Ashti ja Ashtin veli

Ashtiin törmäsin, kun etsin epätoivoisesti ravintolaa, jossa saisin paistettuja munia aamiaiseksi. Vaikka kuinka yritin selittää useissa paikoissa, piirtää ja kotkottaa, ei tajuttu, että halusin munia. Aamiainenhan on täällä oikeastaan erilaisten keittojen aikaa. Lopuksi astelin, jo melkoisen kyllästyneenä ja valmiina vaikka minkälaiseen lampaanaivokeittoon,  punasävyiseen ravintolaan, jossa ovella jo sanottiin iloisesti että Good morning. Ja sen jälkeen söinkin aika usein Ashtin ravintolassa - vaikkei se oikeasti hänen ole - aamiaiseni, jonkinlainen pitsan tapainen leipä eri koristuksilla, mutta paistettu muna siinä päällä Ja meistä tuli sen verran  kavereita, että Ashti kertoi lapsuudestaan amerikkalaisten sotilaiden apurina Dohukissa ja näytti valokuvaa, jossa pieni hento poika seisoo totisena topakan jenkkisoturin vierellä.. Tätä soturia hän kuljetteli pitkin basaareja, toimitti juoksupojan asioita ja oppi hyvin englantia. Amerikkalaiset häipyivät aikoinaan, mutta Ashtin kielitaito jäi ja siitä olen minäkin hyvin kiitollinen, sillä siten saan aina helposti aamiaiskananmunani ja ystävällistä neuvontaa muissakin asioissa. Ashti on kaikin puolin herrasmies ja todellinen aarre kurdia osaamattomalle.

Sillä välin, kun olin itse taas poissa maasta, tuli ystäväni Raili Irlannista tilalleni Ashtin aamiaisvieraaksi. Ravintolaan oli dfpoissaollessani ilmestynyt töihin Ashtin  velikin, joka kertoi Railille suunnittelevansa muuttavansa Ruotsiin. Ensin siis hieman rahaa säästöön, sitten Turkin Izmiriin ja sieltä kumiveneellä Kreikkaan jne.

Raili tuntee yhtä hyvin kaikki nuo surulliset myrskykuolemat huterissa  veneissä  kuten me kaikki muutkin, kuin myös sen, millaista pakolaisen elämä Euroopassa todella on, ja senkin, että Irakin kurdeilla, joilla ei ole mitään todellista todistettavaa hätää, saavat jonkin ajan kuluttua palata kotiinsa häntä koipien välissä. Raili puhui ja varoitti, mutta kun minä jonkin ajan kuluttua taas saavuin aamiaiselleni, oli veli yhä lähdössä.
Tähän lähtijoiden joukkoon ilmestyi myös kananmunanpaistajani, syyrialainen J, joka halusi Sveitsiin, koska minä varmaan pystyisin sen helposti järjestämään. Eihän siihen tarvittu kuin viisumi ja hän tulisi ja eläisi elämänsä onnellisena siellä. Tai kun minä en kerran  pystyisi hänen elämäänsä järjestämään, hän voisi lähteä Ashtin mukana Ruotsiin.

Taholtani seurasi  Railin tapaan monenlaisten selitysten ja varoitusten vyöry. Vasta kun kerroin perheestä, jonka ystävät hukkuivat mereen tai  onnettomista maahanmuuttajista, jotka eivät saaneet tehdä työtä, asuivat kerrossängyissä parakeissa ja joiden läsnäoloa ihmiset useimmissa maissa eivät edes hyväksysi he alkoivat miettiä uudelleen.  Pelottelin ja selittelin monta aamullista ja monen kananmunan verran, mutta lopulta  eräänä aamuna Ashti kertoi, että pojat olivat luopuneet ajatuksestaan. En tiedä syyrialaisen J:n todellisia mahdollisuuksia, Ehkä hänellä niitä olisikin, mutta Ashtin veljen onnistuminen saada  pakolaisen status Ruotsissa vaikuttaa epätodennäköiseltä. Hänellä ei ole mitään vaaraa uhkaamassa Kurdistanissa.  Nämä seikkailunhaluiset mukavat nuoret miehet, vaikka heidän halunsa parempaan elintasoon onkin ymmärrettävää, vievät vain paikan todellista uhkaa kärsiviltä, kuolemaa paossa olevilta ihmisiltä.

Tunnetaan Railin kanssa nyt hiukan pientä ylpeyttä. Ainakin Ashtin veli jää rakentamaan uutta, ISISin jälkeistä Kurdistania, eikä ryhdy turhiin seikkailuihin. J:n   matka Syyrian Aleposta Irakin Dohukiin ehkä jatkuu jonnekin muualle. Mutta sekin on taas toinen tarina.

