keskiviikko 30. marraskuuta 2016

Uutisten herättämiä (kerettiläisiä) ajatuksia ja kysymyksiä






Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan istun lempituoliini katsoakseni taas päiväuutisia, Sveitsin, Saksan, BBCn ja CCNn. Siihen menee pari tuntia, mutta haluan nähdä miten maailma tänään makaa.  Olin kauan poissa ja katselin vain Irakin tapahtumia.
- Kyljellään, selällään, avuttomana se yhä makaa, aina vain väärässä asennossa.  

Maailma kiehuu ja kuohuu Irakia, ISISiä ja Syyriaa. Ennen kaikkea Syyriaa, Aleppoa.
USAn vaalit ja Trumpin ällistyttävän voiton mielipiteet ja analysointi alkavat olla ohi.
Olisin kuunnellut niitäkin mieluummin kuin näitä sotauutisia.

Aleppo, minun kaunis Alepponi, jossa kristitty armenialainen  Kaspon klaani oli vuosien varrella  tukeni ja turvani, on tänään  raunioina.  Heidän palatsimaisen kotinsa patiossa istuin jasmiinipensaan alla nuuhkien sen tuoksua, kuunnellen perheen tarinaa suvun paosta Mardinista, nykyisestä Turkista armenialaisten kansanmrhan aikana.

Söin herkkuja, joita Maria laittoi, opettelin arabialaisia tansseja heidän olohuoneessaan, kävin Libanonin sotatantereelta palattuani pesemässä itseni Marian kanssa vanhassa ja kauniissa hamamissa- onkohan sekin joutunut pommien uhriksi?
Kaspot pääsivät pakoon Kanadaan ennen ISISin tuloa, mutta niin moni jäi. Tuskin vapaaehtoisesti.

Googlen kuva, mutta tällaista siellä oli, tosin ilman miehiä ja paljon höyryisempää. lol.

Saisipa tietää miten asiat ovat 100 vuoden kuluttua. Tai 500 vuoden. En haluaisi herätä katsomaan, sillä epäilen, että mikään ei olisi paremmin.
Ihminen ei muutu.
Sotatanner  on ehkä muuttanut muualle ja kaupunkeja rikotaan toisissa paikoissa, rakennetaan jälleen ja hajotetaan taas. Viholliskuvia syntyy aina ihmisten mielessä ja viholliset ja heidän aatteensa täytyy tuhota oman kutsumuksen ja mielikuvan mukaan. Sellainen on tämänpäivän ihminen. Ollut aina. Vai onko? Mikä tekee toisista hyviä ja toisista tahallaan pahoja?

Onko yhden ihmisen elämä  liian lyhyt siihen, että hän ehtisi oppia mitään oleellista, muuta kuin vähän matematiikkaa, kieliä ja kouluaineita? 
Historiasta emme ole ottaneet oppia. Siinähän emme ole olleet mukana.   Entä riittäisikö 1000 vuoden elämä ja kokemus näyttämään mikä on elämässä todellista,  hyvää ja oikein? Vai mikä se elämän todellisuus oikein on?   Oma hyvinvointi muista välittämättä? Joku muinaisten ihmisten kirjoittama kirja siitä miten silloin kuviteltiin elämän kuuluvan olla?
Olisiko meistä tullut toisenlaisia, jos olisimme saaneet Metusalemin ja Nooan elinvuosien pituudent?
Mutta  eivät oppineet Nooankaan pelastamien ihmisten jälkeläiset yhtään mitään. Sodat ja pahuus jatkuivat välittömästi.
(Jesidit muuten ovat sitä mieltä, että Nooan arkki käväisi heidän vuorellaan Laleshissa, missä arkkiin tuli reikä ja arkkilaiset olivat vaarassa, mutta iso musta käärme luikerteli reikään ja pelasti siten ihmiskunnan. Siitä lähtien he kunnioittavat isoa mustaa käärmettä)

Entä Vanhan Testamentin jumala, joka kehoitti tuhoamaan erinäisiä kansoja, jotka olivat toisten kansojen kiusana? Oliko hän eri jumala kuin se, joka oli rakkaudesta, anteeksiannosta ja hyvydestä puhuvan Jeesuksen isä?  
Millainen on tämä nykyinen jumala, joka ei välitä lasten itkusta, ei sotilaiden urheudesta tai leskien surusta?  Kostaako hän sitten nämä pahuudet vasta kolmannessa tai neljännessä polvessa ja itse pahantekijät pääsevät kuin koira veräjästä? Entä palkinto hyvyydestä? Vastako sitten hyvyys palkitaan kun noustaan sinne taivaisiin,  Tämä teoriahan  suorastaan usuttaa ihmisiä yrittämään onneaan itseään hyödyttävään rikollisuuteen, viis siitä mitä kolmas ja neljäs polvi kokee , jos rangaistusta ei kerran ole tulossa, mikäli onnistuu livahtamaan maallisten oikeudenkäyntien sivu.

Historia on voittajien kirjoittamaa. Hävinneet ovat aina/useimmiten olleet väärässä ja niitä pahoja.
Jos siis pystyisimme kurkistamaan muutaman sadan vuoden päästä sikäläiseen aikaan, näkisimmekö Assadin pelastaneen Syyrian ketkujen kansalaistensa käsistä.......näkisimmekö Erdoganin joutuneen epäsuosioon ja  vallankaappauksen uhriksi, vai näkisimmekö hänen perustaneen uuden
suurvallan ja nielaisseen Euroopan?  ISISiä tuskin enää muistaa, mutta entä heidän jälkiään ja heistä muovautuneita jälkiryhmiä?

Huh....onneksi emme tule tietämään. Nyt vain katsellaan sormi suussa uutisia eikä ymmärretä maailmaa.



torstai 3. marraskuuta 2016

6- ja 7-vuotiaat Chomana ja Raid ovat juuri päässeet pois ISISin orjuudesta







Tänään pieni Chomana oli puettu prinsessaksi. sillä tänään tuli vieraita, potentiaalisia auttajia, jotka halusivat tavata sievää Chomanaa ja hänen iloista velikultaansa Raidia.

Ja he ja heidän tarinansa sai näiden vierailijoiden silmät kyyneliin ja sydämen sulamaan. 

Kylä, josta he ja heidän 11-henkinen perheensä joutui lähtemään elokuun 1. päivänä 2014, kun tiedettiin ISISin olevan lähellä,  sijaitsi Sinjar-vuorten eteläosassa.  Heillä ei ollut autoa ja äiti, isä, 8 lasta ja isoäiti lähtivät   kävellen etsimään pakotietä turvaan vuorten toiselle puolelle.


Matkalla heitä seurasivat ISISin pommit, jotka haavoittivat äitiä ja 8-vuotiasta poikaa ja koska matkan jatkaminen siitä johtuen oli hidasta, olivat he helppo saalis ISISille. Perheenjäsenet erotettiin heti toisistaan. Isän ja isoäidin epäillään tulleen ammutuiksi. Äitikin  erotettiin lapsista ja kaikki vietiin kuka minnekin.
 
ISIS julkaisee omaa salaista nettisivuaan myytävinä olevistä jesideistä.
Joillakin ISISin toimia tarkkailevilla on sivuille omat tiensä ja sitä kautta Chomanan ja Raidin kaukaiset sukulaiset saivat tietää, että 6-vuotias Chomana ja 7-vuotias Raid olivat myytävinä hintaan 12 800 ja 11 000 dinaria. (10 000 dinaria on vähän yli 7000 US$)

Sukulaiset Kabertuon pakolaisleirillä, kuusilapsisen perheen isä Hassan ja hänen kuppikuntansa myivät perheen vähäistä jäljellä olevaa  (vaimon ja siskojen koruja jne.) omaisuutta, lainasivat loput ja ostivat lapset vapaaksi kaksivuotisesta vankeudesta.

Kun lapset tulivat, he eivät enää puhuneet kurdia, vaan jostakin tuntemattomasta arabialaisesta murteesta oli tullut heidän kielensä. He olivat villejä ja häiriintyneitä ja heidän nälkänsä oli loputon..

He olivat joutuneet eri ISIS-jäsenten perheisiin.Tarkempaa heidän olosuhteistaan ei tiedetä. On kuitenkin todettu että Chomanalle oli syötetty kasvohormoneja, joka saisivat hänet pian kasvamaan vahvaksi naiseksi. Todennäköisesti häntä ei oltu vielä raiskattu, mutta hänellä oli muuten leikitty, mikä kävi ilmi hänen kielenkäytöstään.  Nälkä oli ollut molempien viimeaikainen seuralainen  lyöntien ja ilkeiden puheiden lisäksi. Choman oli kertonut tullessaan, että oli saanut puoli leipää ja tomaatin päivässä syödäkseen.

Lasten häiriintynyt käytös, tuloksena ties minkälaisesta kohtelusta kaksivuotisen vankeuden aikana, on alkanut vähitellen tasaantua, kiitos sekä Hassanin perheen rakkauden ja kärsivällisyyden sekä koulun opettajien.
He ovat alkaneet taas puhua kurdia , he eivät ahmi enää  ruokaansa eivätkä  lyö kavereitaan, mutta heidän mielentilansa vaatii vielä paljon rakkautta ja psykologista ohjausta, jota viimeksi mainittua leirillä on vaikea saada.


Istuessamme teltan seinämien matoilla tarkkailemme lapsia. Välillä Raid istuu hiljaa, huojuttaa itseään kädet sylissä, silmät jossakin kaukaisuudessa. Jokin ajan kuluttua hän huomaa,  että otamme kameran käteen, hän hymyilee ja näyttää voitonmerkkiä. Mieliala vaihtuu, hän on taas paikalla, nousee ylös, kiipeää Hassan-isän syliin ja lehahtaa siitä samantien ulos leikkimään.  
Chomana tutkii Hassanin lasten koulukirjoja, tekee vihkoihin omia merkkejään, tuntuu haluavan tietää niistä enemmän ja käy hänkin välillä Hassanin tai hänen sukulaistensa sylissä.

Äskettäin on noille ISISin sivuille ilmestynyt myös sen 8-vuotiaan ISISin pommeista haavoittuneen veljen myynti-ilmoitus ja Hassan kerää taas rahaa ostaakseen hänetkin vapaaksi. Lapsen hinta on 10 000 dinaria.Valtava rahasumma suuren perheen isälle, jolla ei ole mitään tuloja, joka asuu pakolaisleirin teltassa omaisuutensa menettäneenä ja YKn ja joidenkin hyväntekeväisyysjärjestöjen avustusten turvin. 
 Pienen pojan voinnista ja pommituksessa saaduista vammoista ei tiedetä mitään, mutta Hassanin sydän on suuri, lapset ovat sukulaisia ja avuttomia pieniä, joilla ei ole ketään muitakaan läheisiä. 

Kun hyvästelemme ja Raili nostaa lapset yksi kerrallaan syliinsä ja pyörittää heitä ympäriinsä, ilo loistaa heidän silmistään ja he kirkuvat onnesta. Tälläiset hetket eivät olleet mahdollisia heidän ISIS-aikaisessa elämässään, joka toi heille niin monenlaista pahaa, vanhempien ja sisarusten menetyksen ja monia sielullisia vammoja. Heidän uusikaan elämänsä ei ole helppoa talveen valmistautuvassa teltassa, jossa puute kaikesta huutaa joka nurkassa. 



 . 

.


sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Ashti ja Ashtin veli




Ashtiin törmäsin, kun etsin epätoivoisesti ravintolaa, jossa saisin paistettuja munia aamiaiseksi. Vaikka kuinka yritin selittää useissa paikoissa, piirtää ja kotkottaa, ei tajuttu, että halusin munia. Aamiainenhan on täällä oikeastaan erilaisten keittojen aikaa. Lopuksi astelin, jo melkoisen kyllästyneenä ja valmiina vaikka minkälaiseen lampaanaivokeittoon,  punasävyiseen ravintolaan, jossa ovella jo sanottiin iloisesti että Good morning. Ja sen jälkeen söinkin aika usein Ashtin ravintolassa - vaikkei se oikeasti hänen ole - aamiaiseni, jonkinlainen pitsan tapainen leipä eri koristuksilla, mutta paistettu muna siinä päällä Ja meistä tuli sen verran  kavereita, että Ashti kertoi lapsuudestaan amerikkalaisten sotilaiden apurina Dohukissa ja näytti valokuvaa, jossa pieni hento poika seisoo totisena topakan jenkkisoturin vierellä.. Tätä soturia hän kuljetteli pitkin basaareja, toimitti juoksupojan asioita ja oppi hyvin englantia. Amerikkalaiset häipyivät aikoinaan, mutta Ashtin kielitaito jäi ja siitä olen minäkin hyvin kiitollinen, sillä siten saan aina helposti aamiaiskananmunani ja ystävällistä neuvontaa muissakin asioissa. Ashti on kaikin puolin herrasmies ja todellinen aarre kurdia osaamattomalle.

Sillä välin, kun olin itse taas poissa maasta, tuli ystäväni Raili Irlannista tilalleni Ashtin aamiaisvieraaksi. Ravintolaan oli dfpoissaollessani ilmestynyt töihin Ashtin  velikin, joka kertoi Railille suunnittelevansa muuttavansa Ruotsiin. Ensin siis hieman rahaa säästöön, sitten Turkin Izmiriin ja sieltä kumiveneellä Kreikkaan jne.

Raili tuntee yhtä hyvin kaikki nuo surulliset myrskykuolemat huterissa  veneissä  kuten me kaikki muutkin, kuin myös sen, millaista pakolaisen elämä Euroopassa todella on, ja senkin, että Irakin kurdeilla, joilla ei ole mitään todellista todistettavaa hätää, saavat jonkin ajan kuluttua palata kotiinsa häntä koipien välissä. Raili puhui ja varoitti, mutta kun minä jonkin ajan kuluttua taas saavuin aamiaiselleni, oli veli yhä lähdössä.
Tähän lähtijoiden joukkoon ilmestyi myös kananmunanpaistajani, syyrialainen J, joka halusi Sveitsiin, koska minä varmaan pystyisin sen helposti järjestämään. Eihän siihen tarvittu kuin viisumi ja hän tulisi ja eläisi elämänsä onnellisena siellä. Tai kun minä en kerran  pystyisi hänen elämäänsä järjestämään, hän voisi lähteä Ashtin mukana Ruotsiin.

Taholtani seurasi  Railin tapaan monenlaisten selitysten ja varoitusten vyöry. Vasta kun kerroin perheestä, jonka ystävät hukkuivat mereen tai  onnettomista maahanmuuttajista, jotka eivät saaneet tehdä työtä, asuivat kerrossängyissä parakeissa ja joiden läsnäoloa ihmiset useimmissa maissa eivät edes hyväksysi he alkoivat miettiä uudelleen.  Pelottelin ja selittelin monta aamullista ja monen kananmunan verran, mutta lopulta  eräänä aamuna Ashti kertoi, että pojat olivat luopuneet ajatuksestaan. En tiedä syyrialaisen J:n todellisia mahdollisuuksia, Ehkä hänellä niitä olisikin, mutta Ashtin veljen onnistuminen saada  pakolaisen status Ruotsissa vaikuttaa epätodennäköiseltä. Hänellä ei ole mitään vaaraa uhkaamassa Kurdistanissa.  Nämä seikkailunhaluiset mukavat nuoret miehet, vaikka heidän halunsa parempaan elintasoon onkin ymmärrettävää, vievät vain paikan todellista uhkaa kärsiviltä, kuolemaa paossa olevilta ihmisiltä.

Tunnetaan Railin kanssa nyt hiukan pientä ylpeyttä. Ainakin Ashtin veli jää rakentamaan uutta, ISISin jälkeistä Kurdistania, eikä ryhdy turhiin seikkailuihin. J:n   matka Syyrian Aleposta Irakin Dohukiin ehkä jatkuu jonnekin muualle. Mutta sekin on taas toinen tarina.

lauantai 29. lokakuuta 2016

Alia, tyttö, joka karkasi ISISiltä




Olen istunut kolmena iltana Alian perheen betonilattialla ja kuunnellut hänen tarinaansa ISIS-sotilaiden seksiorjana. Olemme itkeneet yhdessä, mutta myös nauraneetkin, sillä Alia on tyttö, jolla on itku ja nauru yhtä herkässä. Kodin perintöön on aina kuulunut ilo ja huumori ja sen näkee edelleen kun istutaan yhdessä.
Kun tapasin hänet ensimmäisen kerran vuosi sitten, hän oli vasta äskettäin pelastunut ISISin kynsistä,. Olin jo silloin hämmästynyt kun totesin,kuinka vitsit ja iloinen puheensorina täyttivät vähän väliä huoneen.
- En voi elää, jos koko ajan vain muistelisin aikaa, jolloin mieluummin olisin ollut kuollut, hän sanoo, mutta nauran sydän veressä.
Alia on yksi noista ISISltä pelastuneista jesiditytöistä, joista tuhannelle Saksa myönsi turvapaikan ja apua.

Nyt hän on vain käymässä Kurdistanissa. Koko perheelle on myönnetty turvapaikka Saksassa, mutta sinne lähtivät Alian lisäksi äiti, 5-vuotias pikkusisko ja veli. Vanhin sisaruksista jäi pieneen kristittyjen asuttamaan kylään, josta perhe oli saanut väliaikaisen asuinpaikan. Isosisko Hanifa ei voinut lähteä Saksaan, sillä kolme sisarta on edelleen ISISin vankeina, nuorin heistä 10-vuotias, ja Hanifa haluaa odottaa heidän paluutaan.
Saksassa Alian perheelle on annettu käyttöön asunto jossain maalla, kaukana kaikesta. Alia ei halua olla kiittämätön, mutta siellä he tuntevat kieltä puhumattomana olevansa täysin eristyksissä, juna- ja pitkien bussimatkojen päässä kaupoista tai muista kurdiperheistä. Kurdistaniinkaan hän ei halua palata, sillä tämä maa on täynnä pahoja muistoja ja pelkoa nurkissa väijyvistä peikoista. Alia aikoo opetella saksankielen, tottakai, mutta ensin hänen on annettu totutella elämiseen uudessa ympäristössä. Kielikurssit tulevat kuvaan myöhemmin.
Vasta sitten voi uusi elämä alkaa, hän sanoo, kun hänen kolme sisarustaan ovat palanneet sieltä jostakin, kun koko perhe on taas yhdessä, isää lukuunottamatta, joka kuoli sillä välin kun Alia oli vankina.
Suurin suru perheessä on edelleen pienimmän siskon tähden, miten hän on selvinnyt nämä vuodet.. Miten miehet ovat kohdelleet 10-vuotiasta ja miten rikki hänen elämänsä kaikesta koetusta onkaan...
Nyt vain eletään päivää, öisin likaiset ja ilkeästi nauravat miehet hyökkäävät piiloistaan ja kiusaavat...Öisin kuuluvat myös sisarten ja muiden yhä siellä olevien itkut ja apua pyytävät huudot.  Öisin he ovat joskus myös kaikki yhdessä niin kuin ennen ja juoksevat nauraen pitkin Sinjarin kotipihaa. Näistä unista herääminen on pahinta.

perjantai 28. lokakuuta 2016

Kylä toisensa jälkeen vapautuu ISISiltä. Peshmergat lähenevät päivä päivältä Mosulin kaupunkia



Sitten saapuivat seuraavat paenneet. Jotkut tulivat traktoreillaan, kun muuta ei ollut. Kulkuvälineet jäävät  tänne Zilkaniin siihen asti kunnes heidän asiansa on selvitetty.. 


Rekiströinnin ja terveydentilan tarkastuksen jälkeen he saivat kukin paketin täynnä herkkuja ja ruokaa ensi nälkään. He olivat ajaneet pitkän matkan epätietoisuudessa ja epämukavissa välineissä ja kuka tietää milloin he olivat saaneet viimeksi syödäkseen, ja nytkin oli edessä vielä bussikuljetus leirille, josta oli tuleva heidän väliaikainen kotinsa. Näillä pakolaisilla on sikäli onnea, että Faziliyan kylä on kohtalaisen hyvässä kunnossa ja he saattavat palata sinne pian.


















maanantai 24. lokakuuta 2016

Pienia ajatuksia Kurdistanissa

Eilen Majid otti minut mukaansa jakamaan Bagdadista tulevaa pakolaisapua kerosiinin muodossa-
Vuorilla jossain on satanut jo lunta ja ilmat muuttuvat nopeasti. Dawodia leiri on ylhäällä vuoristossa, pienen kristillisen kylän kupeessa. Siitä leiri on saanut nimensä.
Hyvin toimivan tuntuinen leiri, jota nuori tomera Clara johtaa. Siisti ja järjestetty kotialue Sinjarin jesidipakolaisille ja kristityille ISISin valtaamilta alueilta.

Leiriläiset olivat vierittäneet suuret tynnyrinsä siistiin ainakin sata metriä pitkään jonoon. Lapset hyppivät niiden päällä ja valvoivat omiaan. Leirillä oli melkein juhlan tuntua. Televisiotakin odoteltiin. Ja olinhan paikalla minäkin, ulkolainen, jonka pyörimistä tynnyreiden seassa oli myös kiva seurata.

 





270 tynnyriä oli melkein sadan metrin pituisessa jonossa odottamassa täyttämistä tänään ja lisää oli tulossa seuraavina päivinä.
741perheen talven lämmitys.




Pienet tytöt vartioivat perheittensä tynnyreitä 



Eräs hetki pysäytti minut touhuissani. Muuan vanha jesidimies oli seurannut kulkemistani jonkin aikaa. Sitten hän pysähtyi, kyykistyi jonnekin tynnyreitten eteen ja veti Sinjar-vuorten kuuluisat tupakka-ainekset pussistaan ja alkoi kääriä sätkää. Jotain tuossa tuokiossa sai minut hiljaiseksi.


Se sanoinkuvaamaton tunne, että tuo vanha mieskin oli joutunut jättämään isiensä maat ja omalla työllään tehdyt paikat ja koko entisen elämämsä, että hänkin oli kävellyt vuorten yli, ollut ainakin 10 päivää kuolemanpelossa, nälässä ja janossa ja todennäköisesti joutunut luopumaan joistain omaisistaankin matkan aikana ja nyt istui siinä, kotinsa ja omaisuutensa menettäneenä ja kääri jossakin myytävää kotivuorten sätkäpurua paperossiin, sai minut melkein itkemään. Kyykistyin hänen eteensä, tartuin hänen käteensä ja sen jälkeen   painoin oikean käteni sydämelleni ja sanoin: Jesidi. Hän ymmärsi eleen kuten olin sen tarkoittanutkin, että jesidit ovat lähellä sydäntäni. Erotin hymyn paksujen viiksien seasta, mutta näin myös kyyneleen tuuheiden kulmakarvojen alta. Se sanoi minulle: Niin täällä minä nyt istun, todennäköisesti kuolemaani asti.















keskiviikko 10. elokuuta 2016

Kuvia Kurdistanista


Setä Hussein


Ompelukonetta asennetaan ja ihmetellään



Tässä vain kuunnellaan kiltisti

Kaksoset kainalossani



Rikottua Sinjarin kaupunkia


Sinjar


Terveiset taas Kurdistanista

Heinäkuinen matka Kurdistaniin.

Matka, jota olin suunnitellut jo viime maaliskuulle, pääsi toteutumaan vasta nyt.
Olisin halunnut jo aikaisemmin  viedä Hadin perheelle niin monen vapaaehtoisen lahjoittamia varoja, kokea itse taas kerran Kurdistanin kaunein vuodenaika, kevät ja vuorten vihreät kyljet täynnä narsisseja ja kukkivia puita.
Sen sijaan pääsin sinne keskikesän helteisimpään aikaan, jolloin lämpömittari heilui päivisin 44-48 asteen välillä ja vuorten ja niittyjen vihreys oli muuttunut keltaiseksi kuivaksi heinäksi, jonka seasta jokunen vihreä pensas täplitti maisemaa siellä täällä.
Kävelyt piti unohtaa. Äkkiä autoon ja autosta viilennettyihin huoneisiin tai telttoihin, joissa tuulettimien ja ilmastolaitteiden pörinä oli ikuinen seuralainen.

Yksi ensimmäisistä asioistani oli tietysti Hadin perheen tapaaminen.
Kun menimme sinne yllättäen, vanha ystäväni ja tulkkini Jemal jo parin kymmenen vuoden takaa ja minä, löysimme vain pienimmät lapset kotosalla.  Hadi ja vanhimmat tytöt olivat kuka missäkin ja sovittiin uudelleen seuraavan päivän tapaamisesta.

Olimme miettineet jo valmiiksi rahojen käyttöä Jemalin ja Hadin keskustellessa asiasta keskenään ennen tuloani.
Oli osoittautunut, että vaikka suunnitelmissa oli ollut kummien rahoilla auttaa heidät pois leiriltä ulos itsenäiseen elämään, he eivät olleet siihen vielä valmiita. Lapset, joilla ei enää ollut omia vanhempia olivat jollain tavalla sopeutuneet leirin turvalliselta tuntuvaan, järjestettyyn ilmapiiriin. Naapureina heillä oli tuhansia saman kohtalon sinne heittämiä, saman uskonnon ja käytöstavat omaavia ihmisiä.

Kun tulimme uudelleen paikalle seuraavana aamuna, Hadi ei ollut edelleenkään paikalla, mutta teltassa oli vanhempi mies, joka osoittautui heidän omaksi sedäkseen, 10 lapsen isäksi Husseiniksi, hänkin samalla leirillä.
Häneltä saimme tietää, mitä Hadille kuului.

Hadi oli mennyt 16-vuotiaana naimisiin, kuten niin monet jesidit Sinjarin kaukaisissa pikkukylissä. Avioliitto oli epäonnistunut ja vaikea ja vähää ennen ensimmäistä käyntiäni heidän luonaan, (en saanut sitä silloin vielä tietää) oli tyttö kiivastunut jostakin ja lukkiutunut pieneen teltan ulkopuolella olevaan keittiöön jossa yritti polttaa itsensä.   Hadi oli rikkonut ikkunan katon rajassa, mahtunut tuskin siitä sisään ja pelastanut hänet sairaalaan.

Maassa on kuulemma sellainen tapa, että tutkimuksia varten aviomies - tosin nyt jo eronnut -, mutta osallinen  kuitenkin tapahtumaan, joutuu kahdeksi kuukaudeksi ns. tutkintovankeuteen ja siellä Hadi nyt oli, etukäteen kuitenkin syyttömäksi todettuna.
Paikalle tuli tytön isäkin kertomaan, että syy tytön itsemurhayritykseen ei ollut Hadissa, vaan tytön omassa luonteessa eikä kukaan syytä Hadia mistään.
Tytön kasvot ovat pahoin palaneet ja hänelle on kerätty rahaa eri järjestöiltä ja jotakin
korjausleikkauksia on jo tehty. En nähnyt häntä.

Heidän tulevaisuuteensa oli siis uusi suunnitelma leirin sisällä.
He halusivat vielä jäädä leirille ja siellä heillä olisi mahdollisuus avata pieni vihannes- sekatavarakauppa, jonka tavara-hankintaa varten tarvittaisiin lava-auto. Kahdelle hengelle tilaa edessä ja lava, se riittäisi.
Hadille, joka osaa ajaa autoa, mutta ei omista ajolupaa, annettaisiin virallista ajokoulutusta ajokorttia varten ja palattuaan hän saisi ottaa ohjat kaupankäynnistä käsiinsä, mutta ei yksin. Leirin johto ja setä Hussein olisivat asiassa mukana.
Toivomuksena on, että ajan mittaan he itsenäistyvät kaupankäynnillä ja uskaltavat ajatella itsenäistä elämää leirin ulkopuolella.

Setä kertoi, että hänellä on pieni maatilkku jossain ISISiltä vapautetun Sinjarin rajalla, josta hän saisi vähän vihanneksia ja hän on valmis jakamaan niitä Hadin perheen kanssa. Hänen ongelmansa on vain se, että auto, joka hänellä oli käytössä ennenkuin ISIS hyökkäsi heidän kyläänsä, piti jättää erääseen rajakylään, Sinoniin, jossa se on odottanut häntä nyt kaksi vuotta. Ilman autoa hän ei pääse helposti maatilkulleen. Hän kävi katsomassa sen kuntoa jokin aika sitten ja näki, että siitä oli viety varaosia ja kaksi vuotta helteessä seisseet pyörät olivat myös mennyttä.
Pyysin setää ottamaan selvää, mitä auton korjaus ja leirille tuonti tulisi maksamaan ja voisiko sillä mahdollisesti hoitaa kauppa-asiat. Ei voisi, siihen ei mahtuisi vihanneskuormaa, joten siitä ei olisi mitään hyötyä tavaroiden kuljetuksessa. Sedän käynnit sen sijaan maatilkkuaan hoitamassa  ovat hänen autonsa varassa, sillä sinne ei kulje busseja ja vain taksit tulisivat kysymykseen.

Isommat tytöt ovat innostuneet ompelemisesta ja koska leirillä opetetaan myös ompelukoneen käyttöä, hankimme heille oman ompelukoneen. Ehkäpä siinä olisi jollekin tytöistä jo oma ammattikin tulossa.

Nyt sitten vain odotellaan vielä kuukauden verran että Hadi pääsee kotiin ja asiat saadaan rullaamaan.
Sillä välin Jemal tarkkailee tilannetta ja vahtii kassakaapissaan Hadin perheelle tarkoitettuja rahoja.
Niistä tulee selvitys Kummikerho Hope for the Yezidis - sivulla.

Mikäli oma, tällä hetkellä vähän fragiili tilanteeni sallii, menen taas loka-marraskuussa katsomaan miten asiat sujuvat.










 

sunnuntai 31. tammikuuta 2016

Uudelleen: jesideistä ja Kurdistanista




Monet ihmettelivät, kun muutaman  vuoden jälkeen olin taas lähdössä Irakin Kurdistaniin ja juuri vaikeaan ISISin aikaan.
Sanoin, että olin ollut pahempinakin aikoina, silloinkin kun Saddamin pommit leiskuivat ympärilläni, tai kun harhailin yksinäni Bagdadin kuumilla kaduilla enkä päässyt kotiin. 
Menin. Näin ja koin paljon. Kuulin vielä enemmän, eikä monikaan asia ollut positiivista.

Kurdistanissa oli jälleen paha aika. Ne hyvät ajat olin jättänyt väliin, ne ajat, jolloin Saddamin lähdön jälkeen amaerikkalaiset ja monet muut olivat auttaneet kurdeja neuvoillaan ja investoinneillaan, ja kun exiilissä lännessä eläneet kurdit palasivat takaisin ja toivat demokratian siemenia, monenlaista know howta ja uusia ideoita maahan, ne ajat jäivät  näkemättä.

Oli kyllä riemastuttavaa nähdä miten kaupungit olivat kasvaneet ja saaneet aivan amerkkalaisia mittasuhteita, korkeita torneja ja upeita shopping centereitä, leveitä moottoriteitä ja katujen varsille hienoja hotelleja ja ravintoloita.
Nyt kuitenkin kaikki työ ja rakentaminen oli pysähtynyt. Tunnelma oli jäätynyt. Monet rakennukset, jopa kaupunginosat olivat jääneet kesken. Edes nostureita ja muuta rakennusmateriaalia ei oltu viety pois paikalta.




ISIS oli iskenyt kyntensä kurdien alueelle, hyökännyt Sinjarin vuorille ja Sinjarin kaupunkiin, vallannut miljoonakaupungin Mosulin.
Öljy, Kurdistanin elämän eliksiiri ja hyvinvoinnin ehto oli laskenut  samantien.
Kurdistan voi huonosti. Pakolaisleirit olivat täynnä sekä Kurdistanin sisäisiä pakolaisia että Syyriasta  tai Irakin puolelta tulleita. Sen hallituksella oli melkein 2 miljoonaa pakolaista hoidettavanaan.

Kurdikansan lisäksi kannoin huolta myös jesideistä. Heistä oli tullut  kauan sitten minun sydämeni kansaa.
Jo melkein 30 vuotta sitten olin päässyt tutustumaan tähän salaperäiseen joukkoon, ensin Turkissa, yhdessä  niistä harvoista jesidikylistä, joita silloin vielä Turkissa oli. Nyt sekin kylä on poissa, sen asukkaat Saksassa.
Irakissa kävin ensimmäisen kerran etsimässä heitä Sinjarin kaupungissa, siinä, minkä ISIS-taistelijat valloittivat vuonna 2014 ja jonka kansan he joko tappoivat, ajoivat vuorille ja pakolaiskeskuksiin tai ottivat orjiksi. Heidän pyhällä temppelialueellaan, Laleshissa olin silloin, kun Saddam päätti valloittaa Kuwaitin ja muuttaa sen myötä koko alueen maailmankirjoja. Siitä ja sinä yönä alkoi Irakin tuho ja loppu. Se oli minulle onnellinen yö temppelin katolla tähtiä tuijottaen ja lepakoiden suhahtelua seuraten. Se oli taikaa ja magiaa, mutta se päättyi seuraavana päivänä, kun kuulimme mitä Saddam oli tehnyt. Ulkolaiset eivät päässeet maasta pois, olimme panttivankeina Irakissa. Osa meistä joutui strategisiin keskuksiin, ammustehtaisiin suojelemaan niitä mahdollisilta länsimaiden pommituksilta. Oman oveluuteni ansiosta säästyin niiltä, mutta jouduin melkoisen orpona kuljeskelemaan pitkin poikin maata.

Löysin siis Hadin perheen. Yhden noista monista jesidiperheistä, joiden oli paha olla. Äidittömän ja isättömän lapsikatraan, jota 19-vuotias Hadi-veli  yritti pitää kasassa ja minkä hän katsoi voivansa tehdä vain tekemällä työtä. Työttömyys on alueella  valtava, kun kaikki työt seisovat ja valtiolla ei ole edes varaa maksaa palkkoja säännöllisesti.

.Pakolaiskeskuksissa ei ole mahdollisuutta työntekoon. Ainoa työ, jonka hän katsoi saavansa, oli mennä peshmergaks, mennä taistelemaan ISISia vastaan, jättää sisarukset yksin telttaan ja lähettää heille ansionsa, että he pärjäisivät. 

Silloin vasta, kun ISIS hyökkäsivät Sinjariin ja jesidit, jotka ovat vuosisatoja, ehkä tuhansia vuosia olleet sen asujia, joutuivat pakenemaan, tulivat jesidit maailmalla tunnetuiksi. Silloin kirjoitin ystäviäni varten blogiini pienen jutun heistä, jonka kopioin tähän:







Lapsena luin Karl Mayn seikkailukirjoja ja yhdessä niistä hän kerto hurjista seikkailuista jesidien parissa. Mielikuvitukseni lensi, elin heidän villiä elämäänsä, olin jesidiprinsessa, jota muslimit vainosivat, ratsastin prinssini kanssa satapäinen vihollisjoukko kintereilläni ja piilouduimme heidän pyhiin kammioihinsa ja salaisiin luoliinsa. 

Huokailin omaa tylsää koulutytön elämääni ja eläydyin tällaisiin tarinoihin, vaikka olinkin tietävinäni, että jesidit olivat vain Karl Mayn mielikuvituksen tuotetta, jännittävää satua historiallisilta paikoilta.

Silloin kun tyttäreni vuorostaan luki noita kirjoja ja huokaili omat huokauksensa, muistin jesidit.Olin lukenut Irakin historiaa ja käsiini osui brittiläisen arkeologin Layardin kertomukset pohjois-Irakin Kurdistanissa.
Hän mainitsi villin heimon, jesidit.
He siis olivatkin totta. Karl May oli tehnyt Layardin kertomuksista omat tarinansa, värittänyt niitä ja saanut aikaan – näin jälkeenpäin tiedän sen – hyvin todenmukaisia tapahtumia.
Silloin ei ollut internettiä, josta saattoi googlata kaiken tiedon tarjottimelle eteensä. Piti mennä paikan paalle ja ottaa selvä.

Minä löysin jesidit, löysin heidän prinssinsä ja prinsessansa, elin heidän kanssaan elämäni mielenkiintoisimpia ja jännittävimpiä hetkiä. Kuuntelin heidän tarinoitaan, jotka eivät jääneet yhtään Karl Mayn kertomuksista jälkeen. Tutustuin heidän uskontoonsa, seurasin heidän salaisia menojaan ja he kutsuivat minua leikkisästi vaaleaksi jesidikseen. 

Jesidit ovat kurdikansaa, mutta he eivät ole muslimeja. Sanotaan, että muinoin suurin osa kurdeista oli jesidejä, mutta kun islam tuli maahan, heitä alettiin pakkokäännyttää muslimeiksi. Vain suurien uhrauksien ja kärsimysten, pakenemisten ja taistelujen kautta osa sai säilytettyä oman jesidiuskonsa. Heitä on aina vainottu. Turkin kurdialueella oli vielä muutama vuosikymmen sitten useita tuhansia jesidejä, nyt ei enää yhtään. Saksa antoi itsestään selvyytenä kaikille maahan pyrkiville jesideille turvapaikan. Muut Euroopan maat seurasivat perässä. Heitä on yhä Irakissa, Iranissa, Syyriassa ja Armeniasa ja Azerbeidzanissa.  

Heidän pyhät paikkansa ovat pohjois-Irakin vuorilla ja sinne he ovat tulleet vuosittain ympäri maailmaa joihinkin uskonnollisiin juhliinsa.

Tällä hetkellä juhlia ei pidetä. Korkeintaan surujuhlia. ISIS joukot vainoavat varsinkin jesidejä. He ovat ottaneet heitä vangeiksi, tappaneet ja kiduttaneet vain koska he ovat jesidejä. Joko käännyt muslimiksi tai kuolet. Mutta kuolet kyllä kuitenkin. Heidän kauniita tyttöjään pidetään seksivankeina ja nämä ns. Jumalan sotilaat kerskuvat teoillaan.
Ei tämä ole heille ensimmäinen kerta. He ovat jatkuvasti joutuneet hakemaan turvaa vuorilta, mutta milloinkaan eivät aseet ole olleet niin tappavia ja vihollinen niin monilukuinen.

Jesidiuskonto on sekoitus erilaisia länsi-iranilaisia vanhoja uskontoja, siinä on kristinuskoa, zarathustralaisuutta, juutalaisuutta ja islamia. Heillä on vain yksi jumala, mutta hän on antanut Malek-Tausille, ns. Riikinkukko-enkelille hallinnan maan päällä toimia jumalan sijaisena. Malek-Taus rikkoi aikoinaan jumalan käskyä vastaan ja jumala määräsi hänet helvettiin. Siellä hän katui syntejään niin kauan, että sammutti kyynelillään helvetin tulen. Siitä lähteien helvettiä ei ole. Jumala antoi anteeksi ja päästi hänet helvetistä sijaisekseen.

Muslimeille Malek-Taus on se paha enkeli, eli saatana ja he vihaavat jesidejä siksi, että nämä niin sanotusti palvovat saatanaa.




Joskus käy niinkin, että vääntää tekstiä ja lähettää sen maailmalle ja sitten kurkistaa vielä sitä ja hups...poistaa sen vahingossa. Äsken juuri kävi niin ja sain kirjoittaa koko homman uudelleen, Joten älkää ihmetelkö, jos jossakin lukee, että sivua ei ole olemassa.

lauantai 30. tammikuuta 2016

Sukkia, kirjoja ja ystäviä




Meitä tyttöjä tuli tänään  Genevestä ja Tessinistä asti katselemaan Zürichin suomalaisten 
kirppiskamaa. Ja toisiaan., olihan siellä melkoinen määrä sitä tavaraa, harmi vain, että useimmilla taitaa olla kotona ylijäämää itselläkin, eikä tainnut kaikki mennä läheskään. Vahinko, sillä on niin paljon kaunista ja ennen kaikkea suomalaista.

Meillä Terhin kanssa oli muutakin mielessä. Se, että saatoimme nähdä kavereita, nykyisiä ja pitkästä aikaa kauempaakin menneisyydestä,  meillä oli  mahdollisuus yhdessä viimeistellä uutta tiliä Hadin perheelle, ja muillekin jesidiorvoille myöhemmin,  jos tilille jotain jäisi.

 Kun muutin Malesiaan, halusin päästä pois liioista kirjoistani, ja mihinkäs niitä muualle kuin Sirkun kirjaston kitaan.  Sirkulla oli kyllä monessa rivissä  ennestäänkin kirjoja, mutta ei hän kehdannut panna vastaankaan, kun ne annoin. Ja tunnettu lukutoukkahan Sirkku on.


Ja Sirkun pöytä olikin sitten kiva yllätys. Pöytä oli  täynnä sitä sun tätä kuten muillakin, mutta myös paljon kirjoja.
Olin päättänyt olla ostamatta yhtään mitään mistään ja hämmästyin kun  Sirkku alkoi mättää kassiin vanhoja kirjoja ja kertoi, että tuo on sinun ja  tuo ja tuo....

En ollut oikeastaan yhtään surullinen, että sain näitä takaisin. Eivät nämä niitä kaikkein huonoimpia olleet.
Niille minun muille kirjoilleni, jolleivät nyt menneet kaupaksi, keksiköön hän ratkaisiun.

Kirjoja on nykyään kaikkialla jo liikaa. Kirppikset tuskin ottavat vapaaehtoisesti mitään vastaan, eikä niitä vakisinkään voi viedä. Nekin ovat hukkumassa kirjoihin. Entinen keino noin 30 v. sitten, että jätin kirjakasseja jonnekin ratikkapysäkille ja ne löysivät pian uuden iloisen omistajan  (tiedän, sillä joskus jäin vaanimaan niiden kohtaloa) ei onnistu enää. Ja nythän voi kirjoista nauttia tabletin muodossa....joten kannattaako niitä nyt edes hankkia.

Kannattaa. Kirjan kanssa voi keskustella. Tabletin ei. Kirjaan voi laittaa merkintöjä, hyväksymisiä ja vastalauseita, jos se on nimittäin Oma. Sitä minä teen ja siksipä en niitä kirjoja ainakaan voi antaa edes eteenpäin, ei ainakaan tutuille , Huomautukseni saattavat olla hyvinkin henkilökohtaisia. Lainastokaan ei onnistu, sillä ne kirjat, joita sieltä hakisin, olisi niitä, mitä ei enää saa kaupasta ja oi jee, jos niihin jotain raapustaisit.

Mutta suurempi yllätys oli tyttärelleni Marille, joka huomasi Sirkun läjässä vanhan lapsuutensa satukirjan. Eikä äiti päässyt ihan kunnialla asiasta. Olisi pitänyt  ensin kysyä että haluaako hän sen takaisin. Enpä ollut tullut ajatelleeksi, kun hän ei enää muutamaan vuoteen ollut ollut satuiässä.

Vaikka olinkin niin kaltoin kohdellut häntä silloin monta vuotta sitten sen kirjan suhteen. sain häneltä joululahjan, joka ei valmistunut ihan jouluksi, mutta eilen illalla.  Ja tänään sen sain. Tai ne.

Sukat.
Ihanat ruususukat, joita tytär oli kutonut kaikessa hiljaisuudessa ja kaikkien kiireittensä keskellä.

Nyt sitten tämä ilta menee niin, että istun ruususukat jalassa ja ne jalat pöydällä, litkin viiniä ja siihen viiniin kastan Tessinin Tuirelta  saamani manteli canduccit (korpuntapaisia ja aivan ihania).



Kyllä kannatti  mennä kirppikselle.