Ensin oli vain se saappaan näköinen Italia siellä kaukana jossain, Rooma ja entinen Rooman valtakunta ja sillai.
Sitten tuli kuvaan Ernesto Maggi, isonsiskon ystäviä, joilla oli jäätelötehdas Helsingissä (Suomen ensimmäinen, kuulemma), kuin myös jonkinlainen posliiniesineitten tehdas ja meidänkin kirjahyllyille ilmestyi erilaisia posliinipyttyjä ja figuureja.
Italian kartalle pääsi Erneston mukana Luccan kaupunki, jossa sisareni miehineen kävi Erneston ja vaimonsa (suomalainen, nimi unohtunut) kanssa, eikä Erneston kotitalo ollutkaan mikään savimaja, kuten me kotiväki olimme epäilleet, vaan ihan kunnollinen suuri kivitalo. Kuvista päätellen.
No, se oli sitä aikaa, kun koulussa aloin opetella englantia ja tietysti piti saada kirjeenvaihtokaveri Italiasta. Saapas sai uuden "tutun" kaupungin, Napolin, sillä sieltä ilmoittautui James Silvestrin. Myöhemmin kyllä aloin epäillä että Jamesin oikea etunimi olisi ollut ehkä Giacomo tai Giuseppe, mutta James kuulosti kyllä paljon hienommalta.
James katosi johonkin ja Napolista ilmoittautui sitten Gianni, joka kävi meillä Helsingissä kavereittensa kanssa ja keitti meille spaghettia niin että äitini kuulemma pesi viikon keittiön seiniä. Ensimmäistä kertaa meillä silloin spaghettia syötiinkin.
Gianni oli se vihreähousuinen, jonka housuista puhuttiin vuosikaudet. Ei Suomessa siihen aikaan kukaan mies vihreitä housuja olisi älynnyt käyttää. Miesten housujen väri oli musta tai harmaa. No, kesällä ehkä joku vaalea setsuuri. Silloin oli kuitenkin talvi ja Giannin housut jäivät meidän perheen historiaan ikiajoiksi.
Aika kului ja tämä tyttö lähti maailmalle lastensa kanssa. Mutkien kautta tultiin Sveitsiin.
Lasten ensimmäiset leikkitoverit olivat italialaisia ja heidän ensimmäiset uudet sanansa olivat italiaa.
Ja minä pääsin sinne Roomaankin ihmettelemään. Se oli sitä sellaista Valerion aikaa - mutta minä jäin Sveitsiin.
Aila oli meillä aupairina. Ailan poikaystävä oli Leo, italialainen, Leccestä, mutta hänpä lähtikin harmikseni pian Afrikkaan töihin ja jäi sille tielle. Aila ei kai harmitellut pahemmin, sillä heillä ei ollut oikein yhteistä puhekieltä ja seurusteleminen oli vain Leon oppimien suomen sanojen varassa, kuten vaikka - minä rakastan sinua - ja silleen...
Siis minä harmittelin, sillä Leo toi kerran Leccessä käydessään isänsä tekemää rose-viiniä sellaisen metrin korkean mahapullon ja arvatkaa, kuka kävi siellä aina vähän väliä maistelemassa, silleen arvokkaasti, tottakai (!). Cyrillille se oli aivan liian makeaa. Parisen viikkoa sitäkin onnea kesti. Sitten tyhjeni pullo ja Ailan Leokin lähti. Ei unohdu tämäkään italialainen.
Kun lapset olivat pieniä ja vielä vähän suurempiakin, oltiin aina kesäisin Marina di Pietrasantassa. Mari opiskeli italian kielensä Firenzessä.
Minä reissasin pari kertaa vuodessa sorelloitten (suomalaiset ystäväni Zürichissä) kanssa Milanossa ja muuallakin päin Italiaa ostoksilla. Joskus ihan päiväsiltäänkin. Cyrillin (mieheni) kanssa ajeltiin ympäriinsä ja aina se oli meille se Bell`Italia
Onhan tätä Italiaa riittänyt vuosien varrella. Vähitellen saappaankuva on saanut kasvot ja tullut tutuksi
Jos nyt vihdoinkin, täällä Leilan Spoletossa, oppisi sen kielenkin sillä lailla, etteivät nauraa hekota, kun yritän jotain sanoa.
Sitten tuli kuvaan Ernesto Maggi, isonsiskon ystäviä, joilla oli jäätelötehdas Helsingissä (Suomen ensimmäinen, kuulemma), kuin myös jonkinlainen posliiniesineitten tehdas ja meidänkin kirjahyllyille ilmestyi erilaisia posliinipyttyjä ja figuureja.
Italian kartalle pääsi Erneston mukana Luccan kaupunki, jossa sisareni miehineen kävi Erneston ja vaimonsa (suomalainen, nimi unohtunut) kanssa, eikä Erneston kotitalo ollutkaan mikään savimaja, kuten me kotiväki olimme epäilleet, vaan ihan kunnollinen suuri kivitalo. Kuvista päätellen.
No, se oli sitä aikaa, kun koulussa aloin opetella englantia ja tietysti piti saada kirjeenvaihtokaveri Italiasta. Saapas sai uuden "tutun" kaupungin, Napolin, sillä sieltä ilmoittautui James Silvestrin. Myöhemmin kyllä aloin epäillä että Jamesin oikea etunimi olisi ollut ehkä Giacomo tai Giuseppe, mutta James kuulosti kyllä paljon hienommalta.
James katosi johonkin ja Napolista ilmoittautui sitten Gianni, joka kävi meillä Helsingissä kavereittensa kanssa ja keitti meille spaghettia niin että äitini kuulemma pesi viikon keittiön seiniä. Ensimmäistä kertaa meillä silloin spaghettia syötiinkin.
Gianni oli se vihreähousuinen, jonka housuista puhuttiin vuosikaudet. Ei Suomessa siihen aikaan kukaan mies vihreitä housuja olisi älynnyt käyttää. Miesten housujen väri oli musta tai harmaa. No, kesällä ehkä joku vaalea setsuuri. Silloin oli kuitenkin talvi ja Giannin housut jäivät meidän perheen historiaan ikiajoiksi.
Aika kului ja tämä tyttö lähti maailmalle lastensa kanssa. Mutkien kautta tultiin Sveitsiin.
Lasten ensimmäiset leikkitoverit olivat italialaisia ja heidän ensimmäiset uudet sanansa olivat italiaa.
Ja minä pääsin sinne Roomaankin ihmettelemään. Se oli sitä sellaista Valerion aikaa - mutta minä jäin Sveitsiin.
Aila oli meillä aupairina. Ailan poikaystävä oli Leo, italialainen, Leccestä, mutta hänpä lähtikin harmikseni pian Afrikkaan töihin ja jäi sille tielle. Aila ei kai harmitellut pahemmin, sillä heillä ei ollut oikein yhteistä puhekieltä ja seurusteleminen oli vain Leon oppimien suomen sanojen varassa, kuten vaikka - minä rakastan sinua - ja silleen...
Siis minä harmittelin, sillä Leo toi kerran Leccessä käydessään isänsä tekemää rose-viiniä sellaisen metrin korkean mahapullon ja arvatkaa, kuka kävi siellä aina vähän väliä maistelemassa, silleen arvokkaasti, tottakai (!). Cyrillille se oli aivan liian makeaa. Parisen viikkoa sitäkin onnea kesti. Sitten tyhjeni pullo ja Ailan Leokin lähti. Ei unohdu tämäkään italialainen.
Kun lapset olivat pieniä ja vielä vähän suurempiakin, oltiin aina kesäisin Marina di Pietrasantassa. Mari opiskeli italian kielensä Firenzessä.
Minä reissasin pari kertaa vuodessa sorelloitten (suomalaiset ystäväni Zürichissä) kanssa Milanossa ja muuallakin päin Italiaa ostoksilla. Joskus ihan päiväsiltäänkin. Cyrillin (mieheni) kanssa ajeltiin ympäriinsä ja aina se oli meille se Bell`Italia
Onhan tätä Italiaa riittänyt vuosien varrella. Vähitellen saappaankuva on saanut kasvot ja tullut tutuksi
Jos nyt vihdoinkin, täällä Leilan Spoletossa, oppisi sen kielenkin sillä lailla, etteivät nauraa hekota, kun yritän jotain sanoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti