torstai 30. lokakuuta 2014

Goethe käski. Orvieto

Tai ainakin kehoitti.
Hän on nimittäin sanonut, että matkustaminen on fiksulle ihmiselle parasta opiskelua, tai jotain siihen tapaan, niin että minäkin, toiveena ainakin tulla vähän fiksuksi, otin eilen taas reppuni ja matkustin Orvietoon.

Aivan ensimmäisenä, kun kaupunkiin saapuva astuu siitä vuoren seinämää kapuavasta funikulaarista kukkulakaupungin porteille, törmää alkajaiseksi Albarnozin linnoituksen raunioihin, kaunis puisto ympärillään. Näköala joka suuntaan tietenkin on päätä huimaava. Paras olla kurkkimatta valleilta alas. Helppo kuvitella miten viholliset kiepsautettiin aikoinaan muurin yli ikuisuuteen.
                                           Orvieton Albarnozianan portti
 

Jo Spoletossa olin tutkinut sinne rakennetun, paljon paremmassa kunnossa olevan Rocca Albarnozianan aika tarkkaan, sehän oli tietääkseni keskiajan suurimpia kirkolle kuuluvia linnoituksia ja kaikkein tärkeimmässä asemassa.
 
                                      Spoleton linnoitus vesijohtomuureineen


Vähän historian kertausta noista "sur la pont d'Avignon"-ajoista:

Ranskan kuningas Filip lV Kaunis oli taivuttanut paavi Klemens V:n Roomassa   siirtämään paavinistuimen Avignoniin, joten paaveista hallintoineen tuli Ranskan kuninkaitten alaisia,   1309 -1377 elikka noin 70 vuotta.  Sen väliajan paavit olivatkin sitten kaikki ranskalaisia.
Vasta Paavi Grigorius XI:n aikana Roomasta tuli jälleen monien yritysten ja selkkausten kautta  uudelleen paavien hallintopaikka. Hänen seuraajansa, italialaisen Urbanus VI:n valinta paaviksi johti taas kuitenkin katolisen kirkon hajaannukseen ja Avignonissa syntyi vastarintaa usean vuosikymmen ajaksi ja ns. vastapaavien tukikohta.

Näinä sekaisin aikoina ilmestyi näyttämölle espanjalainen Edigio Albornaz, joka silloinen paavin suojeluksessa ja puolustajana rakennutti useita linnoituksia, mm. juuri Spoletooon, Narniin , Orvietoon ja Viterboon. Näiden linnoitusten tarkoituksena oli vahvistaa kirkkovaltion puolustussysteemiä ja sieltä käsin voitettiinkin takaisin alueita, jotka oli hävitty, kun Umbrian, Sabrinan ja Tuscanian pikkuruhtinaat keljuilivat paavin valtaa vastaan. Se, että kaikki niistä olivat kukkuloille, helpotti alueen hallintaa ja vartioimista. Albarnoz palautti Roomaan paavien auktoriteetin.

Mietin, mistä Orvieto on kuuluisa. Viineistäänkö? Upeasta tuomiokirkostaan ja palatseistaan? Kapeista, romanttisista kaduistaanko, joista jotkut ovat pysyneet melkein sellaisinaan aina 1200-luvulta asti?



Kieltämättä se on kaikkea tätä. Sen viinejä voi maistella, sen renesanssia, barokkia, goottilaisuutta voi ihailla, sen kaduilla voi kuljeskella ja haaveilla, sen vuosisatoja vanhoja ruokia voi nauttia, mutta minulle Orvieto on ennen kaikkea etruskilaishistoriaa ja sinne mieleni minun tekevi.

Upeassa duomossa viivyin jonkin aikaa. Sen 1500-luvulla yhdestä marmorikappaleesta veistettyyn pietàan ihastuin, mutta sen tuomiopäiväkuvat saivat minut pakenemaan. Jotkut enkelit taivaalla harppuineen ja luuttuineen soittivat sulosäveliä sillä aikaa kun toiset enkelit heittivät kuolettavia nuolia maanpäälle, paholaiset olivat raakalaisia, hurskaat ja pelastetut olivat kaikki nuoria ja kauniita, apostolit ja ylhäällä kirjojensa kanssa hääräävät olivat tekopyhiä. Armoa ei tunnettu.

Koko keskiajan kapea ja tavallisille ihmisille ja heidän elämälleen epäinhimillinen maailmankuva, jossa paavit ja yläluokka hallitsivat miten halusivat , tuli niissä selvästi esille. Tavallisen pienen ihmisen tuli olla hurskas ja nöyrä päästääkseen taivaaseen, Muilla oli piletti itsestään selvänä taskussa.
Ulkopuolelta tuomiokirkko on todalla kaunis. Siinä on niin monta mielenkiintoista yksityiskohtaa, kuvia ja tarinoita, että aika menee nopeasti niitä tutkiessa niin kauas kuin silmä yltää.
 
Suurimman osan aikaa vietin kuitenkin duomoa vastapäätä olevassa Claudio Fainan arkeologisessa museossa, jossa oli etruskiesineitä minun mieleeni.

                                        Etruskilainen sargofagi noin 500 e Kr.

Ja kun sieltä pääsin pois, oli kello niin paljon, että kadut olivat tyhjentyneet ja nälkäkin oli. Kun palasin ravintolasta, olinkin sitten ainoa ihminen, joka hiippaili kaduilla ja junan lähtöön oli vielä melkein kaksi tuntia aikaa.

Mitään museokierrosta eivät jalkani eivätkä aivoni olisi enää kestäneet. Eksyin kahvilaan, jossa vähäinen italiankielen sanastoni joutui kovalle koetukselle, kun joukko sisilialaisia miehiä halusi tietää kuka-mistä-ja-miksi.

Siinähän se aika sitten meni, hyvä, että ehdin loppujen lopuksi junaan.

Vain pieni osa siitä, mitä Orvieto tarjoaa, tuli nähtyä, joten taas tänne(kin) on tultava uudelleen.












2 kommenttia:

kaari3 kirjoitti...

Tämmöiset paikat ovat yhtä mannaa sellaiselle, joka tykkää historiasta ja kaikesta sen kauneudesta, vaikka rappeutuneenakin.

Marja Baumgartner kirjoitti...

Niinpä,kaari, Italialla on paljon annettavaa,historiaa ja nykypäivää.