Penang
Vihkot ja paperiarkit täyttyvät ajatuksista, mutta tämä blogi on nukkunut helmikuusta lähtien ruususen tai minkälie untaan. Yksi muistiinpanovihoistani ja jonkinlaisesta päiväkirjan tapaisesta vaihtoi omistajaakin tietämättäni Kuala Lumpurin lentokentällä, kun taas matkustin Euroopan talvea pakoon. Se kaikkein tärkein muistivihko, josta ajattelin sitten ottaa niitä kertomuksia elävästä elämästä Suomessa täältä lähdön jälkeen ja siirtää tähän.
Ei tästä kirjoittamattomasta menneestä ajasta ole paljon tapahtumia kerrottavana.
Lensin maaliskuussa Sveitsin kautta Suomeen. Halusin kokea Suomen kevään. Kokea suomalaisuuteni, kuuluvuuteni.
Näin meren heittävän jäävaippansa, lehtien puhkeavan Helsingissä: Näin teatterit, näin tutut kadut, joiden kaikua askelteni alla kaipasin, näin muutokset, mutta en surrut niitä. Näin pihan, johon piirsin lapsena unelmiani muuttuneen asfalttipihaksi, rautaportilla suljetun. Takapihan rakennukseen, pesutupaan oli ilmestynyt teatteri, jonka loistavia esityksiä kävin katsomassa.
Näin kaupungin kasvaneen ja muuttuneen ja huomasin, että sen olivat valloittaneet niin erilaiset ihmiset kuin mitä me silloin olimme, sen ajan nuoret, joille kaupunki kuului. Olin muukalainen, vaikka puhuinkin samaa kieltä, syrjästäkatsoja, jolla ei olllut paljonkaan sanomista siellä. Oli tyydyttävä rooliin, johon olin heittäytynyt, hyväksyttävä kaikki. Kaupuni ei ollut enää minun.
Pienoinen ajatus siitä, että ehkä joskus taas voisin palata, siirtyi.
Helatorstaina, helteiden tullessa ajoin mökille.
Hiljainen kesä, johon mies tuli kuin seinästä. Totuin, mutta tiesin tottuvani poiskin. Samoin kuin hän tuli, hän menikin. Ei siitä sen enempää. Joskus huomaa erehdyksensä ajoissa ja niin on hyvä.
Kaunis kesä, jossa yhdistyivät kauneus ja pakko kuin Bachin fuugassa. Se oli ajatusten kesä, jota riemastutti perheen vierailu ja omat pienet matkani Helsinkiin, Ahvenanmaalle, Bromarviin, Vihtiin. Minulla on ihania ystäviä.
Mikan ja lasten kanssa pikainen kolmen päivän automatka Lappiin, Jäämerelle asti. Suurenmoinen kokemus, mutta aivan liian lyhyt. Lapsille ikimuistoinen kuitenkin.
En ole saanut selvää itsestäni, siitä mitä haluan ja se on tehnyt minut hiljaiseksi. Ajatusten sekasorto, pompotus, johon ajauduin itseni kanssa, on vaimentanut minut ja minä vain nynnyilen. En osaa antaa mitään itsestäni, otan vain vastaan kädet levällään.
Olen pitänyt tauon elämälläni.
Olen istunut ja odottanut kuuta ja lausunut tyhjiä sanoja.
Mikään ei ole liikahtanut.
Silmät hämärän peitossa olen nähnyt auringon nousevan ja laskevan.
Sen värit tulivat ja tanssivat silmieni verkkokalvossa kuin filmi.
Katosivat.
Minä en ole ollut tässä.
Vaikka Freudin oppi on jo aikaa sitten syöpynyt minuun ja estot ovat kaikonneet ja toimintavapautenikin olen päästänyt valloilleen, on silti matkaa siihen mitä minun tulisi olla.
________________
Ja sitten, kesän pahin tapahtuma, joka ei loppujen lopuksi ollutkaan paha, olisi vain voinut olla.
Ajoin auton romuksi, tienvarteen päälleen. Autossa olivat lisäkseni Mari, Ashley ja Max-koira. Olisi voinut tapahtua vaikka mitä, olisimme voineet kuolla. Mitään ei tapahtunut, joitakin lasinsirujen tekemiä verinaarmuja, niskan notkahdusta (Marilla ja minullakin vähän) lukuunottamatta. Ashleylle ei mitään, taivaille kiitos. Eikä Maxillekaan.
Joskus siirryin taas Helsinkiin imemään vielä viimeisiä kesän rippeitä, syksyn alkua ja sitten pari päivää jälleen Zürichiin lasten luo.
Penangissa muutama päivä, vaatteiden vaihtoa ja kiireesti Koreaan, jossa tapasin Mikan. Vähän Koreaa, vähän Japania ja Kiinaa.
Shanghaista lähtien selkäsärkyä, joka oli pilata kaiken. Ei kuitenkaan pilannut, sillä leikin reipasta.
Vasta kotona, Butterwothissa mantereella se tuli kuntoon intialaisen nikamanniksauttajan kymmenenminuuttisen jälkeen.
-------
Lisää sitten seuraavalla kerralla..(!)
