Uutisten herättämiä (kerettiläisiä) ajatuksia ja kysymyksiä

Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan istun lempituoliini katsoakseni taas päiväuutisia, Sveitsin, Saksan, BBCn ja CCNn. Siihen menee pari tuntia, mutta haluan nähdä miten maailma tänään makaa.  Olin kauan poissa ja katselin vain Irakin tapahtumia.
- Kyljellään, selällään, avuttomana se yhä makaa, aina vain väärässä asennossa.  

Maailma kiehuu ja kuohuu Irakia, ISISiä ja Syyriaa. Ennen kaikkea Syyriaa, Aleppoa.
USAn vaalit ja Trumpin ällistyttävän voiton mielipiteet ja analysointi alkavat olla ohi.
Olisin kuunnellut niitäkin mieluummin kuin näitä sotauutisia.

Aleppo, minun kaunis Alepponi, jossa kristitty armenialainen  Kaspon klaani oli vuosien varrella  tukeni ja turvani, on tänään  raunioina.  Heidän palatsimaisen kotinsa patiossa istuin jasmiinipensaan alla nuuhkien sen tuoksua, kuunnellen perheen tarinaa suvun paosta Mardinista, nykyisestä Turkista armenialaisten kansanmrhan aikana.

Söin herkkuja, joita Maria laittoi, opettelin arabialaisia tansseja heidän olohuoneessaan, kävin Libanonin sotatantereelta palattuani pesemässä itseni Marian kanssa vanhassa ja kauniissa hamamissa- onkohan sekin joutunut pommien uhriksi?
Kaspot pääsivät pakoon Kanadaan ennen ISISin tuloa, mutta niin moni jäi. Tuskin vapaaehtoisesti.

Googlen kuva, mutta tällaista siellä oli, tosin ilman miehiä ja paljon höyryisempää. lol.

Saisipa tietää miten asiat ovat 100 vuoden kuluttua. Tai 500 vuoden. En haluaisi herätä katsomaan, sillä epäilen, että mikään ei olisi paremmin.
Ihminen ei muutu.
Sotatanner  on ehkä muuttanut muualle ja kaupunkeja rikotaan toisissa paikoissa, rakennetaan jälleen ja hajotetaan taas. Viholliskuvia syntyy aina ihmisten mielessä ja viholliset ja heidän aatteensa täytyy tuhota oman kutsumuksen ja mielikuvan mukaan. Sellainen on tämänpäivän ihminen. Ollut aina. Vai onko? Mikä tekee toisista hyviä ja toisista tahallaan pahoja?

Onko yhden ihmisen elämä  liian lyhyt siihen, että hän ehtisi oppia mitään oleellista, muuta kuin vähän matematiikkaa, kieliä ja kouluaineita? 
Historiasta emme ole ottaneet oppia. Siinähän emme ole olleet mukana.   Entä riittäisikö 1000 vuoden elämä ja kokemus näyttämään mikä on elämässä todellista,  hyvää ja oikein? Vai mikä se elämän todellisuus oikein on?   Oma hyvinvointi muista välittämättä? Joku muinaisten ihmisten kirjoittama kirja siitä miten silloin kuviteltiin elämän kuuluvan olla?
Olisiko meistä tullut toisenlaisia, jos olisimme saaneet Metusalemin ja Nooan elinvuosien pituudent?
Mutta  eivät oppineet Nooankaan pelastamien ihmisten jälkeläiset yhtään mitään. Sodat ja pahuus jatkuivat välittömästi.
(Jesidit muuten ovat sitä mieltä, että Nooan arkki käväisi heidän vuorellaan Laleshissa, missä arkkiin tuli reikä ja arkkilaiset olivat vaarassa, mutta iso musta käärme luikerteli reikään ja pelasti siten ihmiskunnan. Siitä lähtien he kunnioittavat isoa mustaa käärmettä)

Entä Vanhan Testamentin jumala, joka kehoitti tuhoamaan erinäisiä kansoja, jotka olivat toisten kansojen kiusana? Oliko hän eri jumala kuin se, joka oli rakkaudesta, anteeksiannosta ja hyvydestä puhuvan Jeesuksen isä?  
Millainen on tämä nykyinen jumala, joka ei välitä lasten itkusta, ei sotilaiden urheudesta tai leskien surusta?  Kostaako hän sitten nämä pahuudet vasta kolmannessa tai neljännessä polvessa ja itse pahantekijät pääsevät kuin koira veräjästä? Entä palkinto hyvyydestä? Vastako sitten hyvyys palkitaan kun noustaan sinne taivaisiin,  Tämä teoriahan  suorastaan usuttaa ihmisiä yrittämään onneaan itseään hyödyttävään rikollisuuteen, viis siitä mitä kolmas ja neljäs polvi kokee , jos rangaistusta ei kerran ole tulossa, mikäli onnistuu livahtamaan maallisten oikeudenkäyntien sivu.

Historia on voittajien kirjoittamaa. Hävinneet ovat aina/useimmiten olleet väärässä ja niitä pahoja.
Jos siis pystyisimme kurkistamaan muutaman sadan vuoden päästä sikäläiseen aikaan, näkisimmekö Assadin pelastaneen Syyrian ketkujen kansalaistensa käsistä.......näkisimmekö Erdoganin joutuneen epäsuosioon ja  vallankaappauksen uhriksi, vai näkisimmekö hänen perustaneen uuden
suurvallan ja nielaisseen Euroopan?  ISISiä tuskin enää muistaa, mutta entä heidän jälkiään ja heistä muovautuneita jälkiryhmiä?

Huh....onneksi emme tule tietämään. Nyt vain katsellaan sormi suussa uutisia eikä ymmärretä maailmaa.

