Heinäkuinen matka Kurdistaniin.
Matka, jota olin suunnitellut jo viime maaliskuulle, pääsi toteutumaan vasta nyt.
Olisin halunnut jo aikaisemmin viedä Hadin perheelle niin monen vapaaehtoisen lahjoittamia varoja, kokea itse taas kerran Kurdistanin kaunein vuodenaika, kevät ja vuorten vihreät kyljet täynnä narsisseja ja kukkivia puita.
Sen sijaan pääsin sinne keskikesän helteisimpään aikaan, jolloin lämpömittari heilui päivisin 44-48 asteen välillä ja vuorten ja niittyjen vihreys oli muuttunut keltaiseksi kuivaksi heinäksi, jonka seasta jokunen vihreä pensas täplitti maisemaa siellä täällä.
Kävelyt piti unohtaa. Äkkiä autoon ja autosta viilennettyihin huoneisiin tai telttoihin, joissa tuulettimien ja ilmastolaitteiden pörinä oli ikuinen seuralainen.
Yksi ensimmäisistä asioistani oli tietysti Hadin perheen tapaaminen.
Kun menimme sinne yllättäen, vanha ystäväni ja tulkkini Jemal jo parin kymmenen vuoden takaa ja minä, löysimme vain pienimmät lapset kotosalla. Hadi ja vanhimmat tytöt olivat kuka missäkin ja sovittiin uudelleen seuraavan päivän tapaamisesta.
Olimme miettineet jo valmiiksi rahojen käyttöä Jemalin ja Hadin keskustellessa asiasta keskenään ennen tuloani.
Oli osoittautunut, että vaikka suunnitelmissa oli ollut kummien rahoilla auttaa heidät pois leiriltä ulos itsenäiseen elämään, he eivät olleet siihen vielä valmiita. Lapset, joilla ei enää ollut omia vanhempia olivat jollain tavalla sopeutuneet leirin turvalliselta tuntuvaan, järjestettyyn ilmapiiriin. Naapureina heillä oli tuhansia saman kohtalon sinne heittämiä, saman uskonnon ja käytöstavat omaavia ihmisiä.
Kun tulimme uudelleen paikalle seuraavana aamuna, Hadi ei ollut edelleenkään paikalla, mutta teltassa oli vanhempi mies, joka osoittautui heidän omaksi sedäkseen, 10 lapsen isäksi Husseiniksi, hänkin samalla leirillä.
Häneltä saimme tietää, mitä Hadille kuului.
Hadi oli mennyt 16-vuotiaana naimisiin, kuten niin monet jesidit Sinjarin kaukaisissa pikkukylissä. Avioliitto oli epäonnistunut ja vaikea ja vähää ennen ensimmäistä käyntiäni heidän luonaan, (en saanut sitä silloin vielä tietää) oli tyttö kiivastunut jostakin ja lukkiutunut pieneen teltan ulkopuolella olevaan keittiöön jossa yritti polttaa itsensä. Hadi oli rikkonut ikkunan katon rajassa, mahtunut tuskin siitä sisään ja pelastanut hänet sairaalaan.
Maassa on kuulemma sellainen tapa, että tutkimuksia varten aviomies - tosin nyt jo eronnut -, mutta osallinen kuitenkin tapahtumaan, joutuu kahdeksi kuukaudeksi ns. tutkintovankeuteen ja siellä Hadi nyt oli, etukäteen kuitenkin syyttömäksi todettuna.
Paikalle tuli tytön isäkin kertomaan, että syy tytön itsemurhayritykseen ei ollut Hadissa, vaan tytön omassa luonteessa eikä kukaan syytä Hadia mistään.
Tytön kasvot ovat pahoin palaneet ja hänelle on kerätty rahaa eri järjestöiltä ja jotakin
korjausleikkauksia on jo tehty. En nähnyt häntä.
Heidän tulevaisuuteensa oli siis uusi suunnitelma leirin sisällä.
He halusivat vielä jäädä leirille ja siellä heillä olisi mahdollisuus avata pieni vihannes- sekatavarakauppa, jonka tavara-hankintaa varten tarvittaisiin lava-auto. Kahdelle hengelle tilaa edessä ja lava, se riittäisi.
Hadille, joka osaa ajaa autoa, mutta ei omista ajolupaa, annettaisiin virallista ajokoulutusta ajokorttia varten ja palattuaan hän saisi ottaa ohjat kaupankäynnistä käsiinsä, mutta ei yksin. Leirin johto ja setä Hussein olisivat asiassa mukana.
Toivomuksena on, että ajan mittaan he itsenäistyvät kaupankäynnillä ja uskaltavat ajatella itsenäistä elämää leirin ulkopuolella.
Setä kertoi, että hänellä on pieni maatilkku jossain ISISiltä vapautetun Sinjarin rajalla, josta hän saisi vähän vihanneksia ja hän on valmis jakamaan niitä Hadin perheen kanssa. Hänen ongelmansa on vain se, että auto, joka hänellä oli käytössä ennenkuin ISIS hyökkäsi heidän kyläänsä, piti jättää erääseen rajakylään, Sinoniin, jossa se on odottanut häntä nyt kaksi vuotta. Ilman autoa hän ei pääse helposti maatilkulleen. Hän kävi katsomassa sen kuntoa jokin aika sitten ja näki, että siitä oli viety varaosia ja kaksi vuotta helteessä seisseet pyörät olivat myös mennyttä.
Pyysin setää ottamaan selvää, mitä auton korjaus ja leirille tuonti tulisi maksamaan ja voisiko sillä mahdollisesti hoitaa kauppa-asiat. Ei voisi, siihen ei mahtuisi vihanneskuormaa, joten siitä ei olisi mitään hyötyä tavaroiden kuljetuksessa. Sedän käynnit sen sijaan maatilkkuaan hoitamassa ovat hänen autonsa varassa, sillä sinne ei kulje busseja ja vain taksit tulisivat kysymykseen.
Isommat tytöt ovat innostuneet ompelemisesta ja koska leirillä opetetaan myös ompelukoneen käyttöä, hankimme heille oman ompelukoneen. Ehkäpä siinä olisi jollekin tytöistä jo oma ammattikin tulossa.
Nyt sitten vain odotellaan vielä kuukauden verran että Hadi pääsee kotiin ja asiat saadaan rullaamaan.
Sillä välin Jemal tarkkailee tilannetta ja vahtii kassakaapissaan Hadin perheelle tarkoitettuja rahoja.
Niistä tulee selvitys Kummikerho Hope for the Yezidis - sivulla.
Mikäli oma, tällä hetkellä vähän fragiili tilanteeni sallii, menen taas loka-marraskuussa katsomaan miten asiat sujuvat.
Matka, jota olin suunnitellut jo viime maaliskuulle, pääsi toteutumaan vasta nyt.
Olisin halunnut jo aikaisemmin viedä Hadin perheelle niin monen vapaaehtoisen lahjoittamia varoja, kokea itse taas kerran Kurdistanin kaunein vuodenaika, kevät ja vuorten vihreät kyljet täynnä narsisseja ja kukkivia puita.
Sen sijaan pääsin sinne keskikesän helteisimpään aikaan, jolloin lämpömittari heilui päivisin 44-48 asteen välillä ja vuorten ja niittyjen vihreys oli muuttunut keltaiseksi kuivaksi heinäksi, jonka seasta jokunen vihreä pensas täplitti maisemaa siellä täällä.
Kävelyt piti unohtaa. Äkkiä autoon ja autosta viilennettyihin huoneisiin tai telttoihin, joissa tuulettimien ja ilmastolaitteiden pörinä oli ikuinen seuralainen.
Yksi ensimmäisistä asioistani oli tietysti Hadin perheen tapaaminen.
Kun menimme sinne yllättäen, vanha ystäväni ja tulkkini Jemal jo parin kymmenen vuoden takaa ja minä, löysimme vain pienimmät lapset kotosalla. Hadi ja vanhimmat tytöt olivat kuka missäkin ja sovittiin uudelleen seuraavan päivän tapaamisesta.
Olimme miettineet jo valmiiksi rahojen käyttöä Jemalin ja Hadin keskustellessa asiasta keskenään ennen tuloani.
Oli osoittautunut, että vaikka suunnitelmissa oli ollut kummien rahoilla auttaa heidät pois leiriltä ulos itsenäiseen elämään, he eivät olleet siihen vielä valmiita. Lapset, joilla ei enää ollut omia vanhempia olivat jollain tavalla sopeutuneet leirin turvalliselta tuntuvaan, järjestettyyn ilmapiiriin. Naapureina heillä oli tuhansia saman kohtalon sinne heittämiä, saman uskonnon ja käytöstavat omaavia ihmisiä.
Kun tulimme uudelleen paikalle seuraavana aamuna, Hadi ei ollut edelleenkään paikalla, mutta teltassa oli vanhempi mies, joka osoittautui heidän omaksi sedäkseen, 10 lapsen isäksi Husseiniksi, hänkin samalla leirillä.
