Floresin päivää Bajawan kylissä

Kuuma joki, 42 astetta. En mennyt. Istuin yksinäni bambupenkilla ja kuuntelin sen kohinaa takanani. Sen pauhu peitti kaikki viidakon äänet. Yhdenkään linnun ääni ei kuulunut.
Parikymmentä metriä penkistäni palmunlehvistä ja pellistä kyhätyssä hökötyksessä paistui nuotiolla kalaa, toisella porisi riisikattila, kolmannella jotain vihreää. Oma oppaani Max ja toinen opas keskustelivat omalla murteellaan jonkinlaisella laavulla istuen. Heidänkään ääntään ei pauhusta erottanut.
Kun ruoka olisi valmis, se laavu toimisi  pöytänä ja he siirtyisivät kiville.
Joessa pulikoi muutama turisti. Hollannista, Portugalista ja jostain muualta.
Ilma oli kuuma ja kostea, en ymmärtänyt miksi heidän piti ängetä siihen kuumaan veteen. Jos se olisi ollut sellainen Timorin  viileä vesiputous, polskuttelisin siellä nyt minäkin.
Vähän aikaisemmin sade teki esiintymisyrityksiään, mutta aurinko taisteli sitä vastaan. Vielä ei ollut selvää, kumpi voittaisi.

Tulemme juuri noista Floresin ikivanhoista kylistä. 33 000 vuotta vanhaa ainesta, sanoi Max, oppaani.
Antropologinen sisimpäni minussa on nukahtanut. En jaksa alkaa kiinnostua pintaa syvemmälle näiden upeiden kylien taustasta. Olen yhä mielessäni Timorilla, jossa kaikki oli niin aitoa. Nämä Floresin kylät ovat jo osittain turistien pilaamat. Nyt tosin ei ole villeintä turistiaikaa, mutta silti he tietävät mistä rahaa tulee. Sehän on heidän oikeutensa. Se on kaikkien oikeus. Mutta täällä minä tiedän, että maksan heidän hymystään ja ystävällisyydestään. Kun olen mennyt, he huokaavat ja laskevat rahojaan, harmittelevat, etten ostanut mitään.



Mitä enemmän härän sarvia Talon nurkalla, sitä vauraampi talo
 

Max kertoo, että näiden ihmisten juuret ovat Intiassa. Heitä lähti sieltä suurin joukoin kauan sitten laivoilla ja he päätyivät tänne Floresin sisämaahan.

Heidän talojensa veistoksissa ja koristelautojen maalauksissa on laivojen kuvia. "Terveisiä esi-isille, emme unohda teitä ja laivojanne".

Kylät ovat hiljaisia ja melkein tyhjiä. Jossakin joku vanhus pureskelee betelpähkinöitä huonoin, punaisin hampain. Jonkun talon alta kuuluu kangaspuiden louskutusta. Siellä vanha nainen kutoo ikatteja myyntiin.

Miehet ovat pelloillaan kylien ulkopuolella tai ansiotyössä muualla.   Naisista moni työskentelee myös muualla, kuka opettajana, kuka jossain kaupassa tai toimistossa. Tänään nainen ei ole enää vain kotiäiti täälläkään. Suuremmat lapset ovat koulussa ja pihalla esi-isien hautojen ja uhrialttareitten välissä juoksevat pikkulapset ja koirat elävöittävät kuumaa ja muuten niin rauhallista pihaa.

Kuistien kaiteille on ripustettu nähtäväksi ja myytäväksi todella kauniita ikatteja.
Niissä on suuri työ ja ne ovat arvokkaita, mutta en osta. Ihailen vain ja hymyilen toiveikkaille kasvoille, jotka kurkistavat niiden takaa.
- Next time, sanon, ja jatkan matkaa.

Flores. Kaunis, vihreiden vuorten peittämä saari. Hotellin ikkunasta näen kaksi tulivuorta.

Huomenna jatkan matkaa saaren toiselle puolelle.
 

Timorin saaren kuninkaat (ja minä)

Aikaa on taas kulunut ja tapahtumien virta on vierinyt eteenpäin. Tällä kertaa maisemat ovat vaihtuneet Indonesian saariin.

Indonesialla on noin 17 000 saarta, toiset suuria ja toiset pienenpieniä. Tämä matka kertoo Timorin saaren länsipuolesta. Sen itäpuoli on nykyään itsenäinen oma valtio, jossa vierailin jo sen huonoina aikoina, sen taistellessa katkerasti itsenäisyytensä puolesta Indonesian kanssa, joka ei halunnut luopua siitä sen öljyn takia. Mutta se onkin jo eri tarina.

Tämä tarina kertoo lyhyestä, mutta ihmeellisestä ajasta kuninkaallisessa seurassa.

 

Oppaanani saarella on Prinssi Pae Nope, Amanubanin viimeisen kuninkaan Kusa Nopen poika ja hänellä on suuret mahdollisuudet itse olla valtakuntansa seuraava kuningas, kun valinta tehdään tänä keväänä.

Sitä ennen hän viettää häitään maaliskuussa nykyään Javalla asuvan prinsessa Debbien kanssa.
Prinsessa Debbie on kuvien mukaan kaunis nainen, prinssin nuoruuden rakastettu, mutta elämä on joskus sellaista, että he ovat nyt vasta saamassa toisensa. Puhuimme puhelimessa, ja sain jo hääkutsun, niin että nyt pitää alkaa kutoa kangasta pukuun. Timorin naisilla on tapana kutoa itse pukukankaansa. Tyttö ei pääse naimisiin, jollei osoita olevansa hyvä kutoja. Luultavasti prinsessa Debbie ei kudo itse kuitenkaan tätä häämekkoaan, jonka odotan tyylillään eroavan jonkin verran meikäläisistä mekoista. Saapas sitten nähdä.
Ja todellakin, heitä kutsutaan täällä kuninkaiksi, prinsseiksi ja prinsessoiksi.

Myöhään yöllä olemme kuningas Zakariaksen pihalla seuraamassa sadonkorjuuseremoniaa.
Jossain puun alla  nukkuivat viilentyneessä yössä viimeistä untaan, ne kuninkaan kuusi mustaa lihavaa sikaa. Pian ne uhrattaisiin ikivanhoin menoin sadonkorjuujuhlassa kuningas Zakariaksen palatsin uhrialttarilla.

Seremoniat ovat olleet samoja jo vuosisatoja eikä niitä suunnitellakaan muutettaviksi.

Kuninkaat ovat vaihtuneet, uskonnotkin, mutta nämä esi-isiltä perityt animistiset tavat, kultit ja seremoniat, muutkin kuin tämä sadonkorjuujuhla, ovat säilyneet.

Kuningas Zakarias Sanak, Bekomi kuningaskunnan päämies on kristitty, mutta kuten Timorin saaren Manuelean alueen kuningatar Angelan alueella toimiva katolinen pappi Romo Baltasar Seran sanoi, ei ihmistä voi erottaa esi-isistään.

 

Kuningas Zakarias ja
....ystäviä

 

Olen saanut kunnian ensimmäisenä valkoisena ulkopuolisena ottaa osaa tähän jokavuotiseen seremoniaan, joka alkaa keskiyöllä ja jatkuu kolme päivää, niin kauan kunnes kaikki kuninkaan 18 kylää eri puolelta hänen valtakuntaansa ovat lähettäneet edustajansa tuomaan osan sadostaan lahjaksi kuninkaalle ja saamaan samalla hänen siunauksensa myös koko kotiin jääneelle sadolleen.

Tapaa ei pidetä verona, kenenkään ei sanota olevan sitä vastaan. Korit, säkit ja maissibtähkät, joita hänen kyliensä ihmiset alkavat yön pimeydessä kantaa kuninkaan pihalle ovat vain pieni osa heidän koko sadostaan, mutta kuninkaan „hoville“ tässä on koko tulevan vuoden ruoka taattuna

 

 

Tietää huonoa onnea, jos et tuo itse tai lähetä edustajaa tähän siunaus (ja lahja-)tilaisuuteen..

Vasta, kun sato on siunattu, voit alkaa itse syödä sen antia.

Kuninkaan kuusi sikaa, aikamoinen määrä riisiä ja vihanneksia jaetaan tulijoitten kesken. Vasta sitten he palaavat kyliinsä.

 

 

 

 

 

 

 

 

Kyläläisten lahjat kasataan kuninkaan pihalle suuriksi keoiksi. Aamuun mennessä ne on viety sisälle palatsiin, joka on traditionaalinen suuri olkikattoinen maja. Sitä kutsutaan palatsiksi. Sen katossa riippuu viime vuonna tuotuja maissintähkäterttuja ja

juhlan päätyttyä ne vaihdetaan uusiin.

 

 

 

 

 

Obe-kylä

Samantapaisia elonkorjuujuhlia vietetään monessa muussakin kylässä. Obe-kylän tashlulu-heimon elonkorjuujuhlia odotetaan ensi viikolla.. He kertovat niissä olevan enemmän ohjelmaa, tanssia ja musiikkia.

Tässäkin kylässä kaikki 450 perhettä ovat animistejä sielultaan enemmän kuin kristittyjä, vaikka myöntävät Jumalan olemassaolon..Heille rituaalien ehdoton oikeanlainen kulku on tärkeää, sillä esi-isät kostavat, jos teet niissä virheitä. Rituaalit ovat esi-isien laatimia ja menestyäksesi sinun tulee noudattaa niitä ehdottomasti.

 

Kyläpäällikkö Sebastian Sako kertoo kylänsä rituaaleista; Jos näet puussa kypsän hedelmän, et voi ottaa sitäkään, ennen kuin sato on siunattu.
Lisää kuvateksti

Näistä  tulee taas mieleen Umbrian matkalla näkemäni alkuperäisten umbrialaisten tuhansia vuosia vanhat taulut , joissa rituaaleille ja niiden ehdottomasti oikeille suoritustavoille oli annettu myös elintärkeä merkitys ja niistä kirjoitettiin taulukaupalla.

Myös Marianus Manus Mnain Nule on Obe-kylästä.

Hänkin otti meidät vastaan omilla rituaaleillaan, ennen kuin saatoimme  tervehtiä toisiamme..

Ensin oli tervetulorituaali.
Sitten rituaali, jossa esi-isiltä kysyttiin, saako tämä vieras ottaa valokuvia Mariuksesta esi-isien puvussa.
Sen jälkeen heiltä kysyttiin, saako Marius kertoa meille tarinoitaan.

 Sekä isä että isoisä olivat ansioituneita sotureita. Ainakin isoisän pääkallokoelma oli ollut melkoinen. Marianuksen esi-isät menivät kauas sotimaan, aivan Kupangin kuninkaan maille asti.

Isältään Marianus on perinyt esi-isien soturin asun, jossa hän meidät vastaanottaa. Aikamoisen hätkähdyttävä näky. En osaa pelätä hänen olevan kiinnostuneen pääkallostani, sillä hänen silmänsä tuikkivat ystävällisesti, ja mehän olemme tuoneet tarpeeksi betel-pähkinöitäkin, joista on varmaan enemmän iloa kuin harmaantunvasta kallostani.

Marius puhuu karismasta. Hänestä on tullut kuuluisa shamaani ja ne taidot hän on perinyt esi-isiltään. - „Ilman karismaa, ei tule mitään“, hän sanoo. „Veljeni ei perinyt karismaa, hän ei osaa rituaaleja“, hän lisää. Ymmärrän hänen karismansa olevan jonkinlaista taitoa muistaa, tajuta kulttitaidot, oppia kaikki moneen asiaan liittyvät rituaalit ja nähdä unien kautta tulevaa sekä osata käyttää niitä oikeissa tilanteissa. Hän saa usein terveisiä esi-isiltään ja hän on kiitollinen siitä.

Koko Indonesiassa on 156 kuningaskuntaa, Timorin saarella 18 vanhoilta ajoilta, joilla yhä on suuri vaikutus saaren elämään.

Vaikka heidän valtansa on Indonesian valtion alla, heillä on yhä tittelinsä, määrätyt oikeutensa, myös velvollisuutensa sekä valtiota että kyläläisiään kohtaan.

Luulisinpa nuoren polven suurissa kaupungeissa naureskelevan näille titteleille ja kylien kuninkaille, mutta Timorin, kuten monella muullakin saarilla nämä ovat totisinta arkipäivää ja prinssi Pae Nopen seurassa kulkiessani tapasin vain ystävällisyyttä ja kunnioitusta häntä kohtaan.

Vaivihkaa yritin kysellä saaren ei-kuninkaallisilta, mitä he ajattelevat näistä kuninkaista. Kenenkään en kuullut sanovan mitään pahaa. Heidän kunnioituksensa on säilynyt, ehkä myös siksi, että he – tai ainakin he, joista kuulin, todella tekevät jotain kyliensä eteen.

Fatumnasi

Matteos Anin ei ole kuningas, mutta hän on päällikkö kylässä, jossa on 500 perhettä, 2000 ihmistä.

Hän ottaa minut vastaan ihanalla laululla, jossa hän itse myös tanssii poikansa soittaessa ukulelen tapaista 4-kielistä leegu-meto-instrumenttiä.

Laulu kertoo mm. Marjasta, joka saapuu tervehtimään häntä Nokia-maasta. Tai se on ainakin se ainoa mitä ymmärsin siitä.

Matteokselta kuulen vanhoista ajoista, mm siitä, kuinka vaikeaa kylässä oli, kun japanilaiset valtasivat sen v. 1943. He kiusasivat ihmisiä monin tavoin. Kauniita tyttöjä katosi kokonaan tai vähäksi aikaa, riisin syönti kiellettiin, vaikka se on kyläläisten pääelinkeino. Käskettiin syödä viljaa. Japanilaiset olivat majoittuneet kylään, mutta eivät viljelleet mitään. He veivät kyläläisiltä mitä tarvitsivat. Hollantilaisten aikana sentään saatiin heiltä heidän uskontonsa, luterilaisuus, mikä on päällikkö Matteoksen mielestä todella hyvä asia, vaikkei hollantilaisista muuten yhtään pidetty. Poikkeus oli lähetyssaarnaaja Peter Middeltorp (ehkä kirjoitin nimen väärin..), jota muistellaan yhä lämmöllä.

Tie Fatumnasiin Soen kaupungista, josta tulimme, ei ole pitkä, mutta yksi huonoimpia teitä mitä olen kokenut ja vaati todellista (kuninkaallista) ajotaitoa ajaa kuoppien yli ja sivuitse. Ja niitä kuoppia riitti.Afganistanin tiet pommitusten jälkeen olivat suunnilleen samaa luokkaa.

Siksipä Matteos Aninin suurin toivomus kyläläisiään kohtaan olisikin, että valtio uhraisi tiehen rahaa, että ihmisten mahdollisuudet liikkua paranisivat. Mopoille ja moottoripyörille, mitkä ovat pääasialliset liikkumavälineet, on hieman helpompi, mutta niillekin erittäin vaarallista luistella kuopissa. Autoja on vähän juuri huonon tien takia ja on vaikeaa viedä markkinoille omien viljelysten tuotteita, sillä autot jäävät usein mutaan ja renkaat hajoavat ja siten rahansaantikin on kyläläisille vaikeaa.

Matkalla takaisin pysähdyimme upealla putouksella, yksi upeimmista joita olen nähnyt ja jossa oli mahdollista uida, ja se virkisti todella, sillä päivä oli kuuma ja auton avonaisten ikkunoiden tuuletus ei ollut paras mahdollinen.

Näillä putouksilla tekivät vuonna 1950 kaikki Timorin jatkuvasti keskenään taistelevat kuningaskunnat rauhansopimuksen, mikä on pitänyt. Enää ei lähdetä sotaretkille naapureihin ja tuoda pääkalloja tuliaisiksi.

None

Lisää saaren tavoista ja sotatarinoista kuuntelin Nonessa 78-vuotiaan kyläpäällikkö Kores Tauhon kertomana.
Kores Tauho sai tavan mukaan lahjaksi betel-pähkinöitä, joiden seurassa täkäläiset tuntuvat viihtyvän hyvin.
Hän, hänen soturipoikansa 31-vuotias Andreas ja äitinsä Halena kertoilivat kylän asioita samalla kun napsivat beteliä.

Halena  omassa majassaan, josta hän ei suostu muuttamaan mihinkään. Valtion toimesta hänelle rakennettiin talo, mutta Halena ei pidä siitä.

 

 

Andreas kylän portilla

Eihän näitä sotureita enää oikeastaan todella ole, mutta Andreas on opetellut kaiken heistä, jospa kylään sattuisi uteliaita, jotka haluavat tietää entisistä ajoista....

Kylä on syvän rotkon laella, josta vihollisen oli mahdotonta kiivetä kylään. Muu reuna on aidattu kivillä ja kaktuksilla, pääsemätön paikka sekin,. Muurissa on vartioitu portti, josta pääsivät sisään vain ystävät. Portin luona on yhä puu ja lobo (varjoisa istumapaikka), jossa valittiin sotaan lähtevät nuoret sotilaat. Jos he palasivat portille pääkallo mukanaan, heistä tuli sotureita. Jollei, he jäivät tavallisiksi kunniattomiksi sotilaiksi.

Sotaan lähtevältä mitattiin hänen käsivarsiensä pituus, jos se ei yltänyt määrätyn kepin pituuteen, hänen oli vielä voimistuttava ja kasvettava. Hänelle annettin myös lobossa rikottavaksi kananmuna. Jos sen sisällä oli verta, hän kuolisi sodassa. Mutta lähdettävä oli kuitenkin. Kukaan ei taida olla kertomassa enää, tiesikö muna todella. Munan rikkoutuneesta kuoresta medicin-man, shamaani näki mihin ilmansuuntaan sotilaan oli lähdettävä pääkalloja hakemaan.

Nonessa on 56 perhettä, joiden asioita seka Kores että andreas hoitavat. Asioihin kuuluu kyläläisten keskeisten konfliktien selvittäminen, häissä todistaminen, naimisten organisoiminen ym. Andreas toimii hallituksen ja kyläläisten välillä, järjestysmiehenä ja äänestysten valvojana. Hänet tullaan aikanaan vaaleilla valitsemaan seuraavaksi kyläpäälliköksi isänsä jälkeen.


Halena, Koresin 65-vuotias vaimo, on alunperin saman kylän tyttöjä, kylän silloisen lääketohtorin tytär. Hänet naitettiin 19-vuotiaana Koresille ja koska hän oli oppinut isältään monenlaisia eri sairausten parantamiseen tarvittavia rohtoja ja taikoja, änestä tuli tärkeä parantaja ja myös kaukaisimmillakin seuduilla tunnettu kätilö. Hän on auttanut vuosikymmenien aikana omien kyläläisten lisäksi satojen muidenkin lasten maailmaantulossa.

Synnytyksen lähestyessä äiti tulee Halenen majaan. Sen alkaessa hänet istutetaan kivelle, jossa hän saa synnyttää. Halena lämmittää kuumia pähkinöitä hänen selkänsä taakse kipuja helpottaakseen. Jos synnytys on vaikea, se tarkoittaa sitä, että isällä on ollut suhde vieraan naisen kanssa ja hänet haetaan paikalle seremoniaa varten, jossa isää ripitetään. Mikään Halenan synnytyksistä ei ole epäonnistunut, hän sanoo.

Jos lapsi on tyttö, plasenta haudataan Halenen sängyn alle kangaspalan kanssa. Tytöstä toivotaan hyvää kutojaa. Jos syntyy poika, plasentan mukaan haudaataan jotain maanviljeykseen liittyvää. Tulkoon hänestä hyvä farmari.

Äiti on ensin neljä päivää Halenan kanssa majassa, sitten hän menee neljäksi päiväksi kotiin siellä vieteeäviä seremonioita varten, palaa kuitenkin Halenan majaan 36 päiväksi..Siellä valitaan joku ajankohta, jolloin kuunnellaan lapsen itkua. Sen itkun aikana luetellaan esi-isien nimiä. Se nimi, jonka kohdalla itku loppuu, annetaan lapselle. Koko tämän ajan Halena ja äiti lapsineen viettävät majassa yksin
Lapsi kastetaan joko kotona tai kirkossa. Koska kastetilaisuus on tärkeä ja kallis seremonia, perheen tilanteesta riippuen kastetaan joko heti tai joskus vuoden sisällä, jolloin perhe saa kerättyä siihen tarpeelliset varat.

Kun lapsi on vuoden vanha, hänen hiuksensa leikataan ensimmäisen kerran. Sen suorittaa lapsen eno ja sitäkin varten on suuri seremonia
Viimeisenä aamuna ennen paluutani Kupangiin, on vielä yksi sukulaisten kuningaskunta, jonka Pae haluaa minulle näyttää.

Kuningatar Angela Fouk Siin koti ja palats on Manuleassa.joka  on myöskin .
 kukkulalla ja erittäin vaikean tien päässä, ja kun pääsemme sinne, kuningatar on matkoilla.

Meidät otetaan kuitenkin ystätällisesti vastaan muiden perheenjäsenten toimesta. Jaamme betelpähkinämme ja meille järjestetään seremonia. Se on tällä kertaa sellainen, että minut puetaan perheen naisten hameeseen ja käteeni lyödään soitin ja sanotaan, että alahan tanssia ja soittaa. Joku laulaa jossakin, mutta en ehdi katsella, sillä minun on vahdittava askeleitani, joiden tulisi tarkalleen seurata muiden naisten askelia. Se rummulla päristäminen on sitä musiikkia...Kaikilla on hauskaa. Minullakin.

1600-luvulla, kun kiinalaiset tulivat tekemään bisnestä Indonesian saarille, heidän tärkeimpänä tehtävänään oli naida kuninkaallisia prinsessoja, sillä vain kuninkaallisilla oli lupa ja oikeus määrätä santelipuun (sandelwood) ja saarten muiden tuotteiden kaupankäynnistä.

Niinpä tähänkin kuninkaalliseen sukuun tuli kiinalaista verta ja kuningattaren nimessä tuo Sii on kiinalaista perua.

Katolinen pappi, Romo Baltasar Seran viettää Manuleassa leppoisaa elämää. Hän on tullut tervehtimään ja on ainoa, meidän lisäksemme, jolle betelit eivät maistu.
Kaikkien mielestä Manulea on pyhä paikka, jossa on sairaille parantavaa voimaa.

Heillä on siellä oma tohtorinsa, nuori mies, jolla kerrotaan olevan kultaiset kädet ja esi-isien siunaavat tiedot.Jos joku sairastuu, hän menee viidakkoon ja rukoilee esi-isiltä apua. He osoittavat hänelle paikan, jossa kasvaa parantavia kasveja. Hänen käytössään on maja, jonne kukaan terve nainen ei voi mennä. Sairas viedään majaan ja hänelle pidetään seremoniaa seitsemän päivän ajan, jona aikana esi-isät näyttävät unissa mitä on tehtävä.
Manuleassa on toinenkin maja, pyhä sekin, jonne vierailla ei ole asiaa. Minulle kerrotaan majassa olevan kuninkaan perheen juuret ja sitä kutsutaan totuuden majaksi.

Jos sinua epäillään valheesta, sinut viedään sinne ja jos vannot siellä väärin, tulet kuolemaan ensi vuonna. Majassa on rumpu, jota lyödään, kun ilmoitetaan, että sato on valmis seremonioihin ja syötäväksi.

Manulean soturit ovat olleet erilaisia sotureita. He eivät ole itse menneet sotimaan, vaan heillä on ollut mehiläis- ja apina-armeijat, jotka on lähetetty vihollisen kimppuun.

Ei selvinnyt, miten tämä käytännössä tapahtui. Tulos oli kuitenkin kuitenkin hyvä, sillä mehiläiset olivat tappavia ja apinoillakin hyvät ja terävät hampaat. Huhhuijaa......

.