Kirjan jälkeen

En tiedä, osaanko  enää tätä bloginpitoa. Olen pudonnut kelkasta perusteellisesti. Näyttää koko systeemikin muuttuneen. Olin bloggaamisessa  huono jo ennestäänkin, en osannut jakaa tai kalastaa lukijoita,  kunhan kirjoitin. Joskus joku lukikin jotain, mutta loppujen lopuksi kirjoitin itselleni. Niin teen nytkin, sen ajan mitä tätä teen.

Kurdi/jesidikirjani on valmis ja julkaistu. Omakustannus. Joku kustantaja oli kiinnostunut, mutta olisi pitänyt odottaa vähintain vuosi ja sitä en halunnut.  Suomen kurdit ottivat yhteyttä joidenkin lehtiartikkelien jälkeen ja järjestivät julkistamistilaisuuden yhdessä Kristiina Koivusen Kirkuk-kirjan kanssa. Tilaisuus meni kuitenkin ja ymmärrettävästi enemmän Syyrian Rojavassa tapahtuvan Erdoganin kurdivainon tiliin, mikä oli ajankohtainen, juuri tapahtunut ja tapahtumassa, joten meidän kirjoillemme ei jäänyt paljon tilaa. Harmi vain että Kristiina ei juurikaan kertonut mitään Kirkuk-kirjansa sisällöstä. Se olisi kiinnostunat, tunnenhan Kirkukin itsekin. Olin omalla kohdallani varautunut monenlaiseen kertomiseen, mutta kun tilaisuuden luonne muuttui koko ajan, päätin vain muutaman kuvan kanssa kertoa kirjani sisällöstä. Kauempaa tulleet ystäväni olivat jo lähteneet, sillä oma osuuteni oli viimeisenä ja  kolmen tunnin odotus oli monelle liikaa..Muutama kymmen kirjaa tuli väliajalla myytyäkin.

Kahden kuukauden Suomiajan jälkeen tulin kotiin. Mika haki minut kentältä kaikkine laukkuineni. Ashley, joka oli asunut täällä sillä aikaa, oli siivonnut, ostanut kukkia ja koristellut ruokapöydän suklaasydämillä. Täältä on jonkin verran lyhyempi matka Baseliin kuin kotoaan Anglikonista, josta hänen täytyy ajaa ensin bussilla asemalle, sieltä junalla Zürichiin, ja sieltä jatkaa Baselin junaan. Matkoihin menee 3 tuntia ja se on kaikki opiskeluajasta pois. Erlenbachista käsin matka lyhenee 40 minuuttia. Katsotaan nyt miten jatkossa. Pääasia, että hänen opiskelunsa sujuvat.

Vajaa kuukausi kotia ja Sveitsiä ja sitten jälleen menoksi. Lippu Kurdistaniin on tilattu. Austrian Airlines ottaa toivottavasti  jälleen ilmaisia lisäkilojakin, sillä haluaisin viedä mukanani kassillisen pehmoleluja ja monen jesideille lupaamia villasukkia. Ja tietysti on otettava kirjojanikin ihmisille, joista olen kertonut. Eihän kukaan heistä osaa suomea, mutta varmaan monesta on mukava tietää, että heistä on kerrottu.
En tiedä, ryhdynkö enää mihinkään kirjaprojektiin Kurdistanin asioista, sillä luulen todella niin kuin monet väittävät: harvaa kiinnostaa, mitä jossain kaukana tapahtuu poliittisesti tai yleensäkänn.. Kurdit ja jesidit ovat etäinen teema vähälukuisille suomalaisille. Se, että kaikki kirjasta tuleva tuotto menee jesideille, tuskin kiinnostaa ihmisiä, jotka eivät tiedä keitä jesidit ovat.

Teleskafin kristitty kylä

Esitin toivomuksen käydä kristityssä Teleskafin kylässä.  Se oli minulle tuttu vuosilta 2015 ja 2017, jolloin  kävin katselemassa kiikarilla kylää suojelevien peshmergojen kanssa parin kilometrin päässä hääräävää Isis-väkeä.

Teleskafin Checkpoint vuonna 2015.  

Vuonna 2015

Bunkkerissa 2015

Kylän herrojen rupattelutuokio

 

Asukkaat olivat paenneet elokuussa 2014 Isisin lähestyessä ja valloittaessa kylän. Pian olivat tulleet peshmergat ja saaneet kylän takaisin, mutta Isis oli jäänyt lähistölle ja onnistunut saamaan kylän taas yhdeksi päiväksi haltuunsa.
Nyt he ovat poissa maisemista kokonaan ja kyläläiset ovat tulleet takaisin ja korjaustyöt ovat vauhdissa.
Jossakin takapihoilla leikkivät lapset ja heidän äänensä ennen niin kolkoilla kujilla ovat iloista kuultavaa. Kauppa käy niissä muutamassa kaupassa jotka on kunnostettu ja lisää on tulossa.

Ensimmäinen uusi rakennus oli kirkko.  Hämmästykseni on suuri, kun näen sen. Entisestä vanhasta, kirkon näköisestä, mutta Isisin vihan kohteena olleesta rakennuksesta on  tullut palatsi. Se loistaa nyt upeana helmenä ja ylpeytenä raunioitten keskellä. Näkee, että ollaan kristityillä mailla.  Sairaalaa ja kouluja en kuitenkaan löydä  mutta kuulen, että ne on"vain kunnostettu".
Tuhotuissa muslimikylissä kohoaa ensimmäisenä upea torni Allahille,  samoin on kristityillä  kiire päästä uuteen kirkkoon rukoilemaan, mutta sairaat saavat odottaa tai matkustaa pitkien matkojen päähän hoitoon ja lapset kyhniä kylmissä ja häthätää toimivissa luokkahuoneissa.

Minun kaksi opastani, Jemal ja Teleskafin entinen asukas Raid, kuljettavat minua.
Ensin mennään kylän kristityn peshmergaosastan päällikön puheille.   En ehtinyt laskea hänen tähtiään hartioilla, mutta hänellä oli kyllä  kylän valloittavin hymy. 
Tämä kristityistä koostuva peshmergajaosto on perustettu vuonna 2004, ja se pitää huolen kylän järjestyksestä ja turvasta. Kristityt ovat aina varpaillaan huonoista kokemuksista oppineina.

Tuskin saamme teen juotua ja muutaman sanan vaihdettua, kun tulee jo siirtyä toiseen huoneeseen. Kyläpäällikkö, jota minulle ei esitellä  ottaa käteensä paperin, josta lukee Teleskafin ja naapurikylien asukasmääria ennen ja jälkeen Isisin, pinta-aloja ja jotain muuta. 
 Teleskafissa oli ennen 1415 perhettä, nyt 600. Monet ovat jääneet pakoalueelleen, moni muuttanut ulkomaille. Moni on vielä palaamassa. tänne takaisin.

Teleskaf kuuluu Irakin ja Kurdistanin välisiin kiisteltyihin alueihin, joiden kohtaloa ja kuuluvaisuutta ei olla vielä ratkaistu. Teleskafin asukkaat eivät missään tapauksessa halua kuulua Irakiin ja saada sen arabilaisia asukkaita naapureikseen. Liian monta kertaa he ovat joutuneet kokemaan saman kohtalon kuin jesiditkin: heidän kyliinsä ja kaupunkeihinsa on hyökätty ja heitä on murhattu ja ajettu kodeistaan.  Kurdistaniin muuttaaa Irakin rauhattomiltä alueilta paljon ihmisiä, etenkin juuri kristittyjä.. Sitä pidetään Irakin rauhallisimpana alueena. 
Lähikylissä  tiedetään olevan  Hashd-el-Shaabin iranilaismielisiä arabimiliisejä, jotka ovat olleet tunnetusti   ennen Isisin joukoissa. ja nyt vaihtaneet paitaa., minkä johdosta  moni on siirtänyt kotinsa Teleskafin peshmergojen läheisyyteen.

Lyhyen informaation jälkeen, jonka aikana en ehdi esittää kysymyksiäni, alkavat paikalla olevat herrat keskustella kiivaasti keskenään. Siihen tapaan kuin täällä on tapana,  kovalla äänellä ja kaikki yhtä aikaa. Kuulemma teemana on jonkun yhteisen tuttavan  tytär. Hmm.
Yritän piipittää jotain väliin, mutta eivät he mitään kuule. Minulla on liian vähän desibelejä. Sitten mukhtar sanoo, että nyt hänellä on kiire. Katson tilaisuuteni tulleen kuitenkin edes parille kysymykselle nuorisosta ja heidän pulmistaan, mutta mukhtarin on mentävä ja mikäs auttaa, party on päättynyt ja meidän on lähdettävä.

Päätämme mennä papin puheille.
Juuri ennen  ihailimme ja ihmettelimme kirkon komeutta ja nopeaa ilmestymistä raunioihin. Joku mietti, mitähän se oli tullut maksamaan. Lausuimme sen kai liian äänekkäästi.
 Pappi ei ole paikalla, mutta saapuu hetken kuluttua. Kättelee ja siirtyy papereittensa keskelle. Pihalla ollut poika kuiskaa hänelle jotain. Minä alan puhua, kertoa jotain, hänhän puhuu täydellistä englantia  . Mutta kas, hänellä ei ole myöskään aikaa. : Ei edes kahta minuuttia, kysyn.
_ Ei, on vastaus ja me poistumme jälleen
.
Jälkeenpäin kuulin, että hän ehkä pelkäsi meidän esittävän epämiellyttäviä kysymyksiä kirkon finansseista. Ihan kuin minä ainakaan niistä jotain ymmärtäisin. Voi tätä maata, näitä ihmisiä! Ota nyt sitten kaikesta tästä selvää.

Tarinaa eräältä jesidien pakolaisleiriltä

Blogi jatkukoon.

 Olen puolessa välissä tämän kertaista Kurdistanin matkaa. Koko ajan tapahtuu, koko ajan olen menossa johonkin suuntaan.  Kun kohtaan paikkoja tai ihmisiä vuosien takaa, olen menossa  ajassa taaksepäin. Näihin menneisiin aikoihin täällä törmään usein,ja mielellänikin, sillä noista ajoista muutama kymmenen vuotta sitten kehkeytyi rakkauteni Kurdistaniin ja sen ihmisiin. Tämänhetkiset asiat ja tapahtumat ovat kuitenkin päällimmäisinä tällä hetkellä ja vievät mukanaan.

Viimeisten vuosien käyntini ovat pyörineet jesidipakolaisten ympärillä, heidän hirveät kokemuksensa paossa, vankina ja Isisin orjina, heidän pakonsa ja pelastuksensa ovat saaneet monta sydäntä heltymään ja olemme perustaneet jesideille kummikerhon, jonka varoja käyn tuomassa tai lähetän paikan päälle, joka ainoan sentin mennessä vain heidän tarpeisiinsa. 

Joitakin avustamiamme  on päässyt  Australiaan ja Kanadaan.
Chomana, Raid ja Akram sekä heidän myös vapauteen ostetut sisaruksensa  setänsä suuren perheen kanssa ovat Australiassa. Kaunis Berivan kahden lapsensa ja kolmen kälynsä kanssa on Kanadassa.  Berivanin terveys kohenee eikä hän enää ajattele itsemurhia.
Hadi on mennyt naimisiin ja on pienen pojan isä. Leiriolosuhteisiin nähden heillä menee mukavasti.

Meidän vakiavustettavamme koostuu nyt yhdestätoista pikku perheestä, eri-ikäisistä naisista lapsineen. Heidän miehensä on surmattu, heidän yli 14-vuotiaat poikansa viety Isisin leireilla ja moni heidän tyttäristään vielä kadoksissa. . Henkilömäärä heiluu noin kahdenkymmenen paikkeilla.He ovat kaikki samasta Solarin kylästä, sukulaisia keskenään. Perheen vanhin, Aisha menetti Isisille seitsemän poikaansa ja miehensä ja nämä naiset ovat poikien vaimoja ja muita sukulaisia.