Häneltä saimme tietää, mitä Hadille kuului.
Hadi oli mennyt 16-vuotiaana naimisiin, kuten niin monet jesidit Sinjarin kaukaisissa pikkukylissä. Avioliitto oli epäonnistunut ja vaikea ja vähää ennen ensimmäistä käyntiäni heidän luonaan, (en saanut sitä silloin vielä tietää) oli tyttö kiivastunut jostakin ja lukkiutunut pieneen teltan ulkopuolella olevaan keittiöön jossa yritti polttaa itsensä. Hadi oli rikkonut ikkunan katon rajassa, mahtunut tuskin siitä sisään ja pelastanut hänet sairaalaan.
Maassa on kuulemma sellainen tapa, että tutkimuksia varten aviomies - tosin nyt jo eronnut -, mutta osallinen kuitenkin tapahtumaan, joutuu kahdeksi kuukaudeksi ns. tutkintovankeuteen ja siellä Hadi nyt oli, etukäteen kuitenkin syyttömäksi todettuna.
Paikalle tuli tytön isäkin kertomaan, että syy tytön itsemurhayritykseen ei ollut Hadissa, vaan tytön omassa luonteessa eikä kukaan syytä Hadia mistään.
Tytön kasvot ovat pahoin palaneet ja hänelle on kerätty rahaa eri järjestöiltä ja jotakin
korjausleikkauksia on jo tehty. En nähnyt häntä.
Heidän tulevaisuuteensa oli siis uusi suunnitelma leirin sisällä.
He halusivat vielä jäädä leirille ja siellä heillä olisi mahdollisuus avata pieni vihannes- sekatavarakauppa, jonka tavara-hankintaa varten tarvittaisiin lava-auto. Kahdelle hengelle tilaa edessä ja lava, se riittäisi.
Hadille, joka osaa ajaa autoa, mutta ei omista ajolupaa, annettaisiin virallista ajokoulutusta ajokorttia varten ja palattuaan hän saisi ottaa ohjat kaupankäynnistä käsiinsä, mutta ei yksin. Leirin johto ja setä Hussein olisivat asiassa mukana.
Toivomuksena on, että ajan mittaan he itsenäistyvät kaupankäynnillä ja uskaltavat ajatella itsenäistä elämää leirin ulkopuolella.
Setä kertoi, että hänellä on pieni maatilkku jossain ISISiltä vapautetun Sinjarin rajalla, josta hän saisi vähän vihanneksia ja hän on valmis jakamaan niitä Hadin perheen kanssa. Hänen ongelmansa on vain se, että auto, joka hänellä oli käytössä ennenkuin ISIS hyökkäsi heidän kyläänsä, piti jättää erääseen rajakylään, Sinoniin, jossa se on odottanut häntä nyt kaksi vuotta. Ilman autoa hän ei pääse helposti maatilkulleen. Hän kävi katsomassa sen kuntoa jokin aika sitten ja näki, että siitä oli viety varaosia ja kaksi vuotta helteessä seisseet pyörät olivat myös mennyttä.
Pyysin setää ottamaan selvää, mitä auton korjaus ja leirille tuonti tulisi maksamaan ja voisiko sillä mahdollisesti hoitaa kauppa-asiat. Ei voisi, siihen ei mahtuisi vihanneskuormaa, joten siitä ei olisi mitään hyötyä tavaroiden kuljetuksessa. Sedän käynnit sen sijaan maatilkkuaan hoitamassa ovat hänen autonsa varassa, sillä sinne ei kulje busseja ja vain taksit tulisivat kysymykseen.
Isommat tytöt ovat innostuneet ompelemisesta ja koska leirillä opetetaan myös ompelukoneen käyttöä, hankimme heille oman ompelukoneen. Ehkäpä siinä olisi jollekin tytöistä jo oma ammattikin tulossa.
Nyt sitten vain odotellaan vielä kuukauden verran että Hadi pääsee kotiin ja asiat saadaan rullaamaan.
Sillä välin Jemal tarkkailee tilannetta ja vahtii kassakaapissaan Hadin perheelle tarkoitettuja rahoja.
Niistä tulee selvitys Kummikerho Hope for the Yezidis - sivulla.
Mikäli oma, tällä hetkellä vähän fragiili tilanteeni sallii, menen taas loka-marraskuussa katsomaan miten asiat sujuvat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti