Olipa kerran nuori tyttö, jolle Helsinki oli keskus, ainoa paikka asua. Vaikka hän lapsesta asti kulki mielellään maaseudun metsissä ja niityillä, nautti kukkien tuoksusta ja puiden lehtien havinasta, sateesta, auringonlaskuista ja -nousuista, hän ei voinut kuvitellakaan asuvansa koskaan missään muualla,ainakaan jossain missä ei ollut raitiovaunuja, tavarataloja ja ystäviä ympärillä.
Tytöstä tuli aikuinen ja Helsinki pysyi maailman napana, vaikka kohtalo järjesti hänet ensin Yhdysvaltoihin, jossa amerikkalainen elämäntapa pelotti häntä ja josta hän pakeni takaisin, Sen jälkeen hän löysi itsensä outona kulkijana vieraan kielen ja kulttuurin keskeltä, eräässä Euroopan tärkeimmistä finanssikeskuksista. Pian hänelle annettiin tilaisuus valita joko Rooma tai tämä pieni hyvinvointikaupunki, mutta valinta oli selvä, Rooma tuntui Euroopan periferialta, jossakin laidalla, syrjässä kaikesta. Se, että juuri Rooma oli ollut aikoinaan maailman napa, ei merkinnyt mitään, kaupungin mahti ja vanha kulttuuri oli historiaa. Nyt se oli outo paikka, oudot ihmiset, museokaupunki, mukava käydä silloin tällöin ostoksilla, ei muuta.
Jonkin aikaa hän kuvitteli voivansa palata omaan tuttuun olotilaansa Helsinkiin, mutta kun
aikaa taas kului alkoi Helsinki menettää oikeutensa olla se ainoa mahdollinen asumispaikka. Ei siis koskaan , ei missään tapauksessa takaisin Suomeen muuta kuin lomalle tai työmatkoille. Oli ihanaa käväistä, kulkea Aleksilla, Espalla, tutkia Stokkan pieneltä tuntuvat valikoimat ja olla tyytyväinen voidessaan palata taas kotiin sinne Eurooppaan. Oli hyvä käydä jossain mökilläkin pari pari päivää, nähdä järvet, uida, jos sää salli, mutta hui, nopeasti pois metsien keskeltä.
Keskieurooppalainen elämä ja elintapa oli tullut tutuksi ja omaksi ja nainen ei voinut enää kuvitellakaan asuvansa koskaan missään muualla.
Nainen matkusteli, kiersi kaikki maanosat ja palasi aina osaansa tyytyväisenä voidessaan asua juuri siellä missä asui.
Aika ja vuodet kuluivat. Nainen vanheni, muuttui.
Hän huomasi kaipaavansa juurilleen, omaa kieltään, omanlaisiaan ihmisiä ja hän hankki itselleen kesäpaikan Suomesta, mutta maaseudulta. Hän tuskin kävi Helsingissä enää. Espat, Stokkat, Aleksit olivat nostalgiaa, joiden läpi juostiin kerran, jos juostiin ollenkaan. Kotimaa kokonaisuutena oli tärkeä, sen moninaisuus, sen ihmiset, luonto, ennen kaikkea kesäinen luonto kuin myös kulttuuri, menneisyys ja tulevaisuus. Se, että hän kaikesta huolimatta oli osa tätä maata, kulttuuria ja kansaa ja sen identiteettiä oli tullut hänelle tärkeäksi. Sitäpaitsi hän oli aivan suomalaisen näköinenkin. Ja vieraat kielet joita hän puhui kavalsivat hänen oikean olemuksensa, suomalaisuuden ja hän oli siitä ylpeä.
Nainen matkusteli edelleen, muuttui edelleen. Hän tutustui eri kulttuureihin, mutta tietoisena omasta suomalaisuudestaan. Hän kohtasi erilaisia ihmisiä ja huomasi kaikkien olevan perusolemukseltaan samanlaisia. Hyvyys oli hyvää joka puolella, pahuus pahaa. Samanlaiset asiat askarruttivat kaikkia. Samanlaisista asioista iloittiin tai surtiin. Kulttuurierot tulivat esiin käytöksissä, mutta elämänarvot olivat kaupungeissa samoja, erämaissa samoja, viidakoissa...
Koko maapallo oli ruvennut tuntumaan yhdeltä pienehköltä kylältä, jonka saattoi muutamassa tunnissa matkustaa laidasta laitaan, kohdata erivärisiä, eri tavalla pukeutuvia, eri tavalla erilaisia ruokia syöviä ihmisiä jotka kuitenkin ajattelivat samalla tavalla.
Nainen alkoi olla kotonaan koko maailmassa ja se pelotti häntä.
...... tarina jatkuu joskus, kenties
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti