa.  Se oli ajatusten kesä, jota riemastutti perheen vierailu ja omat pienet matkani Helsinkiin, Ahvenanmaalle, Bromarviin, Vihtiin. Minulla on ihania ystäviä.
Mikan ja lasten kanssa pikainen kolmen päivän automatka Lappiin, Jäämerelle asti. Suurenmoinen kokemus, mutta aivan liian lyhyt. Lapsille ikimuistoinen kuitenkin.

En ole saanut selvää itsestäni, siitä mitä haluan ja se on tehnyt minut hiljaiseksi. Ajatusten sekasorto, pompotus, johon ajauduin itseni kanssa, on vaimentanut minut ja minä vain nynnyilen. En osaa antaa mitään itsestäni, otan vain vastaan kädet levällään.

Olen pitänyt  tauon elämälläni.
Olen istunut ja odottanut kuuta ja lausunut tyhjiä sanoja.
Mikään ei ole liikahtanut.
Silmät hämärän peitossa olen nähnyt auringon nousevan ja laskevan.
Sen värit tulivat ja tanssivat silmieni verkkokalvossa kuin filmi.
Katosivat.
Minä en ole ollut tässä.

Vaikka Freudin oppi on jo aikaa sitten syöpynyt minuun ja estot ovat kaikonneet ja toimintavapautenikin olen päästänyt valloilleen, on silti matkaa siihen mitä minun tulisi olla.
________________

Ja sitten, kesän pahin tapahtuma, joka ei loppujen lopuksi ollutkaan paha, olisi vain voinut olla.
Ajoin auton romuksi, tienvarteen päälleen. Autossa olivat lisäkseni Mari, Ashley ja Max-koira. Olisi voinut tapahtua vaikka mitä, olisimme voineet kuolla. Mitään ei tapahtunut, joitakin lasinsirujen tekemiä verinaarmuja, niskan notkahdusta (Marilla ja minullakin vähän) lukuunottamatta. Ashleylle ei mitään, taivaille kiitos. Eikä Maxillekaan.

Joskus siirryin taas Helsinkiin  imemään vielä viimeisiä kesän rippeitä, syksyn alkua ja sitten pari päivää jälleen Zürichiin lasten luo.
Penangissa muutama päivä, vaatteiden vaihtoa ja kiireesti Koreaan, jossa tapasin Mikan. Vähän Koreaa, vähän Japania ja Kiinaa.
Shanghaista lähtien selkäsärkyä, joka oli pilata kaiken. Ei kuitenkaan pilannut, sillä leikin reipasta. 
Vasta kotona, Butterwothissa mantereella se tuli kuntoon intialaisen nikamanniksauttajan kymmenenminuuttisen jälkeen.
-------
Lisää sitten seuraavalla kerralla..(!)