Yksi uusista, minulle vielä tuntematon nainen on neljän lapsen äiti, 27-vuotiasVian, ja hänellä on todella järkyttävä melkein neli-vuotinen Isis-menneisyys

Olen ystäväni ja tulkkini kanssa Khanken jesidileirillä.. Vian antaa ymmärtää, että hän haluaa puhua kanssani ja vedän  hänet eroon muista naisista ja menemme hänen telttansa ulkopuolelle, jonne saamme naistemme ainoa tuolit, punaisen muovisen ja puisen pienen jakkaran, kuin muinaisen suomalaisen lypsytuolin.

Vian alkaa kertoa. Hienoinen tuuli heiluttaa mustaa ohutta huivia, minkä tarkoitus on suojella  hiuksia ja jonka taakse hän voi itsekin piiloutua. Vian ei  juuri kohota silmiään sylistään. Hän puhuu hiljaisella äänellä ja nieleskelee välillä. Joskus, kertomuksen pahimmissa kohdissa, kun hänen silmänsä kostuvat  kyynelistä ja puhe takeltelee,  tartun hänen käteensä ja olemme molemmat hetken hiljaa. Tuskallista kerrottavaa, mutta myös vaikea kuunnella, mutta hän haluaa kertoa. - Tekee hyvää puhua tästä, hän sanoo. Leirillä kukaan ei halua kuunnella, kaikilla on omat pahat muistonsa.

Kun Isis hyökkäsi kylään, sen soturit tekivät kuten kaikkialla, he haetuttivat ihmiset koululle, puhelimet ja muut arvoesineet kerättiin, miehet erotettiin naisista  eikä miesten kohtalosta ole sen jälkeen kuultu mitään. Jatkuvasti löydetyistä joukkohaudoista odotetaan löytyvän tämänkin kylän jäsenten jäämistöä DNA-kokeiden avulla.
Kauniit naiset ja naimattomat vietiin Tel Afarin kylään. Nämä toiset, joihin raskaana oleva Viankin kuului, vietiin lähellä Mosulia olevaan Badushin pikkukaupunkiin.
 Badush on surullisen kuuluisa siitä, että kesäkuussa 2014, juuri ennen kuin Isis valloitti Mosulin, se hyökkäsi Badushin vankilaan, tappoi kaikki 670  shiia-muslimia sekä 39 intialaista rakennustyöläistä. Sunni-muslimivangit päätyivät todennäköisesti Isisin joukkoihin.  Ammuttujen joukkohauta löydettiin puolitoista vuotta myöhemmin.
Sinne samaan vankilaan vietiin nyt Vian ja satoja muita jesidinaisia. Siellä Vian synnytti neljännen lapsensa tätinsä avulla, piilossa, kylpyhuoneessa. Isis ei saanut tietää mitään lapsen syntymästä, sillä Vian oli kuullut tarpeeksi järkyttäviä tarinoita lasten katoamisista ja kuinka vastasyntyneitä heitettiin seinään, hukutettiin tai ammuttiin.
Jonkin aikaa synnytyksen jälkeen heidät vietiin taas takaisin Tel Afariin ja Vianin kiertokulku paikasta toiseen alkoi. Raqqassa, Syyriassa alkoi naisten ja tyttöjen myynti  ja sitä  kesti Vianin kohdalla 15 päivää. Hänet osti sikäläisen Isis-joukon päällikkö kuuden muun tytön kanssa. Hän sai pitää lapsensa ja todennäköisesti juuri synnyttäneenä hän säästyi ensihätään raiskauksilta.
 - Sinua en raiskaa, hän sanoi, mutta saat palvella kolmea vaimoani.
Vian joutui seuraamaan muiden kuuden tytön raiskauksia  itkuja ja kärsimyksiä joka yö, ei vain päällikön vaan muidenkin taholta.
Päällikkö ja hänen kolme vaimoaan olivat hirviöitä Vianille ja hänen lapsilleen. Heitä lyötiin ja potkittiin, kutsuttiin eläimiksi ja sanottiin ettei heillä ollut mitään arvoa elämässä jesideinä.Vianin pienet lapset pelkäsivät ja yrittivät kulkea näkymättöminä pitkin seiniä. Pahat unet herättävät heidät nykyisinkin usein ja he herättävät Vianin itkullaan.  Kun Isisien autojen näköinen ajopeli lähestyy heitä, he karkaavat kauhuissaan.
Eräänä yönä, kun muslimijoukko meni moskeijaan, Vian päätti karata lapsineen lähellä olevan muslimiperheen luo. He olivat olleet hänelle joskus ystävällisempiä kuin muuta ja hän kuvitteli heidän auttavan häntä, mutta perhe ilmoittikin päällikölle ja tämä haki heidät takaisin. Rangaistukseksi häneltä otettiin kaksi lasta pois ja hän sai 70 raipaniskua, joista jäi elinikäiset jäljet. Sähköiskut rintoihin ja muualle ruumiiseen olivat vielä pahempia. Hänen vielä pienet poikansa joutuivat lentokentälle Isis-taistelijoiden riveihin, jossa heitä opetettiin ampumaan ja tappamaan. Vauva oli sairas.
 Hänet myytiin libyalaiselle, joka raiskasi hänet ensimmäisenä kahdenkeskeisenä hetkenä ja joka päivä monta kertaa sen jälkeen. Mies  otti ns. vaimokseen myös toisen jesidityötön, mutta erosi tästä jo kolmen viikon kuluttua ja myi tytön edelleen.
Hän oli  uupunut surusta, heikosta ruuasta, jatkuvista löynneistä ja pahoinpitelyistä ja huumeista.  Hänen lapsensa oli viety, hänellä oli sairas vauva ja tytär, josta hän ei itse saanut huolehtia. Tyttöäkin oltiin viemässä jo muualle. Vian yritti itsemurhaa. Sen seurauksena Libyalainen heltyi ja haki hänen poikansa takaisin. He muuttivat Syyrian Deir e-Zor'in kaupunkiin  vuodeksi. Liittoutuneitten ilmavoimat alkoivat pommittaa Isis-aluetta jossa he asuivat ja he muuttivat keskustaaan. Koska Vian ei suostunut vapaaehtoisesti miehen eläimelliseen seksiin, antoi mies hänelle aina pistoksen, mikä huumasi Vianin ja mies saattoi antautua vapaasti leikkeihinsä. Useita kuukausia myöhemmin Libyalainen meni Aleppoon taistelemaan ja jätti Vianin jonnekin suureen hyvin vartioituun rakennukseen useiden muiden jesidivankien kanssa. Taloa pommitettiin ja Vian ja yksi hänen lapsistaan haavoittui pommien sirpaleista. Mies tuli takaisin ja vei heidät jonnekin saamaan hoitoa, ja osti kaksi nuorta jesidityttöä ystävilleen lahjaksi. He muuttivat kaikki samaan taloon. Vian yritti karata, monta kertaa, mutta aina hänet palautettiin lapsineen ja rangaistukset kovenivat. Häntä vahdittiin erikoisesti. Yksi jesidivaimoista oli raskaana ja kun tuli synnytyksen aika, Vian joutui hänen kanssaan sairaalaan tulkiksi, sillä hän osasi arabiaa. Sillä välin heidän tätäkin asuintaloansa   pommitettiin ja hänen sama pieni poikansa sai jälleen osuman. Moni kuoli, mutta Vian ei tiedä kuinka moni ja oliko joukossa jesidityttöjäkin. Jälleen vaihdettiin asumaan jonnekin, jossa poika sai pikaista hoitoa.Sekä Vianin etä juuri synnyttäneen jesiditytön mies menivät Mosuliin taistelemaan ja hänen veljensä jäi vahtimaan naisia lapsineen. Pommit sinkoilivat täälläkin, mutta heidän talonsa säästyi tällä kertaa. Silti he muuttivat taas. Vuoden kuluttua miehet palasivat Mosulista. Vianin mies vei heidät jonnekin, missä oli paljon taistelijoita, paljon jesidinaisia ja siellä Vian koki kauheimmat hetkensä.
Hän vaikenee ja huomaan, että hänen on vaikea puhua. Sanon, että voimme lopettaa, jollei hän jaksa, pääasia, että hän on nyt täällä ja turvassa.
Mutta Vian jatkaa;
-Voisin puhua viikon yhteen menoon. Olisi niin paljon kertomista. . Sitten hän on taas hiljaa.
Kaikkein pahinta oli, että kymmenet miehet raiskasivat silmieni  edessä 8-vuotiasta lasta  , yhä uudelleen ja uudelleen   - Nauroivat, - nyt on sinun vuorosi, mukavan ahdas, anna mennä vain, älä välitä, sidotaan sen kädet ja jalat…
Vian vetää huivia kasvojensa eteen. Tyttö huusi ja huusi, kunnes yhtäkkiä oli hiljaa. En tiedä mitä hänelle tapahtui. Hänet vietiin pois. 
Uusi joukko miehiä tuli ja he vetivät joukosta 60-vuotiaan naisen. …...Raiskasivat, moni. Hän huusi ensin, sitten vaikeni. Silloin minut haettiin pois. 

Jonkun ajan kuluttua paikalle tuli jesidityttö Kochon kylästä.. Hänet oli myyty 50 kertaa. Voin vain kuvitella mitä kaikkea hänelle oli tapahtunut.

Kaikki miehet joutuivat taisteluihin ja me, sekä Isisien muslimivaimot ja me jesidinaiset jäimme yksin. Vartioita oli vähän ja meidän oli helppo karata. Lähdimme kaikki. Isis-vaimot menivät omille teilleen, me jesidit lapsinemme suuntasimme Turkkiin. Pääsimme piiloon jonnekin autotalliin, josta PKK-sotilaat löysivät meidät ja veivät meidät Afriniin, josta pääsimme helposti Irakiin ja minä tänne leirille. Kochon tytöllä ei ollut enää ketään sukulaisia elossa ja hän on nyt jollain muulla leirillä.

Vian vaikenee ja olemme kauan hiljaa. Kysyn sitten, saanko kertoa hänen tarinansa.
-On hyvä, jos maailma tietää, mitä meille on tapahtunut, hän sanoo.

Tämä on vain yksi tuhansista jesidityttöjen ja -naisten  samanlaisista kohtaloista.

Uutisten herättämiä (kerettiläisiä) ajatuksia ja kysymyksiä

Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan istun lempituoliini katsoakseni taas päiväuutisia, Sveitsin, Saksan, BBCn ja CCNn. Siihen menee pari tuntia, mutta haluan nähdä miten maailma tänään makaa.  Olin kauan poissa ja katselin vain Irakin tapahtumia.
- Kyljellään, selällään, avuttomana se yhä makaa, aina vain väärässä asennossa.  

Maailma kiehuu ja kuohuu Irakia, ISISiä ja Syyriaa. Ennen kaikkea Syyriaa, Aleppoa.
USAn vaalit ja Trumpin ällistyttävän voiton mielipiteet ja analysointi alkavat olla ohi.
Olisin kuunnellut niitäkin mieluummin kuin näitä sotauutisia.

Aleppo, minun kaunis Alepponi, jossa kristitty armenialainen  Kaspon klaani oli vuosien varrella  tukeni ja turvani, on tänään  raunioina.  Heidän palatsimaisen kotinsa patiossa istuin jasmiinipensaan alla nuuhkien sen tuoksua, kuunnellen perheen tarinaa suvun paosta Mardinista, nykyisestä Turkista armenialaisten kansanmrhan aikana.

Söin herkkuja, joita Maria laittoi, opettelin arabialaisia tansseja heidän olohuoneessaan, kävin Libanonin sotatantereelta palattuani pesemässä itseni Marian kanssa vanhassa ja kauniissa hamamissa- onkohan sekin joutunut pommien uhriksi?
Kaspot pääsivät pakoon Kanadaan ennen ISISin tuloa, mutta niin moni jäi. Tuskin vapaaehtoisesti.

Googlen kuva, mutta tällaista siellä oli, tosin ilman miehiä ja paljon höyryisempää. lol.

Saisipa tietää miten asiat ovat 100 vuoden kuluttua. Tai 500 vuoden. En haluaisi herätä katsomaan, sillä epäilen, että mikään ei olisi paremmin.
Ihminen ei muutu.
Sotatanner  on ehkä muuttanut muualle ja kaupunkeja rikotaan toisissa paikoissa, rakennetaan jälleen ja hajotetaan taas. Viholliskuvia syntyy aina ihmisten mielessä ja viholliset ja heidän aatteensa täytyy tuhota oman kutsumuksen ja mielikuvan mukaan. Sellainen on tämänpäivän ihminen. Ollut aina. Vai onko? Mikä tekee toisista hyviä ja toisista tahallaan pahoja?

Onko yhden ihmisen elämä  liian lyhyt siihen, että hän ehtisi oppia mitään oleellista, muuta kuin vähän matematiikkaa, kieliä ja kouluaineita? 
Historiasta emme ole ottaneet oppia. Siinähän emme ole olleet mukana.   Entä riittäisikö 1000 vuoden elämä ja kokemus näyttämään mikä on elämässä todellista,  hyvää ja oikein? Vai mikä se elämän todellisuus oikein on?   Oma hyvinvointi muista välittämättä? Joku muinaisten ihmisten kirjoittama kirja siitä miten silloin kuviteltiin elämän kuuluvan olla?
Olisiko meistä tullut toisenlaisia, jos olisimme saaneet Metusalemin ja Nooan elinvuosien pituudent?
Mutta  eivät oppineet Nooankaan pelastamien ihmisten jälkeläiset yhtään mitään. Sodat ja pahuus jatkuivat välittömästi.
(Jesidit muuten ovat sitä mieltä, että Nooan arkki käväisi heidän vuorellaan Laleshissa, missä arkkiin tuli reikä ja arkkilaiset olivat vaarassa, mutta iso musta käärme luikerteli reikään ja pelasti siten ihmiskunnan. Siitä lähtien he kunnioittavat isoa mustaa käärmettä)

Entä Vanhan Testamentin jumala, joka kehoitti tuhoamaan erinäisiä kansoja, jotka olivat toisten kansojen kiusana? Oliko hän eri jumala kuin se, joka oli rakkaudesta, anteeksiannosta ja hyvydestä puhuvan Jeesuksen isä?  
Millainen on tämä nykyinen jumala, joka ei välitä lasten itkusta, ei sotilaiden urheudesta tai leskien surusta?  Kostaako hän sitten nämä pahuudet vasta kolmannessa tai neljännessä polvessa ja itse pahantekijät pääsevät kuin koira veräjästä? Entä palkinto hyvyydestä? Vastako sitten hyvyys palkitaan kun noustaan sinne taivaisiin,  Tämä teoriahan  suorastaan usuttaa ihmisiä yrittämään onneaan itseään hyödyttävään rikollisuuteen, viis siitä mitä kolmas ja neljäs polvi kokee , jos rangaistusta ei kerran ole tulossa, mikäli onnistuu livahtamaan maallisten oikeudenkäyntien sivu.

Historia on voittajien kirjoittamaa. Hävinneet ovat aina/useimmiten olleet väärässä ja niitä pahoja.
Jos siis pystyisimme kurkistamaan muutaman sadan vuoden päästä sikäläiseen aikaan, näkisimmekö Assadin pelastaneen Syyrian ketkujen kansalaistensa käsistä.......näkisimmekö Erdoganin joutuneen epäsuosioon ja  vallankaappauksen uhriksi, vai näkisimmekö hänen perustaneen uuden
suurvallan ja nielaisseen Euroopan?  ISISiä tuskin enää muistaa, mutta entä heidän jälkiään ja heistä muovautuneita jälkiryhmiä?

Huh....onneksi emme tule tietämään. Nyt vain katsellaan sormi suussa uutisia eikä ymmärretä maailmaa.

6- ja 7-vuotiaat Chomana ja Raid ovat juuri päässeet pois ISISin orjuudesta

Tänään pieni Chomana oli puettu prinsessaksi. sillä tänään tuli vieraita, potentiaalisia auttajia, jotka halusivat tavata sievää Chomanaa ja hänen iloista velikultaansa Raidia.

Ja he ja heidän tarinansa sai näiden vierailijoiden silmät kyyneliin ja sydämen sulamaan. 

Kylä, josta he ja heidän 11-henkinen perheensä joutui lähtemään elokuun 1. päivänä 2014, kun tiedettiin ISISin olevan lähellä,  sijaitsi Sinjar-vuorten eteläosassa.  Heillä ei ollut autoa ja äiti, isä, 8 lasta ja isoäiti lähtivät   kävellen etsimään pakotietä turvaan vuorten toiselle puolelle.

Matkalla heitä seurasivat ISISin pommit, jotka haavoittivat äitiä ja 8-vuotiasta poikaa ja koska matkan jatkaminen siitä johtuen oli hidasta, olivat he helppo saalis ISISille. Perheenjäsenet erotettiin heti toisistaan. Isän ja isoäidin epäillään tulleen ammutuiksi. Äitikin  erotettiin lapsista ja kaikki vietiin kuka minnekin.

 

ISIS julkaisee omaa salaista nettisivuaan myytävinä olevistä jesideistä.
Joillakin ISISin toimia tarkkailevilla on sivuille omat tiensä ja sitä kautta Chomanan ja Raidin kaukaiset sukulaiset saivat tietää, että 6-vuotias Chomana ja 7-vuotias Raid olivat myytävinä hintaan 12 800 ja 11 000 dinaria. (10 000 dinaria on vähän yli 7000 US$)

Sukulaiset Kabertuon pakolaisleirillä, kuusilapsisen perheen isä Hassan ja hänen kuppikuntansa myivät perheen vähäistä jäljellä olevaa  (vaimon ja siskojen koruja jne.) omaisuutta, lainasivat loput ja ostivat lapset vapaaksi kaksivuotisesta vankeudesta.

Kun lapset tulivat, he eivät enää puhuneet kurdia, vaan jostakin tuntemattomasta arabialaisesta murteesta oli tullut heidän kielensä. He olivat villejä ja häiriintyneitä ja heidän nälkänsä oli loputon..

He olivat joutuneet eri ISIS-jäsenten perheisiin.Tarkempaa heidän olosuhteistaan ei tiedetä. On kuitenkin todettu että Chomanalle oli syötetty kasvohormoneja, joka saisivat hänet pian kasvamaan vahvaksi naiseksi. Todennäköisesti häntä ei oltu vielä raiskattu, mutta hänellä oli muuten leikitty, mikä kävi ilmi hänen kielenkäytöstään.  Nälkä oli ollut molempien viimeaikainen seuralainen  lyöntien ja ilkeiden puheiden lisäksi. Choman oli kertonut tullessaan, että oli saanut puoli leipää ja tomaatin päivässä syödäkseen.

Lasten häiriintynyt käytös, tuloksena ties minkälaisesta kohtelusta kaksivuotisen vankeuden aikana, on alkanut vähitellen tasaantua, kiitos sekä Hassanin perheen rakkauden ja kärsivällisyyden sekä koulun opettajien.

He ovat alkaneet taas puhua kurdia , he eivät ahmi enää  ruokaansa eivätkä  lyö kavereitaan, mutta heidän mielentilansa vaatii vielä paljon rakkautta ja psykologista ohjausta, jota viimeksi mainittua leirillä on vaikea saada.

Istuessamme teltan seinämien matoilla tarkkailemme lapsia. Välillä Raid istuu hiljaa, huojuttaa itseään kädet sylissä, silmät jossakin kaukaisuudessa. Jokin ajan kuluttua hän huomaa,  että otamme kameran käteen, hän hymyilee ja näyttää voitonmerkkiä. Mieliala vaihtuu, hän on taas paikalla, nousee ylös, kiipeää Hassan-isän syliin ja lehahtaa siitä samantien ulos leikkimään.  

Chomana tutkii Hassanin lasten koulukirjoja, tekee vihkoihin omia merkkejään, tuntuu haluavan tietää niistä enemmän ja käy hänkin välillä Hassanin tai hänen sukulaistensa sylissä.

Äskettäin on noille ISISin sivuille ilmestynyt myös sen 8-vuotiaan ISISin pommeista haavoittuneen veljen myynti-ilmoitus ja Hassan kerää taas rahaa ostaakseen hänetkin vapaaksi. Lapsen hinta on 10 000 dinaria.Valtava rahasumma suuren perheen isälle, jolla ei ole mitään tuloja, joka asuu pakolaisleirin teltassa omaisuutensa menettäneenä ja YKn ja joidenkin hyväntekeväisyysjärjestöjen avustusten turvin. 

 Pienen pojan voinnista ja pommituksessa saaduista vammoista ei tiedetä mitään, mutta Hassanin sydän on suuri, lapset ovat sukulaisia ja avuttomia pieniä, joilla ei ole ketään muitakaan läheisiä. 

Kun hyvästelemme ja Raili nostaa lapset yksi kerrallaan syliinsä ja pyörittää heitä ympäriinsä, ilo loistaa heidän silmistään ja he kirkuvat onnesta. Tälläiset hetket eivät olleet mahdollisia heidän ISIS-aikaisessa elämässään, joka toi heille niin monenlaista pahaa, vanhempien ja sisarusten menetyksen ja monia sielullisia vammoja. Heidän uusikaan elämänsä ei ole helppoa talveen valmistautuvassa teltassa, jossa puute kaikesta huutaa joka nurkassa. 

 . 

.

Ashti ja Ashtin veli

Ashtiin törmäsin, kun etsin epätoivoisesti ravintolaa, jossa saisin paistettuja munia aamiaiseksi. Vaikka kuinka yritin selittää useissa paikoissa, piirtää ja kotkottaa, ei tajuttu, että halusin munia. Aamiainenhan on täällä oikeastaan erilaisten keittojen aikaa. Lopuksi astelin, jo melkoisen kyllästyneenä ja valmiina vaikka minkälaiseen lampaanaivokeittoon,  punasävyiseen ravintolaan, jossa ovella jo sanottiin iloisesti että Good morning. Ja sen jälkeen söinkin aika usein Ashtin ravintolassa - vaikkei se oikeasti hänen ole - aamiaiseni, jonkinlainen pitsan tapainen leipä eri koristuksilla, mutta paistettu muna siinä päällä Ja meistä tuli sen verran  kavereita, että Ashti kertoi lapsuudestaan amerikkalaisten sotilaiden apurina Dohukissa ja näytti valokuvaa, jossa pieni hento poika seisoo totisena topakan jenkkisoturin vierellä.. Tätä soturia hän kuljetteli pitkin basaareja, toimitti juoksupojan asioita ja oppi hyvin englantia. Amerikkalaiset häipyivät aikoinaan, mutta Ashtin kielitaito jäi ja siitä olen minäkin hyvin kiitollinen, sillä siten saan aina helposti aamiaiskananmunani ja ystävällistä neuvontaa muissakin asioissa. Ashti on kaikin puolin herrasmies ja todellinen aarre kurdia osaamattomalle.

Sillä välin, kun olin itse taas poissa maasta, tuli ystäväni Raili Irlannista tilalleni Ashtin aamiaisvieraaksi. Ravintolaan oli dfpoissaollessani ilmestynyt töihin Ashtin  velikin, joka kertoi Railille suunnittelevansa muuttavansa Ruotsiin. Ensin siis hieman rahaa säästöön, sitten Turkin Izmiriin ja sieltä kumiveneellä Kreikkaan jne.

Raili tuntee yhtä hyvin kaikki nuo surulliset myrskykuolemat huterissa  veneissä  kuten me kaikki muutkin, kuin myös sen, millaista pakolaisen elämä Euroopassa todella on, ja senkin, että Irakin kurdeilla, joilla ei ole mitään todellista todistettavaa hätää, saavat jonkin ajan kuluttua palata kotiinsa häntä koipien välissä. Raili puhui ja varoitti, mutta kun minä jonkin ajan kuluttua taas saavuin aamiaiselleni, oli veli yhä lähdössä.
Tähän lähtijoiden joukkoon ilmestyi myös kananmunanpaistajani, syyrialainen J, joka halusi Sveitsiin, koska minä varmaan pystyisin sen helposti järjestämään. Eihän siihen tarvittu kuin viisumi ja hän tulisi ja eläisi elämänsä onnellisena siellä. Tai kun minä en kerran  pystyisi hänen elämäänsä järjestämään, hän voisi lähteä Ashtin mukana Ruotsiin.

Taholtani seurasi  Railin tapaan monenlaisten selitysten ja varoitusten vyöry. Vasta kun kerroin perheestä, jonka ystävät hukkuivat mereen tai  onnettomista maahanmuuttajista, jotka eivät saaneet tehdä työtä, asuivat kerrossängyissä parakeissa ja joiden läsnäoloa ihmiset useimmissa maissa eivät edes hyväksysi he alkoivat miettiä uudelleen.  Pelottelin ja selittelin monta aamullista ja monen kananmunan verran, mutta lopulta  eräänä aamuna Ashti kertoi, että pojat olivat luopuneet ajatuksestaan. En tiedä syyrialaisen J:n todellisia mahdollisuuksia, Ehkä hänellä niitä olisikin, mutta Ashtin veljen onnistuminen saada  pakolaisen status Ruotsissa vaikuttaa epätodennäköiseltä. Hänellä ei ole mitään vaaraa uhkaamassa Kurdistanissa.  Nämä seikkailunhaluiset mukavat nuoret miehet, vaikka heidän halunsa parempaan elintasoon onkin ymmärrettävää, vievät vain paikan todellista uhkaa kärsiviltä, kuolemaa paossa olevilta ihmisiltä.

Tunnetaan Railin kanssa nyt hiukan pientä ylpeyttä. Ainakin Ashtin veli jää rakentamaan uutta, ISISin jälkeistä Kurdistania, eikä ryhdy turhiin seikkailuihin. J:n   matka Syyrian Aleposta Irakin Dohukiin ehkä jatkuu jonnekin muualle. Mutta sekin on taas toinen tarina.

Alia, tyttö, joka karkasi ISISiltä

Olen istunut kolmena iltana Alian perheen betonilattialla ja kuunnellut hänen tarinaansa ISIS-sotilaiden seksiorjana. Olemme itkeneet yhdessä, mutta myös nauraneetkin, sillä Alia on tyttö, jolla on itku ja nauru yhtä herkässä. Kodin perintöön on aina kuulunut ilo ja huumori ja sen näkee edelleen kun istutaan yhdessä.
Kun tapasin hänet ensimmäisen kerran vuosi sitten, hän oli vasta äskettäin pelastunut ISISin kynsistä,. Olin jo silloin hämmästynyt kun totesin,kuinka vitsit… ja iloinen puheensorina täyttivät vähän väliä huoneen.
- En voi elää, jos koko ajan vain muistelisin aikaa, jolloin mieluummin olisin ollut kuollut, hän sanoo, mutta nauran sydän veressä.
Alia on yksi noista ISISltä pelastuneista jesiditytöistä, joista tuhannelle Saksa myönsi turvapaikan ja apua.

Nyt hän on vain käymässä Kurdistanissa. Koko perheelle on myönnetty turvapaikka Saksassa, mutta sinne lähtivät Alian lisäksi äiti, 5-vuotias pikkusisko ja veli. Vanhin sisaruksista jäi pieneen kristittyjen asuttamaan kylään, josta perhe oli saanut väliaikaisen asuinpaikan. Isosisko Hanifa ei voinut lähteä Saksaan, sillä kolme sisarta on edelleen ISISin vankeina, nuorin heistä 10-vuotias, ja Hanifa haluaa odottaa heidän paluutaan.
Saksassa Alian perheelle on annettu käyttöön asunto jossain maalla, kaukana kaikesta. Alia ei halua olla kiittämätön, mutta siellä he tuntevat kieltä puhumattomana olevansa täysin eristyksissä, juna- ja pitkien bussimatkojen päässä kaupoista tai muista kurdiperheistä. Kurdistaniinkaan hän ei halua palata, sillä tämä maa on täynnä pahoja muistoja ja pelkoa nurkissa väijyvistä peikoista. Alia aikoo opetella saksankielen, tottakai, mutta ensin hänen on annettu totutella elämiseen uudessa ympäristössä. Kielikurssit tulevat kuvaan myöhemmin.
Vasta sitten voi uusi elämä alkaa, hän sanoo, kun hänen kolme sisarustaan ovat palanneet sieltä jostakin, kun koko perhe on taas yhdessä, isää lukuunottamatta, joka kuoli sillä välin kun Alia oli vankina.
Suurin suru perheessä on edelleen pienimmän siskon tähden, miten hän on selvinnyt nämä vuodet.. Miten miehet ovat kohdelleet 10-vuotiasta ja miten rikki hänen elämänsä kaikesta koetusta onkaan...
Nyt vain eletään päivää, öisin likaiset ja ilkeästi nauravat miehet hyökkäävät piiloistaan ja kiusaavat...Öisin kuuluvat myös sisarten ja muiden yhä siellä olevien itkut ja apua pyytävät huudot.  Öisin he ovat joskus myös kaikki yhdessä niin kuin ennen ja juoksevat nauraen pitkin Sinjarin kotipihaa. Näistä unista herääminen on pahinta.

Kylä toisensa jälkeen vapautuu ISISiltä. Peshmergat lähenevät päivä päivältä Mosulin kaupunkia

  

Ensimmmäisenä Faziliyan eilen ISISiltä vapautetusta kylästä tuotiin pakolaisten vastaanottokeskukseen vanha, melkein kuuro ja melkein sokea mies, joka ei oikein tiennyt missä mennään. Kun peshmergat auttoivat hänet autosta hän ei tajunnut olevansa ystävien luona. Pehmerga on paha, Eläköön daesh (ISIS), olivat hänen vaitonaiset sanansa. Sitä hänelle oli opetettu viimeiset kaksi vuotta ja sitä hän luuli nytkin joutuvansa hokemaan. Tajushihan hän lopulta, että ei ollut enää mitään pakkohokemia, ei ollut ISISiä eikä pelkoa. Hän ja hänen kylänsä oli vapaa ja sen jälkeen, kun kylä olisi tarkastettu miinoista ja muista sen nyt jättäneistä kauhuvaltiaista, hän voisi palata kotiinsa.

Sitten saapuivat seuraavat paenneet. Jotkut tulivat traktoreillaan, kun muuta ei ollut. Kulkuvälineet jäävät  tänne Zilkaniin siihen asti kunnes heidän asiansa on selvitetty.. 

Rekiströinnin ja terveydentilan tarkastuksen jälkeen he saivat kukin paketin täynnä herkkuja ja ruokaa ensi nälkään. He olivat ajaneet pitkän matkan epätietoisuudessa ja epämukavissa välineissä ja kuka tietää milloin he olivat saaneet viimeksi syödäkseen, ja nytkin oli edessä vielä bussikuljetus leirille, josta oli tuleva heidän väliaikainen kotinsa. Näillä pakolaisilla on sikäli onnea, että Faziliyan kylä on kohtalaisen hyvässä kunnossa ja he saattavat palata sinne pian.

Miehet ja naiset jaettiin eri telttoihin, mikä oli luonnollista kyläläisten traditioiden keskuudessa. He olivat eläneet omaa maalaiselämäänsä, kylväneet peltojaan ja hoitaneet kotieläimiään. Lapset olivat käyneet koulua siihen asti kunnes ISIS tuli ja korvasi koulut koraanin opiskelulla.

Miehet kertoivat yöllisistä kotitarkastuksista, jatkuvista shikaaneista ja ilkeyksistä kyläläisiä kohtaan.

Lampaat olivat yksi kylän tärkeimmistä elinkeinoista ja lampaat he olivat ottaneet mukaansa ja kysyessäni, missä ne nyt olivat, sain vastaukseksi että matkalla. Jäi epäselväksi miten. Niitä tulisi satoja ja ne joutuisivat jonnekin valtion maille odottelemaan kotiinpääsyä. Tietenkään niitä ei voinut jättää oman onnensa nojaan, ne olivat heidän elinkeinonsa ja rikkautensa. Myös muutama lava viljaa oli lastattu mukaan ja sekin jäisi odottamaan  täällä heidän kotiinpaluutaan. Toivottavasti odottaisi.

Vastaanottokeskukseen kirjattiin tänä iltana 49 lasta, 22 naista ja 12 miestä. Osa miehistä on peshmergoina jossain, vapauttamassa muita kyliä ja kaikkien hartain toive on että he palaavat terveinä omiensa luo kun ISIS on ajettu tiehensä tai  päässyt paratiisiinsa 

Pienia ajatuksia Kurdistanissa

Eilen Majid otti minut mukaansa jakamaan Bagdadista tulevaa pakolaisapua kerosiinin muodossa-
Vuorilla jossain on satanut jo lunta ja ilmat muuttuvat nopeasti. Dawodia leiri on ylhäällä vuoristossa, pienen kristillisen kylän kupeessa. Siitä leiri on saanut nimensä.
Hyvin toimivan tuntuinen leiri, jota nuori tomera Clara johtaa. Siisti ja järjestetty kotialue Sinjarin jesidipakolaisille ja kristityille ISISin valtaamilta alueilta.

Leiriläiset olivat vierittäneet suuret tynnyrinsä siistiin ainakin sata metriä pitkään jonoon. Lapset hyppivät niiden päällä ja valvoivat omiaan. Leirillä oli melkein juhlan tuntua. Televisiotakin odoteltiin. Ja olinhan paikalla minäkin, ulkolainen, jonka pyörimistä tynnyreiden seassa oli myös kiva seurata.

 

270 tynnyriä oli melkein sadan metrin pituisessa jonossa odottamassa täyttämistä tänään ja lisää oli tulossa seuraavina päivinä.
741perheen talven lämmitys.

Pienet tytöt vartioivat perheittensä tynnyreitä 

Eräs hetki pysäytti minut touhuissani. Muuan vanha jesidimies oli seurannut kulkemistani jonkin aikaa. Sitten hän pysähtyi, kyykistyi jonnekin tynnyreitten eteen ja veti Sinjar-vuorten kuuluisat tupakka-ainekset pussistaan ja alkoi kääriä sätkää. Jotain tuossa tuokiossa sai minut hiljaiseksi.

Se sanoinkuvaamaton tunne, että tuo vanha mieskin oli joutunut jättämään isiensä maat ja omalla työllään tehdyt paikat ja koko entisen elämämsä, että hänkin oli kävellyt vuorten yli, ollut ainakin 10 päivää kuolemanpelossa, nälässä ja janossa ja todennäköisesti joutunut luopumaan joistain omaisistaankin matkan aikana ja nyt istui siinä, kotinsa ja omaisuutensa menettäneenä ja kääri jossakin myytävää kotivuorten sätkäpurua paperossiin, sai minut melkein itkemään. Kyykistyin hänen eteensä, tartuin hänen käteensä ja sen jälkeen   painoin oikean käteni sydämelleni ja sanoin: Jesidi. Hän ymmärsi eleen kuten olin sen tarkoittanutkin, että jesidit ovat lähellä sydäntäni. Erotin hymyn paksujen viiksien seasta, mutta näin myös kyyneleen tuuheiden kulmakarvojen alta. Se sanoi minulle: Niin täällä minä nyt istun, todennäköisesti kuolemaani asti.

Kuvia Kurdistanista

Setä Hussein

Ompelukonetta asennetaan ja ihmetellään

Tässä vain kuunnellaan kiltisti

Kaksoset kainalossani

Rikottua Sinjarin kaupunkia

Sinjar