Alia, tyttö, joka karkasi ISISiltä

Olen istunut kolmena iltana Alian perheen betonilattialla ja kuunnellut hänen tarinaansa ISIS-sotilaiden seksiorjana. Olemme itkeneet yhdessä, mutta myös nauraneetkin, sillä Alia on tyttö, jolla on itku ja nauru yhtä herkässä. Kodin perintöön on aina kuulunut ilo ja huumori ja sen näkee edelleen kun istutaan yhdessä.
Kun tapasin hänet ensimmäisen kerran vuosi sitten, hän oli vasta äskettäin pelastunut ISISin kynsistä,. Olin jo silloin hämmästynyt kun totesin,kuinka vitsit… ja iloinen puheensorina täyttivät vähän väliä huoneen.
- En voi elää, jos koko ajan vain muistelisin aikaa, jolloin mieluummin olisin ollut kuollut, hän sanoo, mutta nauran sydän veressä.
Alia on yksi noista ISISltä pelastuneista jesiditytöistä, joista tuhannelle Saksa myönsi turvapaikan ja apua.

Nyt hän on vain käymässä Kurdistanissa. Koko perheelle on myönnetty turvapaikka Saksassa, mutta sinne lähtivät Alian lisäksi äiti, 5-vuotias pikkusisko ja veli. Vanhin sisaruksista jäi pieneen kristittyjen asuttamaan kylään, josta perhe oli saanut väliaikaisen asuinpaikan. Isosisko Hanifa ei voinut lähteä Saksaan, sillä kolme sisarta on edelleen ISISin vankeina, nuorin heistä 10-vuotias, ja Hanifa haluaa odottaa heidän paluutaan.
Saksassa Alian perheelle on annettu käyttöön asunto jossain maalla, kaukana kaikesta. Alia ei halua olla kiittämätön, mutta siellä he tuntevat kieltä puhumattomana olevansa täysin eristyksissä, juna- ja pitkien bussimatkojen päässä kaupoista tai muista kurdiperheistä. Kurdistaniinkaan hän ei halua palata, sillä tämä maa on täynnä pahoja muistoja ja pelkoa nurkissa väijyvistä peikoista. Alia aikoo opetella saksankielen, tottakai, mutta ensin hänen on annettu totutella elämiseen uudessa ympäristössä. Kielikurssit tulevat kuvaan myöhemmin.
Vasta sitten voi uusi elämä alkaa, hän sanoo, kun hänen kolme sisarustaan ovat palanneet sieltä jostakin, kun koko perhe on taas yhdessä, isää lukuunottamatta, joka kuoli sillä välin kun Alia oli vankina.
Suurin suru perheessä on edelleen pienimmän siskon tähden, miten hän on selvinnyt nämä vuodet.. Miten miehet ovat kohdelleet 10-vuotiasta ja miten rikki hänen elämänsä kaikesta koetusta onkaan...
Nyt vain eletään päivää, öisin likaiset ja ilkeästi nauravat miehet hyökkäävät piiloistaan ja kiusaavat...Öisin kuuluvat myös sisarten ja muiden yhä siellä olevien itkut ja apua pyytävät huudot.  Öisin he ovat joskus myös kaikki yhdessä niin kuin ennen ja juoksevat nauraen pitkin Sinjarin kotipihaa. Näistä unista herääminen on pahinta.

Kylä toisensa jälkeen vapautuu ISISiltä. Peshmergat lähenevät päivä päivältä Mosulin kaupunkia

  

Ensimmmäisenä Faziliyan eilen ISISiltä vapautetusta kylästä tuotiin pakolaisten vastaanottokeskukseen vanha, melkein kuuro ja melkein sokea mies, joka ei oikein tiennyt missä mennään. Kun peshmergat auttoivat hänet autosta hän ei tajunnut olevansa ystävien luona. Pehmerga on paha, Eläköön daesh (ISIS), olivat hänen vaitonaiset sanansa. Sitä hänelle oli opetettu viimeiset kaksi vuotta ja sitä hän luuli nytkin joutuvansa hokemaan. Tajushihan hän lopulta, että ei ollut enää mitään pakkohokemia, ei ollut ISISiä eikä pelkoa. Hän ja hänen kylänsä oli vapaa ja sen jälkeen, kun kylä olisi tarkastettu miinoista ja muista sen nyt jättäneistä kauhuvaltiaista, hän voisi palata kotiinsa.

Sitten saapuivat seuraavat paenneet. Jotkut tulivat traktoreillaan, kun muuta ei ollut. Kulkuvälineet jäävät  tänne Zilkaniin siihen asti kunnes heidän asiansa on selvitetty.. 

Rekiströinnin ja terveydentilan tarkastuksen jälkeen he saivat kukin paketin täynnä herkkuja ja ruokaa ensi nälkään. He olivat ajaneet pitkän matkan epätietoisuudessa ja epämukavissa välineissä ja kuka tietää milloin he olivat saaneet viimeksi syödäkseen, ja nytkin oli edessä vielä bussikuljetus leirille, josta oli tuleva heidän väliaikainen kotinsa. Näillä pakolaisilla on sikäli onnea, että Faziliyan kylä on kohtalaisen hyvässä kunnossa ja he saattavat palata sinne pian.

Miehet ja naiset jaettiin eri telttoihin, mikä oli luonnollista kyläläisten traditioiden keskuudessa. He olivat eläneet omaa maalaiselämäänsä, kylväneet peltojaan ja hoitaneet kotieläimiään. Lapset olivat käyneet koulua siihen asti kunnes ISIS tuli ja korvasi koulut koraanin opiskelulla.

Miehet kertoivat yöllisistä kotitarkastuksista, jatkuvista shikaaneista ja ilkeyksistä kyläläisiä kohtaan.

Lampaat olivat yksi kylän tärkeimmistä elinkeinoista ja lampaat he olivat ottaneet mukaansa ja kysyessäni, missä ne nyt olivat, sain vastaukseksi että matkalla. Jäi epäselväksi miten. Niitä tulisi satoja ja ne joutuisivat jonnekin valtion maille odottelemaan kotiinpääsyä. Tietenkään niitä ei voinut jättää oman onnensa nojaan, ne olivat heidän elinkeinonsa ja rikkautensa. Myös muutama lava viljaa oli lastattu mukaan ja sekin jäisi odottamaan  täällä heidän kotiinpaluutaan. Toivottavasti odottaisi.

Vastaanottokeskukseen kirjattiin tänä iltana 49 lasta, 22 naista ja 12 miestä. Osa miehistä on peshmergoina jossain, vapauttamassa muita kyliä ja kaikkien hartain toive on että he palaavat terveinä omiensa luo kun ISIS on ajettu tiehensä tai  päässyt paratiisiinsa 

Pienia ajatuksia Kurdistanissa

Eilen Majid otti minut mukaansa jakamaan Bagdadista tulevaa pakolaisapua kerosiinin muodossa-
Vuorilla jossain on satanut jo lunta ja ilmat muuttuvat nopeasti. Dawodia leiri on ylhäällä vuoristossa, pienen kristillisen kylän kupeessa. Siitä leiri on saanut nimensä.
Hyvin toimivan tuntuinen leiri, jota nuori tomera Clara johtaa. Siisti ja järjestetty kotialue Sinjarin jesidipakolaisille ja kristityille ISISin valtaamilta alueilta.

Leiriläiset olivat vierittäneet suuret tynnyrinsä siistiin ainakin sata metriä pitkään jonoon. Lapset hyppivät niiden päällä ja valvoivat omiaan. Leirillä oli melkein juhlan tuntua. Televisiotakin odoteltiin. Ja olinhan paikalla minäkin, ulkolainen, jonka pyörimistä tynnyreiden seassa oli myös kiva seurata.

 

270 tynnyriä oli melkein sadan metrin pituisessa jonossa odottamassa täyttämistä tänään ja lisää oli tulossa seuraavina päivinä.
741perheen talven lämmitys.

Pienet tytöt vartioivat perheittensä tynnyreitä 

Eräs hetki pysäytti minut touhuissani. Muuan vanha jesidimies oli seurannut kulkemistani jonkin aikaa. Sitten hän pysähtyi, kyykistyi jonnekin tynnyreitten eteen ja veti Sinjar-vuorten kuuluisat tupakka-ainekset pussistaan ja alkoi kääriä sätkää. Jotain tuossa tuokiossa sai minut hiljaiseksi.

Se sanoinkuvaamaton tunne, että tuo vanha mieskin oli joutunut jättämään isiensä maat ja omalla työllään tehdyt paikat ja koko entisen elämämsä, että hänkin oli kävellyt vuorten yli, ollut ainakin 10 päivää kuolemanpelossa, nälässä ja janossa ja todennäköisesti joutunut luopumaan joistain omaisistaankin matkan aikana ja nyt istui siinä, kotinsa ja omaisuutensa menettäneenä ja kääri jossakin myytävää kotivuorten sätkäpurua paperossiin, sai minut melkein itkemään. Kyykistyin hänen eteensä, tartuin hänen käteensä ja sen jälkeen   painoin oikean käteni sydämelleni ja sanoin: Jesidi. Hän ymmärsi eleen kuten olin sen tarkoittanutkin, että jesidit ovat lähellä sydäntäni. Erotin hymyn paksujen viiksien seasta, mutta näin myös kyyneleen tuuheiden kulmakarvojen alta. Se sanoi minulle: Niin täällä minä nyt istun, todennäköisesti kuolemaani asti.