Ajattelin nimittäin, että samalla kun siellä on nämä eurooppalaiset suklaatimarkkinat, voin tutustua itse kaupunkiinkin, kuuluisaan vanhaan Perugiaan, jossa historia huokuu paljon Spoletoakin enemmän.
Väärin ajateltu.
Muutkin olivat suunnitelleet lähteä sinne samalla aamujunalla, suuri osa Roomasta tai paljon kauempaakin junassa kuulemistani jutuista päätellen. Juna oli kukkuroillaan nuoria ja samoin oli bussi, joka lähti ylöspäin kohti näitä juhlallisuuksia, kuuluisia eurooppalaisia suklaamarkkinoita, johon, kaikki Euroopan tärkeät suklaan valmistajat tuovat tuotteitaan. Fazerin sinistä eikä muutakaan väriä näkynyt.
Ja vaikka olin ostanut bussilipun, en leimannut sitä, sillä olin nähnyt sen ainoan vapaan istumapaikan ja ryntäsin sille mieluummin kuin leimasin. En halunnut huojua täydessä bussissa kaikissa noissa katujen jyrkissä kulmissa pomppivassa bussissa. Ei sinne kyllä olisi kontrollööriä sekaan mahtunutkaan, eikä sitä tullutkaan. Ja kunhan kerron tarinan loppuun, huomaatte, ettei tarvinnut olla edes huono omatunto.
Marssi siinä sitten monituhatpäisen joukon keskellä ja yritä ihailla suklaakojujen koristelua ja kaupungin komeutta samalla. Ei onnistunut. Näin kyllä kauniita vanhoja rakennuksia, mutta etruski- ja longobardiasiat jäivät nyt tällä kertaa näkemättä.
Suklaatakaan en ostanut.
Yhdeltä ilmaislautaselta nappaamani palanen tyydytti suklaanälkäni täysin. Aikamoinen ihme tosin se, että suklaaparatiisissa mieleni ei tehnyt yhtään suklaata. Luultavasti ensimmäinen kerta elämässäni.
Ostin jonkunlaisen voileivän pahimpaan nälkääni ja sekin oli virhe, sillä löysin siellä kuljeskellessani ihastuttavia ruokapaikkoja kukkien katveessa ja ilman ja jossakin niistä olisin mielelläni syönyt perugialaisittain hyvin ja lepuuttanut väärissä kengissä kituvia jalkojani. Helle, hitaasti kojujen ohi valuva ihmisjoukko ja ne kengät saivat aikaan sen, että halusin lähteä takaisin aikaisemmalla junalla kuin mitä olin suunnitellut. Mutta löydäpäs sieltä sitten ne samat liukuportaat alas, joita olit tullut ylös.
Kyselin ja sain aivan vääriä neuvoja ja kun vihdoin olin bussiasemalla, josta piti löytää bussi rautatieasemalle, mikään niistä busseista, joista kysyin, ei mennyt asemalle. Luulin itseäni hyvinkin viisaaksi, kun menin informaatioon saamaan informaatiota.
Eikä se ollut minun kielitaidottumuuttani, että jouduin kadun toiselle puolelle, sinne,
missä aurinko porotti ilman pienintäkään varjopaikka ja missä ei sitten seisonut kukaan muu kuin minä noin 20 minuuttia. Se informaatiomies sanoi sen nimittäin aivan selvästi ja englanniksi eikä italiaksi, että other side of the street, not this side.
Se juna oli jo aikaa sitten lähtenyt, eikä minulla enää ollut kiire, mutta kuuma kylläkin. Halusin taas olla viisas ja kysyin talibaniparralla varustetulta kauniilta nuorelta mieheltä, että tietääkö hän mahdollisesti, milloin se asemalle tuleva bussi tulee. Hän katsoi minua oudosti ja sanoi parran takaa, että siellähän noita menee koko ajan kadun toiselta puolelta.
Siis....informaatio oli antanut väärää informatiota. Ensimmäinen bussi, johon siellä sitten törmäsin, meni suoraan ja heti sinne asemalle. Ja nyt leimasin sen bussilipun, sillä en ollut ostanut uutta ja ajattelin, että ähäkutti, kostin tämän väärällä puolella seisomisen jo etukäteen aamulla.
Perugian asemalla oli yli tunti aikaa junan lähtöön. Ihastuin siihen odotushuoneeseen. Olen aika helppo ihastumaan kai, mutta se oli ikivanha, korkeutta ainakin 25 metriä ja katossa upeita vanhoja maalauksia ja kaunis lamppu. En saanut kyllikseni siitä katosta ja taitaa olla ensi yönä vähän jäykkä niska.
Tämä Perugian reissu uusitaan ilman suklaata piakkoin, paremmilla kengillä ja vähemmmällä ihmismäärällä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti