Capri versus Napoli

Huono verrata Capria ja vaikka Napolia keskenään.
Ei haittaa, vertaan kuitenkin.

Ympäristössäni ja vähän ympäristöäni etempänäkin  on ihmetelty, että olen antanut Caprille aikamoista tukkapöllyä, vaikka se kuuluu maailman kauneimpiin ja ihailluimpiin maisemiin.
No, ei niissä maisemissa mitään vikaa olekaan. Sieltä ylhäältä tohtorismies Munthen huvilan muureilta varsinkin on mitä huikeimmat paratiisinäkymät. Hän oli rakentanut talonsa kertoman mukaan  Tiberiuksen palatsin raunioille, joten keisarillinen maku hänelläkin.
Entäs ne upeat Augustuksen puutarhat - jotka kyllä tällä kertaa jäivät tutkimatta, mutta joiden arvelisin - kuvien perusteella kyllä kelpaa minullekin?

Se, mikä minua Caprissa häiritsi, oli se, että kaikki mihin menimme /minne meidät johdatettiin, ei oltu tehty caprilaisia varten, vaan meitä turisteja varten. Mikään ei tuntunut aidolta elämältä.
Hienot kaupat täynnä loistomuotia, kristalleja, viinejä, luksusesineitä, ei ollut tavalliselle Caprin kuolevaiselle. Capri on luksusturistien temmellyskenttä, joka kantaa kruununaan ylhäältä avautuvaa näkymää.
Kaipa se oli Tiberiuksen aikaan  samanlainen.  Hänenkin  kerrotaan hoveineen viettäneen siellä toisenlaista elämää kuin Caprin omat asukkaat.

Jos minulla olisi pappani miljoonat, joita hänelläkään ei ollut ja voisin ostaa valkoisen marmoritalon sitruunapuineen,  jajasmiinipensaineen ja suihkulähteineen Munthen naapurista ja viettää aikaani tuijotellen merelle, kaipa minäkin viihtyisin siellä, varsinkin, jos  olisi vielä oma purjevene ja kuljettaja viemään minua omaa tietäni minne haluaisin eikä tarvitsisi kulkea kymmenen tuhannen turistin seassa.
Mutta tavallisena turistina ilman niitä turisteilta suojaavia muureja en viihtyisi Caprilla kauankaan. Liikaa ympäriinsä haahuilevia ihmisiä kamerat käsissään, liian vähän aitoa caprilaista elämää. Tämän kaiken mitä siellä on voisin kohdata monessa muussakin paikassa. Maisematkin.
 
Capri on kaunis valokuva. Pysähtynyt luksukseen ja siihen omaan kuvaansa.

Napoli taas on  kaupunkina  roskainen ja meluisa. Siellä törmäät enemmän halpaan rihkamaan kuin luksukseen, paitsi niillä muutamalla kalliimmalla kadulla.
Kadunkulmissa väistelet maahan aseteltuja merkkilaukkujen kopioita, joita afrikkalaiset kauppaavat. Syöt pizzaa muiden napolilaisten kanssa, ostat omia taivaallisen hyviä napolilaisia herkkuja. 
Siellä näet myös upeita laajoja aukioita,vanhoja palatseja, joita korjaillaan tai on jo korjailtu.   Näet kauniin merenrannan historiallisine linnoineen, näet napolilaisia.
Jossakin pysähdyt kuuntelemaan napolilaista musiikkia, joku ehkä tanssahtelee musiikin tahdissa.
Italialainen muoti törmää joka paikassa vastaan ja se on Napolissa monin verroin halvempaa kuin Caprilla.

Napoli elää omaa elämäänsä, omilla ehdoillaan ja viis veisaa turisteista. 
Se on minulle matkustaessa se mitä etsin.

   
  

 

Näin meillä

 

nimittäin luetaan sanomalehdet

 

Olen  osaksi palannut niihin aikoihin, jolloin poissa ollessani miesparkani joutui säästämään  minulle kaikki sanomalehtien tärkeät uutiset - ja hän tiesi tarkalleen mitkä uutiset minua kiinnostivat.

Nyt mieheni katselee touhujani pilvenreunalta ja minä silppuan itse matkoilta tultuani kymmenistä sanomalehdistä ne "omani".
Tänään istun lehtisilppujen keskellä ja syvennyn  pelkästään tämän päivän Neue Zürcher Zeitungin Sveitsiä koskeviin uutisiin. 

Faktoja ja lukuja

 
Alkusivuilla lehti miettii miksi Sveitsi on vuokra-asuntojen maa. 62 % prosenttia kansasta on valinnut itselleen vuokra-asumisen, vaikka heillä olisikin varoja omaan asuntoon. Siis korkein prosenttiluku Euroopassa. Sen syitä selvitellään kymmenellä eri teesillä, kuten mm. veroteknillisillä syillä, laadukkailla vuokra-asunnoilla, ei-helpoilla hypoteekeillä ym. Muistan, kun asetein aikoinani aloilleni Sveitsiin, oli tuo vuokra-asumisprosentti vieläkin korkeampi. Se lähenteli silloin 80 prosenttia.

Sitten lehti kertoo pienellä otsikolla Alppien jäätiköiden sulamisesta . Viime hellekesän aikana jäätiköt pienenivät 2,5 %. Ja koska ilmat viilenivät elo- ja syyskuussa, ei päästy vuoden 2003 sulamislukemiin, 4-5 %.
Yhteensä vuonna 2015 menettivät jäätiköt pintaansa 1-2 metriä eli jäätä lähti 1300 miljoonaa kuutiometriä.
Aika hurjaa menoa ja pelottavaa.

Hyvin suorasukaisesti lehti selvittelee vähän zürichiläisten palkkatasoa.
Täyspäivätyötä tekevän henkilön keskipalkka on 7 700 frangia. Mikä tietysti tarkoittaa vain keskipalkkaa, puolet saavat vielä enemmän.
Yliopistokoulutuksen saaneilla keskipalkka on noin 10 400 frangia. Henkilöt, joilla koulutukset ovat jääneet kesken eikä ole loppupapereita, pääsevät noin 4700 frangiin.
Miesten tulot ovat noin 1500 frangia paremmat kuin naisten. Tätä yritetään selitellä sillä, että työssä käyvät naiset ovat huonommin koulutettuja, heillä on vähemmän ammattikokemusta ja he työskentelevät muutenkin huonommin palkatuissa ammateissa. Lehden mukaan sekään ei ole täysin totta, sillä kun verrataan samaa työtä samanlaiseen koulutustasoon, jäävät naiset yhä 10,7 % heikommille tienesteille.

Että näin meillä tänään.








 

Museot ja Napolin lapsiluukku

Kun Leila oli  soittanut (tai ollut soittavinaan) viimeiset lähtösävelet Garibaldi-aseman pianolla ja frecciarossa oli viheltänyt ja vienyt Leilan kohti Spoletoa ja Sörtsöä, jäi koko Napoli minun haltuuni.

Ja mitä teinkään? Ensimmäiseksi tietysti juoksin museoon, eihän Napoli ilman menneisyyttään  ole mikään Napoli.

Ensin tutkin tietysti kaikki alastomien miesten patsaat;  jumalia ja entisiä valloittajia ja niitä oli pari huoneellista. Sitten siirryin pelkkiin päihin. Niille riitti yksi huone. Komeita miehiä, kertakaikkiaan. Ne päätkin.

Mutta kaikein mieluisinta minulle olivat ne muutama huone, joissa oli Pompeijista pelastettuja kuvia. Se Pompeijn punainen väri on aina ollut yksi lempiväreistäni.

Otin tietysti paljon kuviakin, mutta upouudella Samsungillani ja niitä en osaa siirtää mihinkään, en ainakaan tähän blogiini.

Kerron kuitenkin, että opin siellä sen, että pompeijilaisilta on löytynyt yksi ainoa todellinen muotokuva,

http://cdn4.sci-news.com/images/enlarge/image_1658e-Terentius-Neo-Wife.jpg

se on siitä leipurista, Terentius Neosta vaimoineen (yksi vaimo). Siihen aikaan ei kuulemma maalailtu muotokuvia, vaan kaikki kuvat, ja niitä onkin paljon jäljellä, ovat mielikuvituksellisia, eli ei kenenkään kuvia. Luultavasti kuitenkin jonkun henkilön oli oltava mallina jotain jumalkuvaa maalattaessa. Se kuuluisa kiharatukkainen kuva Lesbosin Sapphosta on sekin vain kuva eikä vastaa todellisuutta.
http://cir.campania.beniculturali.it/museoarcheologiconazionale/thematic-views/image-gallery/RA109?set_language=en 

Santa Casa dell'Annunziatan lapsiluukku

Kun arkeologinen museo oli käyty läpi meninkin paikkaan, mikä oli ollut jo kauan mielessä. Santa Casa dell'Annunziata. Kirkko, jonka yhteydessä oli sairaala ja pieni museo. Se museo oli se kiinnostavin.

Italia eli 1300-luvulla sekavaa renesanssin, uskonnon, vaihtuvien hallitsijoiden ja heidän sotilaittensa villiä aikaa. Palatseissa isännät ja piiat solmivat salaisia suhteita ja niiden seuraukset oli usein peitettävä.

Johanna von Anjou - liekö ollut Napolin myöhempi kuningatar, perusti vuonna 1320 Chiesa dell'Annunziatan kirkon ja sen yhteyteen lastenkodin.

Tähän kotiin saattoivat vanhemmat tuoda pienet lapsensa, joita eivät syystä tai toisesta voineet pitää.

Tuosta ovesta on niin moni vanhempi, useimmiten ehkä äiti, käynyt raskain sydämin sisään ja jättänyt lapsensa oven takana olevaan luukkuun

 

Luukussa oli rumpu, joka pyörähti, kun lapsi pantiin sisälle ja toisella puolella oli lastenhoitajia ottamassa sitä vastaan. Anonymiteetti oli itsestään selvää.
Monet vanhemmat kuitenkin laittoivat lapsen mukaan muistoja, joskus koruja, arvokkaitakin, joskus sukuselvitystä myöhempää varten.

Luukun läpi käyneiden lasten tarkkaa lukumäärää ei tiedetä. Virallinen rekisteröinti alkoi vasta 16. vuosisadalla.

 Varsinkin aikoina, kun vieraita sotilaita vyöryi kaupunkiin, tai kun Napolissa oli suuri nälänhätä tai epidemia riehui ja vaati uhrejaan, kerrotaan, että yhtenä vuonna saattoi nunnilla ja lastenhoitajilla olla 8000 lasta hoidettavanaan.

Yksi lastenhuoneista

Vauvojen mukaan laitettujen muistojen kuvia.

Kaikki lapset saivat alkuaikoina sukunimen Esposito. 1800-luvulla siitä luovuttiin, sillä se osoitti lapsen heti löytölapseksi ja saattoi vaikuttaa koko hänen tulevaan elämäänsä. Sen sijaan nunnat alkoivat antaa lapsille nimiä, joiden alkukirjain liittyi heidän tulokuukauteensa.

Poikalapset saivat jäädä kotiin vain kuudenteen ikävuoteen saakka, Sen jälkeen he joutuivat kirkon yhteydessä toimivaan internaattiin, jossa he saivat asua ja opiskella niin kauan kuin halusivat, vaikka koko elämänsä. Useimpien kerrotaan kuitenkin lähteneen maailmalle jo melko varhain.

Monet tytöistä jäivät luostariin nunniksi. Toisille annettiin mahdollisuus mennä naimisiin ja sitä varten 25.maaliskuuta järjestettiin luostarin tiloissa ns. open house kaikille naimahaluisille nuorille miehille.
Jos jotain tyttöä kiinnosti joku miehistä, hänen tuli tiputtaa valkoinen pitsinenäliina tämän eteen. Jos mieskin oli kiinnostunut, hän nosti nenäliinan ja asia oli sillä sinetöity. - Mutta jos jotain miestä kiinnosti joku tytöistä, hänen piti ensin kysyä nunnilta lupa ja tyttö saattoi sanoa joko ei tai kyllä. Häntä ei pakotettu.

Vuonna 1875 vauvaluukku suljettiin. Silti lasten tulo kirkon suojiin ei loppunut. Viimeinen vauva tuotiin kirkon portaille vuonna 1987.

(Kuvat valokuvattu museon seiniltä. Tekstiä lyhennelty DuMontin Reise-Handbuch: Süditalien)
 

La bella Napoli

Liisa oli saatettu lentokentälle ja olin ehtinyt ollakin jo kokonaista kolme viikkoa kotona ennenkuin maailma alkoi taas huutaa perääni.
Ja aikaahan minulla oli.
Laukutkin oli jotensakin purettu ja koti alkoi olla taas mallillaan.  
Vettä satoi ja syksy oli vauhdissa.
Alkoi olla kuumetta, italiankuumetta. Se Napolikin oli viime vuonna jäänyt luurangoksi ja tutkimatta tarkemmin, kun oli ne joulumarkkinat villeimmillään eikä kaduilla oikein päässyt eteen eikä taakse. 
Ja saman tien voisi vähän vilkaista sitä Amalfin rannikkoakin. Olihan sekin joskus kauan sitten nähty, mutta ei muistettu enää. Ja Capri, se ruotsalaisen Axel Munthen kirjakin luettiin silloin aikoinaan. Vieläköhän se huvila on auki yleisölle?

Mitäs tässä sen kummemmin enää  miettimään. Soitto Leilalle Spoletoon ja parin päivän päästä taas mentiin.

Ensimmäinen päivä kierrettiin tihkusateisen Centro Storicon kapeita kujia, katsottiin  niitä   seimien tekijöiden mestarillisia töitä, tällä kertaa ilman suurempia jonoja ja harhailtiin minne sattui. Se olikin parasta.     
Samantapainen kuin Centro Storicon kortteli on myös Spagnolin kortteli, kapeita pimeitä kujia, joiden läpi miniautot yrittävät puikkelehtia ihmisten ja mopedien välitse. Se rakennettiin  1500-luvulla Via Toledon yläpuolella olevalle rinteelle espanjalaisten sotilaiden perheiden asunnoiksi,  kun espanjalainen varakuningas Pedro di Toledo isännöi aluetta 

Itse Via Toledon varrelle ja viereen rakensivat sikäläiset aateliset ja ylhäiset palatsejaan ja komeat rakennukset ovat yhä nähtävissä. Via Toledo on nykyään leveähkö kävely- ja ostoskatu. Sen ja siitä lähtevän Via Chiaian ovat vallanneet niin italialaiset kuin muutkin muodintekijät.
Nyt ei oltu ostosmatkalla ja kuljettiin melkein silmät kiinni niiden ohi. (Mitä nyt salaa välillä kurkattiin ja poikettiinkin.)

Napolin sydän sykkii täysillä. Se on täynnä sitä aitoa elämää, jota turistivirrat eivät säätele. Se on roskaisia katuja, katujen yli ripustettuja liehuvia epämääräisen näköisia pyykkejä. Se on huutoja ikkunasta ikkunaan, leikkiviä lapsia. Se on mafiaa, kurjuutta ja varkautta, mutta se on myös rakastavaisia, jotka kulkevat käsi kädessä pitkin merenrantaa. 
Se on pienten syrjäisten piazzojen sitruunapuiden,  ruusujen ja nimeämättömien, yhä kukkivien kukkien tuoksua.   
Se on myös pullan, pizzan, pastan ja pomodorin kaupunki, joiden makuhoukutuksia on vaikea kestää.

Emmekä me kestäneetkään. Sen varjolla, että nyt jalat piti lepuuttaa proseccon äärellä, oli tietysti pakko myös saada jotain suolaista. Tai sitten makeaa.

Ensimmäisenä iltana näytti puhelimen askelmittari noin 18 000 askelta. Oli siinä tallattu yksi jos toinenkin kujanen.

 Napolin toisen päivän aamutunnelmaa suoraan aamupäiväkirjasta

"Leila nukkuu vielä. Kello on seitsemän. Tämä Leilan keksimä kiva hotelli   antaa parhaat näkymät asema-aukiolle.

 

 

Täälläkin näköjään rakennetaan. Aitaa siellä ja täällä. Oli yhtä hullunmyllyä tulla tänne junilta. Piti kiertää ja kaartaa, ennenkuin tajusi sen oikean reitin. Eikä se ollut kuin pari minuuttia suoraan eteenpäin.
Edelleen tihkusadetta. Todennäköisesti ulkona on noin 20 astetta, mutta alkuasukkaat ovat kääriytyneet villoihin ja untuviin. Toppatakki ja talvisaappaat ovat nyt in. Onhan niitä käytettävä, kun on kerran tullut hankittua ja  niiden sesonki olisi muuten niin lyhyt.

Onneksi hotellihuoneeseen ei kuulu oikeastaan mitään. Ikkunat ovat todella tiiviit. Muuten tuo jatkuva liikennejyrinä voisi antaa unettomia öitä.

Näen ambulansseja, poliisiautoja, huitovia ihmisiä. Mitähän varten nuo liikennevalotkin ovat? Ei niitä kukaan ainakaan tottele. Ihmiset puikkelehtivat punaisilla autojen seassa, autot joko pysähtyvät tai kiertävät. Eivät valot koske autojakaan. Tuokin kuorma-auto painaa täysillä päin punaistaan, vaikka kaksi mustaa miestä raahaa suojakäytävällä valtavaa säkkiä kohti markkinakatua. Just ja just selvisivät eivätkä olleet moksiskaan. Tottuneet, näköjään.

Oho, nyt alkaa tapahtua. Huutoa hotellin edestä alhaalta. Poliisiautojen pillejä ja melua. Leilakin herää."

 

Ja todellakin tapahtui, vaikka emme tarkalleen oikein päässeet selville, että mitä. Roikuimme parvekkeella ja näimme kuinka 4-5 virkavallan edustajaa piteli kiljuvaa ja potkivaa miestä ja yritti saada poliisiautoon. Pillit soiden tuli lisää poliisiautoja ja joku armeijan autokin. Lopulta paikalla oli 8 poliisiautoa ja 15 poliisia hääräili ympärillä. Ai että oli jännää......

Hotelliväki ei oikein kertonut mikä oli meininki, kun kyselimme myöhemmin. Mies oli kuulemma häiriköinyt kadulla. Hmmm....Tämä on Napolia, tämä.

Blogini tarina

Voi Sinua, Leila, minkä teit!

Haastoit minutkin kirjoittamaan blogini tarinan.
Jäin silloin miettimään, että onko tällä edes mitään tarinaa. Mietin sitä vieläkin.
Se vain alkoi, milloinkahan? Kauan sitten.

Sen sijaan, että olisin jatkanut normaalia päiväkirjaa tai väsäillyt kiireisiä,  hajanaisia paperilappusia ja edelleen täyttänyt mustakantisia vihkoja, päädyin  jossain vaiheessa mieheni kuoleman jälkeen tiivistämään ajatuksia yhteen paikkaan ja kertomaan   toilauksistani blogissa ennen kaikkea ystävilleni ja lapsilleni, joista tosin vain toinen lukee sujuvasti suomea. Minähän olin ollut aina sellainen kiertolainen, milloin missäkin nuuskimassa jännittäviä asioita, joten tämä oli tapa ilmoittaa missä milloinkin mennään.  Ei tarvinnut lähetellä faxeja kuten ennen vanhaan.

Onhan näitä blogeja ollut muutama, mutta tähän on jääty roikkumaan. Ns. julkisesti.

Tämän blogin tarinoitten luku näyttää 404. Ei se ole paljon, kun ajattelee, että onhan tässä sentään jokunen vuosi jo raapusteltu.
Ei tämä ole tärkeää minulle. En mieti lukijoiden lukumäärää, vaikka ilahdunkin, jos joskus kurkistan sille sivulle, (jos satun sen löytämään), jossa ne näkyvät ja huomaan, että onpas joku käväissyt. Ja tietysti kuulun minäkin niihin, jotka erikoisesti ilahtuvat jos joku viitsii kommentoida.

 

Ja tuleehan tänne kuviakin. Milloin olen jossain häissä ainoana valkonaamana, milloin seison millakin rajalla, vaikka vähän ekvaattorin molemmilla puolilla. Tai jotain muuta.

 

 

 

Myönnän olevani huono tässä blogitekniikassa. Jo aikaa sitten tipahtanut kärryiltä. Tai olenkohan koskaan ollutkaan.
Koska elän  aika eristyksissä ihmisistä, jotka tuntevat tietokoneen (ynnä älypuhelimien) ja varsinkin blogikirjoituksen kikat ja taiat, on harvoin ketään lähellä, jolta kysyisi että mites tämä ja tämä nyt tehdäänkään.  

Siis, kirjoitan yksinkertaista blogiani silloin kun siltä tuntuu ja painan jostain nappulasta, josta se sitten räpsähtää jonnekin. Ja jos oikein tarmokas olen, yritän vielä työntää sen ulkosuomalaisten blogien reviirille. Sinne kaikkien ihanien seikkailujen, mielenkiintoisten tarinoiden ja houkuttelevien matkakohteiden väliin, samanmielisten ystävien sekaan.

Onhan tätä kiva kirjoittaa. Kun siltä tuntuu. Mutta mitään sen kummempaa tarinaa tällä ei ole.