6- ja 7-vuotiaat Chomana ja Raid ovat juuri päässeet pois ISISin orjuudesta

Tänään pieni Chomana oli puettu prinsessaksi. sillä tänään tuli vieraita, potentiaalisia auttajia, jotka halusivat tavata sievää Chomanaa ja hänen iloista velikultaansa Raidia.

Ja he ja heidän tarinansa sai näiden vierailijoiden silmät kyyneliin ja sydämen sulamaan. 

Kylä, josta he ja heidän 11-henkinen perheensä joutui lähtemään elokuun 1. päivänä 2014, kun tiedettiin ISISin olevan lähellä,  sijaitsi Sinjar-vuorten eteläosassa.  Heillä ei ollut autoa ja äiti, isä, 8 lasta ja isoäiti lähtivät   kävellen etsimään pakotietä turvaan vuorten toiselle puolelle.

Matkalla heitä seurasivat ISISin pommit, jotka haavoittivat äitiä ja 8-vuotiasta poikaa ja koska matkan jatkaminen siitä johtuen oli hidasta, olivat he helppo saalis ISISille. Perheenjäsenet erotettiin heti toisistaan. Isän ja isoäidin epäillään tulleen ammutuiksi. Äitikin  erotettiin lapsista ja kaikki vietiin kuka minnekin.

 

ISIS julkaisee omaa salaista nettisivuaan myytävinä olevistä jesideistä.
Joillakin ISISin toimia tarkkailevilla on sivuille omat tiensä ja sitä kautta Chomanan ja Raidin kaukaiset sukulaiset saivat tietää, että 6-vuotias Chomana ja 7-vuotias Raid olivat myytävinä hintaan 12 800 ja 11 000 dinaria. (10 000 dinaria on vähän yli 7000 US$)

Sukulaiset Kabertuon pakolaisleirillä, kuusilapsisen perheen isä Hassan ja hänen kuppikuntansa myivät perheen vähäistä jäljellä olevaa  (vaimon ja siskojen koruja jne.) omaisuutta, lainasivat loput ja ostivat lapset vapaaksi kaksivuotisesta vankeudesta.

Kun lapset tulivat, he eivät enää puhuneet kurdia, vaan jostakin tuntemattomasta arabialaisesta murteesta oli tullut heidän kielensä. He olivat villejä ja häiriintyneitä ja heidän nälkänsä oli loputon..

He olivat joutuneet eri ISIS-jäsenten perheisiin.Tarkempaa heidän olosuhteistaan ei tiedetä. On kuitenkin todettu että Chomanalle oli syötetty kasvohormoneja, joka saisivat hänet pian kasvamaan vahvaksi naiseksi. Todennäköisesti häntä ei oltu vielä raiskattu, mutta hänellä oli muuten leikitty, mikä kävi ilmi hänen kielenkäytöstään.  Nälkä oli ollut molempien viimeaikainen seuralainen  lyöntien ja ilkeiden puheiden lisäksi. Choman oli kertonut tullessaan, että oli saanut puoli leipää ja tomaatin päivässä syödäkseen.

Lasten häiriintynyt käytös, tuloksena ties minkälaisesta kohtelusta kaksivuotisen vankeuden aikana, on alkanut vähitellen tasaantua, kiitos sekä Hassanin perheen rakkauden ja kärsivällisyyden sekä koulun opettajien.

He ovat alkaneet taas puhua kurdia , he eivät ahmi enää  ruokaansa eivätkä  lyö kavereitaan, mutta heidän mielentilansa vaatii vielä paljon rakkautta ja psykologista ohjausta, jota viimeksi mainittua leirillä on vaikea saada.

Istuessamme teltan seinämien matoilla tarkkailemme lapsia. Välillä Raid istuu hiljaa, huojuttaa itseään kädet sylissä, silmät jossakin kaukaisuudessa. Jokin ajan kuluttua hän huomaa,  että otamme kameran käteen, hän hymyilee ja näyttää voitonmerkkiä. Mieliala vaihtuu, hän on taas paikalla, nousee ylös, kiipeää Hassan-isän syliin ja lehahtaa siitä samantien ulos leikkimään.  

Chomana tutkii Hassanin lasten koulukirjoja, tekee vihkoihin omia merkkejään, tuntuu haluavan tietää niistä enemmän ja käy hänkin välillä Hassanin tai hänen sukulaistensa sylissä.

Äskettäin on noille ISISin sivuille ilmestynyt myös sen 8-vuotiaan ISISin pommeista haavoittuneen veljen myynti-ilmoitus ja Hassan kerää taas rahaa ostaakseen hänetkin vapaaksi. Lapsen hinta on 10 000 dinaria.Valtava rahasumma suuren perheen isälle, jolla ei ole mitään tuloja, joka asuu pakolaisleirin teltassa omaisuutensa menettäneenä ja YKn ja joidenkin hyväntekeväisyysjärjestöjen avustusten turvin. 

 Pienen pojan voinnista ja pommituksessa saaduista vammoista ei tiedetä mitään, mutta Hassanin sydän on suuri, lapset ovat sukulaisia ja avuttomia pieniä, joilla ei ole ketään muitakaan läheisiä. 

Kun hyvästelemme ja Raili nostaa lapset yksi kerrallaan syliinsä ja pyörittää heitä ympäriinsä, ilo loistaa heidän silmistään ja he kirkuvat onnesta. Tälläiset hetket eivät olleet mahdollisia heidän ISIS-aikaisessa elämässään, joka toi heille niin monenlaista pahaa, vanhempien ja sisarusten menetyksen ja monia sielullisia vammoja. Heidän uusikaan elämänsä ei ole helppoa talveen valmistautuvassa teltassa, jossa puute kaikesta huutaa joka nurkassa. 

 . 

.